Sinisten vaarakylien katveessa

Koonnut Kaarina Lukkari

Valitettavasti teksteihin ei voi laittaa sivunumeroita.

1. Kyliä ja yleistä seudun historiaa 

2. Vesiteistä maanteihin

3. Kestikievareita ja postilinjoja

4. Kylätiet ja venereitit

5. Maatalouden kehitystä

6. Yleisiä kato-, kulkutauti ja sotavuosia Kainuussa 1600-1800-luvuilla. Laatinut Kalevi Sirviö v.1996

7. Eemil (Eemi) Karjalaisen muistelmia maatalouden oloista Jormasjoen kylältä 1920-luvulta

8. Tervataloutta ja soutumatkoja

9. Isäntä Heikki Lukkarin s.1903 muistelmia Vuokatin Rantolassa

10. Laivaliikennettä ja Eemil Karjalaisen muistoja siitä

11. Metsätalouden kehitystä

12. Vuokatin vaarat ja vaellusreitit

13. Vuokatin vaarojen muodostumista ja merkitystä selventää Kari Tervon laatima raportti vuonna 2008

14. Auttakkee hyvä tohtori

15. Porttivaaran maisemat

16. Ilmari Kianto Sotkamossa 1934

17. Aukusti Tikkanen Alasotkamon Porttimäellä

18. Pappi, lukkari ja suntio kinkerireissulla

19. Jatkoa Porttimäen tarinaan ja ”Lapsuusmaisemat avautuvat”

20. Waara uhkaa Wuokattia 1910   

21. Kansantarina Hiiden neidosta

22. Tarina Vuokatista I

23. Kuntajakoa 

24. Wuokatin kansakoulu 1908-1935 jatkuen Juurikkalahden kansakouluna 1935-2003

25. Opettaja Matti Lukkarin pojanpoika, Jussi Lukkari, muistelee isoisäänsä Mattia ja isoäitiään Liisaa

26. Ikimuistettavat joulujuhlat

27. Karjalanrataa Nurmeksesta Ouluun 

28. Katkelma Hyrynsalmen nimismies Claudelinin matkakertomuksesta Sotkamossa

29. Muistoja Makkosen perheen evakkomatkasta Juurikkalahteen ja Jukolaan vuonna 1940-42

30. Hiihdon ylistykseksi  1915

31. Tarinaa Vuokatista II

32. Terveisiä Sotkamosta!

33. Lähteitä  

Kuvagalleria: Valokuvia ja lehtiartikkeleita

                                     &&&&&

1. Kyliä ja yleistä seudun historiaa

Kiantajärven rannoilla sijaitsevien Alasotkamon  kylien historiaan voisi liittää vanhan karjalaisten kauppa- ja suolatien, joka kulki jo 1100-luvulta alkaen Laatokalta Pieliselle ja sieltä Maanselän kannaksen järvien ja Kiandojärven kautta Kajanskaja Zemljaan jatkuen sieltä Oulujärven vesistöjen kautta pohjan perukoille. 

Alueen monet kylät: Pohjakoski, Kivijoki, Juurikkalahti, Rekivaara, Ohravaara, Laajanniemi ja  Kuolaniemi sijoittuvat tuon Kiantajärven rannoille, jota on jo varhain kutsuttu myös Kiandoksi. - Seutukunnan muihin kyliin kuuluvat myös Kiannan rannoilta vähän kauempana Jormaskylää kohti olevat kylät kuten Pahavaara, Juurikkavaara, Saunalehdon kylä, Kiviranta ja Ansamäen seutu sekä osa Teerivaaran kylästä Teerijärven rantamailla. Alasotkamon ja Jormaskylän raja kulkee keskellä Teerijärveä. Esim. Takkula kuuluu Jormaseen. 

Lappalaisethan olivat asuttaneet Kainuun seutuja vielä 1600-luvullakin ja niinpä vanhoja paikannimiä tiedetään saamenkielisiksi. Esim. Kiandojärvi, Guolaniemi - saamen kielen guola= kala, lieneepä Vuokattikin samaa perua. Saamen vuokhti: laineleivat hiukset, hevosen valkoiset harjakset Kari Tervon mukaan. Vuokatin nimen alkuperä liittynee lappalaisten seitakiviin ja pyhien menojen suorittamiseen. Kävijä voi tänäkin päivänä nähdä kallioilla taikakaluja ja kivimaljoja katsellessaan lähes koko pitäjän maisemia. 

Karjalaisista nimistä esimerkkinä  lienee tila nimeltä Kimakeio, joka oli sijainnut Kaitainsalmen/Juholankylän seudulla ja Kiimasjärvi lienee siitä johdannainen. Kiima-sanan johdannaiset ovat merkinneet useimmiten paikkoja, joista tiettyjä eläimiä on ollut helppo pyydystää. - Hämäläistä nimistöäkin löytynee täältä Kainuusta, sillä aikoinaan hämäläiset ja savolaiset kilpailivat Kainuun asuttamisesta, Muita paikannimiä lappalaisten ajoilta on esim. Jormasjärvi ja Jormaskylä, sillä sana ”jormas” on lappalaisten kielessä merkinnyt sellaista seutua ja järveä, jossa käydään erässä eli riistanpyynnissä, mutta ei asuta. Nuasjärvi on johdettu sanasta ”naaman”, joka on merkinnyt matalaa, tyrskyjentuoman hiekan mataloittamaa järveä. Tenetinvirta kuuluu Tenojoen kaimoihin ja merkitsee lohensukuisten kalojen elinpaikkaa. Suurin osa paikkojen nimistöstä liittyy eränkäyntiin ja luonnon muotoihin. 

Kiantajärven vesillä on syvänne, joka on ollut kuuluisa kalapaikka ammoisista ajoista. Syvänteen kohdalla on erikoinen, suuri kivipaasi erään huvilan rannassa ja sen epäillään olevan lappalaisten uhrikivi tai ns. seita. Kivessä erottuu hauska ihmisen naamakuva. ( Lähteinä Kari Tervon kirjoitukset) 

Tuota kauppatietä ovat käyttäneet niin rapparit kuin herratkin noustessaan Kainuun vesille jo asutuksen alkuajoista lähtien. Vesireitti toimi mm. Pietari Brahen kulkureittinä 1650- luvun paikkeilla hänen perustaessaan omaa vapaaherrakuntaansa Kainuun, Savon ja Pohjanmaan lakeuksille. Hänen voisi kuvitella huudahtaneen Pohjakosken ylitettyään, että “hurraa, hurraa, tähän voisi perustaa vaikka kaupungin”, niin mahtavilta olivat kuullostaneet koskenkohinat Pietarinkin korvissa ainakin kevätaikaan. Pohjakoskihan sijaitsee 154 metriä merenpinnan yläpuolella. - Valitettavasti hän kuitenkin perusti kaupunkinsa jo Koivukosken partaalle rakennetun Kajaanin linnan ympärille. - Kiantaperän koulun luota oli joskus löydetty muinaisen kauppapaikan muistomerkki. Lienee painunut jo aikoinaan maanpoveen. 

Myös Pietari Brahen 1. vouti, Anders Hjerta (myöh. Cajanus) käytti varmaan myös tuota vesi- ja ratsutiereittiä kulkiessaan Brahean (Lieksan) kaupunkiin hoitelemaan vapaaherrakunnan asioita, samoin kuin papisto ja muut viranhaltijat. - 1700-luvun paikkeilla Nuasjärven Turunkorvassakin majaillut rajakapteeni Simo Afleck'illä eli koiransa mukaan Simo "Hurtalla" oli myös asiaa Lieksan hoviinsa, unohtamatta 1700-luvun alun suuren Pohjansodan, sarkasodan, iso- ja pikkuvihan rappareitakaan. Sarkasodan 1712 rappareiden kerrotaan kulkeneen juuri tätä talvitiereittiä kostoretkilleen ja tuhonneen Sotkamossa n. 60 taloa. 

Tuolloin ei liene ollut juurikaan asutusta näillä seuduin, joten rappareiden vahingonteot lienevät jääneet vähäisiksi jos niitä oli laisinkaan. Muilla kylillä tuhottiin lähes kaikki talot. Vuoden 1716-18 aikoihin uusi hävitysretki tehtiin Tipaksen kautta.  

Simon Afleck'istä löytyy monenmoista sepitettyä tarinaa mm. kuvagalleriassa olevista lehtileikkeistä. -  Simon oli kuitenkin syntynyt Narvassa 1660 ja muutti Turunkorvaan vasta noin 1709 poistuen sieltä 1723 maissa ja kuollen 1725 Lieksan sillalla joko oman käden kautta tai avitettuna. -Turunkorvan taloa olivat asuttaneet seudun nimismiehet ja linnanvirkailijat vuorotellen ja vuonna 1709 myi nimismies Jeremias Jeremiaanpoika Cajanuksen leski Anna Anglenius tuon kruunun puustellin 600 kuparitaalarilla maamajuri Simon Afleckille. Jeremias Jeremiaanpoika oli kuollut 1708. Maakirjoihin Hurtta ilmestyy myös 1709. Monenmoista tietoa löytyy aina kirjoittajan mukaan, mutta tässä mm. Kajaanin pormestarin ja paikallishistorioitsijan Gustaf Enwaldin (1861-1946) kaksi kirjoitusta. Linkit Tietoja Simon Aflect'ista ja Mustoset muuttavat Lieksan hoviin. 

Nykyiseltä Haapalanlahdelta etelään päin kirkonkirjojen mukaan nimettyä asutusta alkoi vasta 1765 aikoihin. Kiantajärven rannoilla lienee ollut asutusta ja nimeämättömiä torppia aikaisemminkin. Tämän kylän ensimmäinen asukas vuoden 1765 kirkonkirjoissa oli täällä Alasotkamon Purolassa  nro 38 sotilas Paavo Heikinpoika Hyvönen (s.1730) perheineen tullen Jormaskylän ensimmäisestä Tuhkalasta. Kohtalon johdatusta lienee, että Paavo oli äitimme kautta esi-isiämme ja sukupolvemme lienee viimeinen joka sammuttaa valot pirtistämme. - Ohravaaralla oli samoihin aikoihin Åtran/ Otravaaran  talossa nro 9 Piipposia ja Laajanniemen Ärväälässä nro 36 Määttiä. 1700-luvun lopulla asutus alkoi voimakkaasti lisääntyä näissä nykyisissä Alasotkamon alueen eteläpuolisissa kylissä.

Alasotkamon henkikirjoitusalueeseen kuuluivat aikaisemmin kaikki talot nykyisestä Paakista Maanselkään aina  1850-60-luvuille eli isojaon aikoihin saakka. Sen jälkeen kyläjakoa uusittiin ja  Alasotkamoksi määriteltiin talot Kofferosta nro 1 alkaen eli Vuokatin vaaroista eteläiseen lääninrajaan saakka. 

2. Vesiteistä maanteihin

Tähän alkuun voisi lisätä kertomuksen Sotkamo-nimen synnystä. joka julkaistiin Uusi Suometar-lehdessä  16.10.1874 no 121

— Mistä Sotkamo on nimensä saanut? U. S:n 47 numerossa oli Mallasweden ja 92 n:rossa Haukiweden synnyt mainittu. Saataneempa siis „Sotkamonkin" syntymänimi ilmoittaa. Tämän nimen todistawatkin luonnolliset syyt kukaties todeksi. — Ensin täytyy tehdä wähäinen selwitys Sotkamon asemasta, jos mieli saada tämä nimi selwille. Oulujärweltä ylöspäin noustessa, Sotkamon pitäjän keskipaikoilla, kääntyy Sotkamon wesistö tasawinkkeliin pohjoista kohti kulkemaan; toinen lyhempi haarawesistö (nimeltä Sapson wesistö) kääntyy sitä wastaan winkkeliinsä etelää kohti kulkemaan.

Nämä molemmat wesistöt toisistaan erotessa owat niin saarilla ja kaitaisilla salmilla sotketut ja mutkaiset, että se on oudolle matkustajalle aiwan luonnotonta, että pohjoista kohden kulkewa wesistö ylettyy pidemmälle. Näitten wesistöhaarojen wäliä edelleen päin, ja siis yhtä suuntaa Oulujärwestä tulewan pääwesistön kanssa, nousee wielä erittäin, muutaman kolmen wirstan pituinen wesistö, joka matkasuunnan mukawuudella wiehättää matkustajan puoleensa; tämän wesistön päässä, noin muutama wirsta wesistöjen ristiyksestä, aukenee noin kahta wirstaa pitkä ja puoltatoista wirstaa leweä järwi, jota nyt sanotaan Sotkamo-järweksi. — Tämmöinen on nyt keskusasema wesistöjen suhteen Sotkamossa. Siis nyt kansan suussa säilynyttä Sotkamon nimi-tarua selwittämään: 

— „Kerran matkusti eräs iso herra Oulusta päin Kajaanin kautta Wenäjän rajaa kohden. Hänen aikomuksensa oli tätä wesistöä myöden matkustaa niin pitkältä, kuin suinkin pääsee, sillä lupauksella että rakentaisi kirkon siihen paikkaan, mistä ei woi enää etemmäksi weneellä päästä tätä wesistöä myöden kulkemaan. - Nyt tuli hän äsken selwitettyjen wesistöjen risteykseen. Tässä häntä piteli wähän pyörällä, mikä haara pisimmälle pistäisi, mutta kumminkin lähti, niinkuin ainakin, luonnollista matkan suuntaa kulkemaan ja siis keskimmäistä wesistöä; mutta tämäpä loppuikin lyhyeen. Luuli kumminkin oikeassa olewansa ja pisimmän wesistön tähän loppuneen. 

No, oman lupauspäätöksensä mukaan, rakensi nimitetyn järwen länteiseen, eli oikeastaan länsi-pohjaiseen päähän kirkon; siis sangen mukawalle paikalle, jossa nykyajankin asukkaille wesimatkat joka suunnalta tarjoawat hywää kirkolle pääsyä. Ennen kuin kirkollensa nimen sepitti, hawaitsi hän että toisia haaroja myöden, kumpaa hywänsä, olisi päässyt kulkemaan usiampia peninkulmia, mutta pohjaispuoleista wesistöä myöden toista kymmentä peninkulmaa, siis nykyiselle Wenäjän rajalle saakka. Tähän wesistöristeykseen sanoi hän matkustaissaan, ja siitä syystä nimitti sekä järwen että kirkkonsa Sotkamoksi. - Siis Sotkamo on tullut sanasta: „sotkeutunut" — i — ä.

Karjalaisten kauppatie, joka kulki siis Laatokalta Pieliselle ja sieltä Sotkamon Sapson vesistön kautta Kajaaniin jatkuen Oulujärveä pitkin Ouluun, oli ollut mielenkiinnon kohteena useampaankin otteeseen kanavoinnin ja järvien yhdistämisreittien merkeissä. Pielisjärven kirkkoherrat eli Jaakko ja poika Steniukset eli "Korpi"- ja "Koski"-Jaakot olivat 1700-luvun keskivälillä edistyksellisiä  opettaen suonkuivaukset ja suoviljelyn alkeet sekä suunnitellen vesistöjen kanavoimista Oulujärveen  saakka. "Korpi-Jaakon" opettamat tavat korpien ja soiden raivaukseen, kuivatukseen ja viljelyyn saattoivat olla jopa alkusysäyksenä Juurikkalahden seudun asuttamiseen, sillä iso Juurikkasuo vaaranrinteiden alapuolisilla mailla hallitsi maisemaa. Sen voi nytkin hahmottaa alavana maana katsottaessa vaaroille päin. Viimeisiä suo- ja rämelämpäreitä siitä onkin vasta viime aikoina kuivatettu viljelysmaiksi. - "Koski-Jaakko” suunnitteli myös 1760-luvulla Kiantaperään Lappajoen suuhun kauppalaa Oulun kauppiaiden varastopaikaksi. Nyt voi vain arvuutella miten suunnitelmat olisikaan vaikuttaneet meidänkin aikaamme.

(Erik Castrén kertoo akateemisessa julkaisussaan vuodelta 1754 myös tuon vesireitin kanavoinnista "vanhojen tarinoideni" lopussa.)

Valtimon puolella oleva Karhunpää- niminen paikka oli saanut nimensä tuon ratsu- ja vesireitin varteen pystytetyn karhun pään mukaan. Sikäläiset miehet olivat pyydystäneet karhun ja nostaneet sen pään kepinnokkaan reitin varrella olleen Pitkäniemen kärkeen. Aina kun ohikulkijat tulivat niemeen, he totesivat, ”että jo näkyy karhun pää,” - siitä tiesivät minkä verran on matkaa takana tai edessä päin. 

Tiettömiä taipaleita kuljettiin aikoinaan synkkien metsien sijaan mieluummin vesistöjä tai niiden rantamaita pitkin ja toinen kulkureitti eli Vienan reitti Kuhmosta päin Ontojoen, Kiimasjärvien kautta yhtyen tähän  Karjalan reittiimme Sotkamon Pirttijärvellä. Meidän vesireittimme kärsi vähävetisyydestä ja Maaselän seudulla sijainnut puolen kilometrin pituinen suolämpäre aiheutti vedenjakajan yli mennesssä vaikeuksia kulkijoilleen. Lisäksi Haapajoen latvapurot olivat matalia ja sokkeloisia. Alasenjärveltä pohjoiseen johtanutta vesiyhteyttä sanottiin Maanselänjoeksi ja eteläpuolisilta soilta alkanutta Haapojokea voitiin 1700-luvulla kulkea tulva-aikaan jopa 2 lästiä vetäneillä kolmilaitaveneillä. Lästi oli 12 tynnyriä eli noin 1760 litraa, tynnyri= n. 125 litraa. Maanselänjoen kannaksen yli oli vesireittiä aikoinaan perattu ja perkausjäänteitä olikin löydetty kanavoinnista ja kaivetuista uomista. 

Muistona muinaisista kulkuvälineistä oli vuonna 1939 Maanselän Alasenjärven rantaliejuista löytynyt kanootin muotoinen vene (hauen pyydystykseen käytettiin haapioita.) Rakenteessa ei ollut käytetty lainkaan rautaa, emäpuu oli koverrettu kuperaksi. Veneen pohjaan oli samasta puusta valmistettu 3 paria ripoja sekä yhdet parit keulaan ja perään. Laitalautoja oli yhdet kummallakin puolella ja kiinnitetty pajun juurella nitomalla. Liitoksen riveenä oli käytetty tervalla kyllästettyä järvilevää. Veneessä ei ollut kaaripuita ja se näytti pysyvän koossa vitsaksien avulla. Vene oli n. 6 metrin pituinen. Lieneekö vene saatu museokokoelmiin? - Teerijärveen laskevan Teerijoen suistostakin on löydetty ehkä samanmoinen kanoottivene. (Lähde KS 1935 nro 71) 

Vesitie saikin korvaavan maareitin maantiestä tai sen aikaisesta kärrytiestä, joita alettiin rakentamaan mm. 1830 nälkävuosina hätäaputöinä. - Lappajärvestä Pohjakoskelle oli raivattu tieuraa jo 1700-luvun lopulla. Vuoteen 1814 mennessä oli jo valmistunut tieyhteys Nurmeksesta Maanselän kautta Lappajärvelle. 

Vuonna 1827 valtiovalta suunnitteli tietä rakennettavan Lappajärveltä Juurikkalahteen saakka, mutta sitten päätettiinkin jatkaa aina Sotkamo-Kajaanitiehen eli “Piimä-Heikin” risteykseen saakka eli nykyiseen Sotkamo-Nurmestie risteykseen saakka. 

Niinpä Lappajärven risteyksestä jatkettiin tietä Sotkamo-Kajaani tiehen sen valmistuessa 1837 mennessä ja ollen siis vanhaa mutkaista Nurmestietämme. Tietä tehtiin siten, että hyrynsalmelaiset vastasivat “Piimä-Heikin” ja Keimanvaaran välisestä osuudesta ja jatkoivat Juurikkapurolta -Kivijoen Lähtölänkoskelle. Paltamolaiset rakensivat Keimavaarasta Ohravaaralle ja vielä Lähtölänkoskelta Pitkäkankaalle. Sotkamolaisten hätäaputyömaa sijoittui Ohravaaran ja Juurikkapuron välille. Juurikkapuron silta olikin tuon ajan kustannuksiltaan kallis maksaen 614 ruplaa 70 kopeekkaa, mikä vastasi 490 työpäivän palkaa tai 115 tynnyrillistä tervaa. - “Piimä-Heikin” kangas oli saanut nimensä erään Heikin mukaan, joka oli pyydellyt piimää Likolammen (Haapalanlahden) seutujen taloista ja päättänyt myöhemmin päivänsä ko. kankailla joko luonnollisesti tai muuten. Lähde: Sotkamon historia s. 191. 

Nurmes-Sotkamo-maantie kiemurteli paljolti salojen poikki asutuksen mukaan. Mutkaisuuden onkin vitsailtu johtuneen siitä, "että tie oli niin pitkä, että se oli ollut pantava mutkille mahtuakseen tuohon väliin". - Maanomistajienhan piti pitää tiet liikennöitävässä kunnossa eli kunnostaa sitä niin monesta kohtaa kuin omisti maata eri rekisterinumeroilla. Tiet olivat lähinnä huonokuntoisia kärryteitä ja toimivat ns. karttareitteinä ja karjalaisen “sivistyksen” levittäjinä. 

Ensimmäisessä Claes Claessonin laatimassa kartassa vuodelta 1650 Vuokatin nimi oli täällä ns. alapäässään. Kulkusuuntahan Kajaaniin ja Ouluun kulki etelästä näiden Alasotkamon vesistöjen kautta. Vaarajonossa on laaksokohta täällä nykyisen Rekivaaran kohdilla, josta ainakin vielä 1900-luvun alkupuolella oikaistiin joko Juurikkalahdesta peltojen halki tai Luukkolanlahdesta kärryteitä pitkin täällä ylempänä vaaroilla olevien talojen ohitse hevosin tai jalkaisin vaarojen yli Kivirannalle ja sieltä Jormasjärven rantaa pitkin Jormasjoki- suuhun ja Nuasjärvelle, josta matka jatkui joko laivoilla tai kärryteitä pitkin Kajaanin markkinoille. - Vuosisatojen 1800-1900- vaihteen jälkeen matkattiin jo mukavammin höyrylaivoilla Kajaanista Ontojoelle saakka ja takaisin poiketen tuolla Jormasjoenkin “rykyllä” eli laiturilla. - Samalla Kuhmosta päin tuleva ja Sotkamossa yhtyvä toinen kauppareitti, “Vienan reitti”, karjalaisine kauppiaineen, “rupla Reetoineen” ja Lammasperän rikkaine isäntineen matkasivat samoilla laivoilla asioilleen Kajaanin kaupunkiin.  - Maantie Kuhmoon eteläpuolta oli valmistunut 1850 jälkeen. 

Nurmeksesta päin kulkeva markkinaväki kulki juuri tätä Vuokatin ylityspolkua tai maantietä pitkin yöpyenkin näissä Vuokatin taloissa, etenkin kotitalossani, joka toimi ns. epävirallisena kievarina myös jormaskyläläisille ja tuhkakyläläisille ja kauempaakin kirkolla ja kirkossa asioiville takamaiden asukkaille kyläteiden rakentamiseen saakka eli 1920-30-luvuille. Sotkamosta Kajaaniin oli ensin vain maantie Naapurinvaaran/Pohjavaaran kautta eli ns. pohjoispuolentie, rakennettu 1800-aikohin. - Kerrotaanpa erään talon morsiamen lähteneen yöaikaan jonkun nurmeslaisen kauppiaan matkaan sulhasen jäädessä lehdellä soittelemaan ja etsimään uutta morsianta. 

1800-luvun lopulla rakennettiin myös hätäaputöinä tietä Jormaskylältä Kajaaniin joko Mustolanmutkan kautta? tai Eevalasta Määttälänmäen kautta Korholanmäelle? ja sieltä Kajaaniin. - Nykyinen oikaistu eteläpuolen tie kulkee osin samaa vanhaa tiereittiä. Blomqvistin liikennöimä linja-auto oli kulkenut tuota kautta vielä 1960-luvulla ja Mustolanmutkan kautta taas postiauto Kajaaniin ja takaisin. Postiauto jatkoi myös Kuhmoon ja itsekin matkustin oppikoulussa ollessani Riekinrannalle Päivölän postitalon kautta seuraten osuuko posti kuljettajan hieman hiljentäessä keltaisiin tienvarsilaatikoihin rahastajan toimesta.  -  Eevalasta oli vanha kylätie kulkenut aikoinaan ensin Hoikkalan kautta Vaarankylälle ja sieltä yhtyen 1920-luvun lopulla valmistuneeseen Kivirannantiehen. 

Vuosisadan vaihteessa ehdotettiin vielä kuntakokouksessa myös laivaväylän kanavoimista Sotkamosta Oulujärveen. Vuonna 1923 päätettiin rakentaa 9 km maantie Vuokatista Jormasjärvelle ja radan ja aseman valmistuttua vaadittiin yhdystietä asemalta Vuokatin-Jormasjoen tielle. Vuokatin vaaroillehan oli kuljettu pohjoispuolen maantieltä päin nousten Jäätiön risteyksestä ylös vaaroille tai Haapalanlahdelta  päin Käkinotkon pysäkiltä alkavalta polulta.   

Linja-autoliikennettä Maanselästä Nurmestien kautta Sotkamoon ja Kajaaniin hoiti Pohjolan Liikenne ainakin 1960-70-luvuilla Yrjö Keräsen ohjaamana. Vanha mutkainen Vanha Nurmestiemme oikaistiin ja rakennettiin uutena suorana asfaltitienä 1960-luvun alulla. Vanhaa Nurmestietä jäi Ohravaarantienä kylätieksi Ohravaaran kautta kulkeville. Uusien teiden rakentamisella kulkemaan asutuksen ulkopuolelle menetettiin samalla henkinen yhteys eri kylien talojen ja asukkaiden muodostamaan yhteisöllisyyteen.  

Vielä ennen Vesikkotien rakentamista vuonna 1995 kuljimme joskus myös Vaarankylän oikotietä eli Eevalan risteyksestä hieman Vuokattiin päin lähtevää kylätietä pitkin tänne Rekivaaralle. Nykyään Vuokatista onkin sama matka Kajaaniin kuin täältä meiltäkin. - Vesikkotie haarautuu Nurmestieltä Juurikkalahden Hongikonmäellä suoraan kohti Kajaanintietä yhtyen siihen Eevalan risteyksen kohdalla. Nyt ei tarvitse matkalaisten kiertää Vuokatin taajaman kautta.  Kehitystä sekin. 

3. Kestikievareita ja postilinjoja

Alueen kestikievareista ja kyydinantovelvollisuuksista kerrottakoon, että majatalojärjestelmä vakiintui Sotkamossa tieyhteyksien parannuttua. Vuonna 1816 laadittiin kyytivelvollisuuksien järjestysluettelo, jonka periaatteena oli hollikyyti eli kylien taloja velvoitettiin kukin vuorollaan tietyksi ajaksi eli n. viikoksi lähettämään hevonen ja hevosmies kievaritaloon huolimatta tarvitsiko kievarinpitäjä kyytiapua vai ei. Holli-sana tullee emämaa Ruotsista, missä se tarkoitti virkanmiesten kyytipalveluita sekä postinkuljetusta. 

Tosin postinkuljetusjärjestelmä oli jo laadittu 1638, jolloin talonpojista tehtiin postinkuljettajia. Turusta Ouluun kuljetettiin postia Pohjanlahden rantatietä pitkin ja Pietari Brahen aikaan myös Oulusta Kajaaniin ja Kuopioon. Velvoite oli talonpojille raskasta, samoin kuin Kajaanin linnan korjausvelvollisuuskin. Oulusta Säräisniemelle oli myös rakennettu maantie. 

Ensimmäinen Kajaanin postinhoitaja oli Isak Hannunpoika Sinius, joka asui myös Nuaskylän Turunkorvassa ja joka lienee meistä joka toisen vanhan sotkamolaissuvun esi-isiä naispuolisten Cajanusten jälkeläisten kautta toimien myös Pietari Brahen viimeisenä voutina 1680-luvulla. Turunkorva ja Tipaksen Klemettilä vakiintuivatkin sitten postitaloiksi. - Pietari Brahen ensimmäinen voutihan oli ollut kirkkonummelainen Anders Eriksson eli Antti Eerikinpoika (Hjerta) s.1602 Kirkkonummella kuollen 1657 Kajaanissa tai Säräisniemellä missä hän asui perheineen. Cajanus-suku polveutui hänestä.   

Kreivi Pietari Brahe jakoi passeja tataareille ja romaneille vaimoineen ja lapsineen lisätäkseen asutusta Kajaanissa 1660-luvulla. - Ei tainnut onnistua ainakaan pitkällä tähtäimellä. 

1800-luvulla Alasotkamon Kiantajärven itäisillä reunamailla olevassa Murtoniemen kestikievarisssa oli yksi hevonen ja sitten Itäniemi, Vuokatin Juurikka, Kianto, Lehtola ja Koskelo asettivat yhden varahevosen. - Hollivuorot alkoivat 5.tammikuuta siten, että aloittava talo oli Laakajärven Liuhula ja päättävä Alasotkamon Saunalehto, uusi kierto alkoi 7. joulukuuta.  

Saviahon kestikievarissa oli yksi hevonen. Alasotkamon Sivola, Hyrylä, Piippola, Heitto ja Holi asettivat kukin yhden varahevosen. Hollivuoro alkoi 5.tammikuuta Jormasjoen Lintulasta päättyen Vuokatin Rantolaan. 

1800-luvun lopulla oli Juurikkalahden seudulla ollut "reservitalo" Lääsön mailla Antti Lukkarin omistamana. Sotkamon viimeinen kestikievari oli ollut kirkonkylän entisen Säästöpankin paikalla olleessa talossa vielä talvisodan aikoihin Renne Korhosen omistamana. -Juurikkalahden koulutalosssa lienee ollut kievarihuone vielä 1930-luvulle saakka. Nimismies määräsi ne tiet, joiden varrella kyytilaitosta oli pidettävä, joten 1930-luvulla vain Kuhmonniemi-Sotkamo, Kajaani-Parkua-Tuhkakylä ja Tuhkakylä- Sotkamo- teillä oli pidettävä yllä vielä kyytilaitostoimintaa.  (Lähteinä Sotkamon historia ja Sotkamo, Vuokatin vaarojen pitäjä)  

Viime vuosisadan eli 1900-luvun alkupuolella kulki posti kaksi kertaa viikossa postivuorojen pikku hiljaa lisääntyessä Kajaanista Sotkamoon joko hevoskyydillä tai kesällä laivalla. Postitoimisto oli Tähtelässä ja Männistössä ennen Onnelaan siirtymistä. Kontiomäki-Sotkamo - Nurmes- radan valmistuttua 1930-luvulle tultaessa siirtyi se junan kuljetettavaksi. Sota-aikana postipaikkana toimi Riivali Vuokatissa ja kenttäpostiasiat hoidettiin Hirvenniemen asemalla ja Lahdenpohjassa, missä laivalaituri oli. 

Erääseen vanhaan aikaan postihevonen lähti Kajaanista klo 8 illalla ja saapui Sotkamoon joskus klo 4 aikaan aamuyöllä. Mutta välillä koiruus alkoi iskeä hevoskuskeihin ja niinpä eräs kuski alkoi kiirehtiä hevosta niin, että posti joutui aikaisemmin perille. Mutta miten kävikään, postineiti ei tykännyt liian aikaisesta herätyksestä ja valitti ylemmälle taholle kuskin kiusasta ja niin määrättiin, ettei neitiä saa herättää lajittelemaan saapuvaa postia ennen klo 4.  Posti jatkoi matkaansa viiden jälkeen Kuhmoon päin Sopalassa levänneillä vaihtohevosilla. Autoliikennettä alkoi kulkea 1930-luvulla ja postin kulku nopeutui siten huomattavasti. Kirkonkylä sai ensimmäisen posteljooninsa eli ”posti-Jussin” v. 1937.             

Puron ja Lääsön talot ovat täällä meillä päin toimineet postipysäkkinä ennen rautatien tekoa. Rautatien valmistuttua posti saapui Juurikkalahteen, missä asemanhoitaja jakoi postin läsnä olijoille ja loput vietiin koululle. Opettaja lähetti aina yhden oppilaan hakemaan postia koululaisten kotiin vietäviksi. Ainakin 1960-luvulta postin jakoi Juurikkalahden asemalta ja myöh. Laatikaisen/ Tenho Piiraisen kaupasta tienvarsissa oleviin postilaatikoihin Kainulan emäntä Liisa Määttä, myöhemmin myös taksiautoilija Aimo Karjalainen. Nykyään postimme jaetaan kirkonkylän lajitteluasemalta Puron laiturille edullisimman tarjouksen tehneen toimesta. Esim. Rantolaan posti kulkee Vaarankylän - Teerivaaran reittiä. 

4. Kylätiet ja venereitit

Kauempaakin Laakajärveltä tai Tuhkakylältä päin tulevat soutivat Jormasjärveä pitkin Kivirannan rantaan, josta nousivat polkua pitkin Rönkköön ja sieltä kävelivät Puron pihan ohitse Luukkolanlahdelle, josta soutivat omilla tai lainaveneillä Sotkamon kirkonkylälle eli kirkolle, jossa yöpyivät tarvittaessa pappilan pirtissä ja palasivat samaa reittiä seuraavana päivänä toiseen suuntaan. Tämän Vuokatin kylätien valmistuessa 1920-luvulla kivirantalaiset tai kauempaakin tulevat pitivät vielä Kivirannantien valmistumiseen n.1930 saakka hevoskärryjään Rönkön talossa ja kantoivat tavaransa siitä kotiinpäin kävellen tai hevosensa selässä. Myös heillä oli omia veneitä Luukkolanrannalla. Matka jatkui myös maantietäkin pitkin veneettömillä. Vanha kärrytie oli tehty kylän omin voimin Nurmestieltä Lääsön kohdilta Purolan, Rantolan ohitse Rönkköön, josta 1920 jatkettiin vaaran ylitse Kivirannalle ja Vaarankylälle. Tosin vanha kärrytien linjaus muutettiin kulkemaan talojen rajojen kohdilta nykyiseen kohtaansa ja tuntee nykyään nimen Rekivaarantie. 1920 -luvulla rakennettiin Vuokatin/Kivirannan/Saunalehdontie, joten tämä nykyinen Rekivaarantie lienee ollut Vuokatintie. 

Jormasjärvellä näyttääkin olleen haminapalsta eli veneranta juuri Kivirannalla, mikä selittääkin matkaamista vaarojen poikki tänne Vanhalle Vuokatille ja täältä jatkettiin Luukkolan venerannan kautta Kiantajärven ja Sapsojärven kautta Sotkamon kirkonkylälle.

5. Maatalouden kehitystä

1800-luvulle tultaessa siirryttiin kaskiviljelystä hiljalleen monipuolisempaan maatalouteen. Entisiä kaskimaista saatiin muokkaamlla ravinteikkaita viljelysmaita ja suoniittyjä ojittamalla saatiin tuottavampaa heinämaata. Hätäaputöinä kuivateltiiin soita, joista saatiin tuottavia viljelysmaita, esimerkkinä nyk. Rekivaaran ja Juurikkalahden väliset kuivatetut suopellot. - Eläinten ruokinta helpottui ja pikkuhiljaa karjanhoidosta tulikin jo pääelinkeino kestäen 1900-luvun loppupuolen ja EU:hun liittymisen jälkeiseen maatalouden alasajoon saakka. Maaseudulla ja taajamissakin elettiin pitkäti omavaraistaloudessa; jokaisessa mökissä kuin torpassakin pyrittiin pitämään ainakin lehmä tai pari, kanoja, lampaita ja possukin ja oma kasvimaa. Isommissa taloissa saattoi oli toistakymmentäkin lehmää, hevosia, lampaita, kanoja ja sikoja turvaamassa ruokahuoltoa kalastuksen ja metsästyksen ohessa. Esim. vuonna 1855 oli Johan Matinpoika Lukkarin perukirjassa Purolla 12 lehmää, 6 hevosta ja lampaita. Hevosia pidettiin arvossa niiden ollessa hyviä kaupankäynnin kohteita markkinoilla.

Purolla oli yksi 30 ruplan arvoinen hevonen lehmien hinnan ollessa vain 4 ruplaa. Maidosta saatiin kuorittua kermaa ja kirnuttua voita, joita myymällä saatiiin hieman verorahaa kokoon ja tietenkin maitoa ja kurria käytettiin ihmisten ja eläimien ravintona. Sunnuntai aamujen hapatetut viilit olivat odotettuja herkkuja. 

Lehmäthän olivat pitkälti talviajat ummessa huonon ravinnonsaannin takia, joina käytettiin heinän puutteessa jäkälää, olkia, puiden lehtiä ja ihmis- ja eläinlantaa, mitkä kiellettiinkin 1883. Luonnonniityiltä kerätyiden heinien ja kasvien sijaan soiden turvepellot tarjosivat uuden kehityskaaren maaseudun karjatalouteen ja samalla koko maaseudun elinmahdollisuuksiin. 

Nälkä- ja kulkutautivuosia sattui Kainuunkin kohdalle useaankin otteeseen surkeiden ilmasto- ja satovuosien takia, joissa saattoi kuolla lähes puolet asukkaista. Pahimmat olivat 1690-luvun ja 1830- ja 1860-luvun nälkävuodet sekä 1890-luvun kulkutauti ja katovuodet. 1900-luvun alullakin kuoltiin vielä nälkään ja tauteihin. Linkki: Nälkämaan sydämessä

Lisäksi 1917-18 itsenäisyystaisteluvuodet ja nälkäkausi olivat vielä vanhemman väen muisteissa ainakin surullisina kertomuksina. Toivotaan ettei nuo ajat enää palaisi. Tosin historialla on tapana toistaa itseään ja mikään ei ole liene poissuljettua. Uutena uhkana nähdään ilmastonmuutos ja sotaiset kansat. Esimerkkejä jo nähtävissä monella suunnalla.

6. Yleisiä kato-, kulkutauti- ja sotavuosia Kainuussa 1600-1800-luvuilla. Laatinut Kalevi Sirviö v.1996 

1672 kato, 1675 kato 

1687-88 kato

1695-1700 kato, (suuret nälkä- katovuodet koko maassa, ns. pieni jääkausi, Sotkamossa kuoli 1584 ihmistä)

1705 kato, 1708 kato

1710-11 rutto

1712 SARKASOTA

1716-21 ISOVIHA

1741-43 raivosi punatauti,pilkkukuume ja isorokko 55 , 183, 74

1742 PIKKUVIHA kuolleita 183 henkeä

1788-90 RUOTSI-SUOMI — VENÄJÄ sota 84,89, 82 

1790 kesä kylmä ja sateinen

1791 Sotkamossa kuoli 500 henkeä esim. punatauti 

1808-09 SUOMEN SOTA + kato ja kulkutaudit ((197, 211) 

1810 paha kato, 

1811 kuolleisuus suuri ( 87)

1831 sato heikko

1832 elokuussa kova pakkanen, kuolleita 702 henkilöä 

1833 vuoden vaihteessa S:mossa raivosi punatauti, kuolleita 692. ( Elias Lönnrot sairastui myös) 

1840-luvulla useana vuonna saatiin runsas sato 

1857-58 kato + taudit, syötiin jäkälää 

1857 kuolleita 423 

1858 syksyllä hyvä sato 

1862 kato

1863 nälkä + kerjäläisiä

1865 kato, jonka vuoksi 1866-68 nälkävuodet, kulkutaudit ja kerjäläiset lisääntyivät

1866 kuoli Sotkamossa yli 1000 henkeä 

1867 juhannuksena järvet jäässä, eivätkä nälkä-, tauti-,  kato- ja sotavuodet tuohon loppuneet.

7. Eemil (Eemi Karjalaisen muistelmia maatalouden oloista Jormasjoen kylällä 1920-luvulla

Vuonna 1921 kävi isäni Iisalmen maatalousnäyttelyssä ja osti sieltä perunannostokoneen, saksalaisen ”Harderin”. Eihän se sopinut 2-3-vakoisiin penkkeihin. Myöhemmin ostettiin hara-aura ”Peltturi” ja peruna istutettiin yksivakoisiin ja siten perunanviljely koneistui, nopeutui ja helpottui. Viljan puinti oli riihessä varstoilla ja ruisilla?, kuten sanottiin. Ensimmäiset puimakoneet pyörivät hevoskierrolla. Eevalassa oli makaava hevoskierto. Kaksi hevosta kiersi 8 metrin ympyrää. Vetopuomin pituus oli 4m. Lieriöhammaspyörästä voima siirtyi kartiohammaspyörien kautta puimakoneen käyttämään akseliin. Hyvölässä oli pystyhevoskierto. Puimakone oli ylhäällä riihen parsien korkeudella. Haapalassa Määttälänmäellä oli käsinpyöritettävä puimakone, ”Mainio”. – Niinpä meidän kylällä ne koneet vain vinkui ja vonkui…. Viskuukone, "Massiini", oli riihenpuinnin aikaan. Sitä tarvittiin viljan puhdistukseen eli jyvien erotteluun ruumenista.
Eevala, Hyvölä ja Lepikko ostivat v. 1922 ”Paras apu” lokomabiilin 10-12hv. ja Teijon tehtaan pyörillä 65 m kelalla olevan puimakoneen sekä sirkkelisahan.

Maanviljelyksessä tarvittiin paljon mies- ja naistyövoimaa. Maatalouskalusto ja koneisto oli puutteellista ja hevos- ja ihmisvoiman käyttöön perustuva. Renkejä ja piikoja oli suuremmissa taloissa useitakin. Heinäaikaan lisäksi ”kasakoita”, kulkumiehiä. Savotoita oli kesällä pöllien tekoa ja talvella tukkien tekoa ja ajoa lansseihin järvien ja jokien varsille josta tukit ja pinotavara uitettiin keväällä tulvan aikana järviin, joista lautat edelleen tehtaisiin ja sahoille. Hevossavotat alkoivat uudenvuoden jälkeen loppiaiselta. Keväällä tukkilaiset Jormasjoellekin porttuilla kolkuttelivat, potokat pusseissa, rostokat russain.

Vuonna 1921 syksyllä oli kova myrsky, joka kaatoi Eevalankin tukkipuita Teerijärven palstalta. Kajaani Oy osti kaatuneet puut ja lisäksi pystystä. Tukkien piti kaulaimella mitattaessa olla 6 metrin korkeudesta 8 tumaa eli 600x20cm - ei mitään hierinpuita. (Noin vuonna 2020 myrsky kaatoi naapuri Kaukolan metsän ns. Eevalan risteyksessä kuten monen muunkin metsäpalstalla.) 

Monet pienten talojen isännät olivat talvet savottakämpillä. Ansiot jäivät monilla siihen, että mies ja hevonen saivat ylöspidon senkin aikaa. Emäntä lasten kanssa sai pärjätä kotimökillä ja hoitaa muutaman lehmän, joka ei huonolla rehulla lypsänyt talviaikaan juuri mitään, oli ummessa. Se, joka sai lehmistään vähän maitoa, kirnusi sen voiksi ja myi kauppiaalle saadakseen edes jonkun markan muiden tavarain ostoon. Vasikan paistitkin piti kirkonkylän herrasväelle kaupata: ”Ostaako ruustinna vasikan persaukset?" - "Hys, puhukaa hiljemmällä, meillä on vieraita. Teijänkö ne on?"  – "Ei ne oo, ne on erään köyhän akan persaukset."

Tämä kuvannee tilannetta, kuinka puutteellista elämä oli. Vasikanpaistin kauppaamiseenkin oli naapurin apu tarpeeseen. - Leipä, rieska, suola, kala, höppävoi, kurri, hillavelli ja - puuro sekä pottuvoi olivat yleisimmät ruokatarvikkeet pöydässä. Maasta, metsästä ja järvistä oli elanto saatava. Kalaa pyydettiin verkoilla Jormasjärvestä. Ensimmäiset katiskat olivat metrin korkuisia, rautalangasta punottuja. Jormasjoen rykyllä asuva Rudolf Holmberg toi ensimmäiset katiskat seudulle. Verkkopyynti oli yleisintä. Nuottia oli Neuvolan ja Kannaksen taloissa, samoin Hyvölänkylällä Hyvölän, Lepikon ja Vuokatin taloissa."

” Lepikos on hyvä olla, siit ei lopu leipä, sären sinttiä ja ahvenen karittia Nuaselta veittään” - Noin lauloi Lepikon piika, Tilda Korhonen s. 1890,  vettä vintotessaan, niin kerrottiin.

8. Tervatalous

Tervanpoltto muodostui merkittäväksi elinkeinoksi 1800-luvun puolivälissä, kun Kajaanin linnan raunioiden partaalle rakennetut Ämmänkosken ja Koivukosken sulut mahdollistivat tervan viennin Ouluun asti. - Vuonna 1900 Sotkamon tervanpoltto tuotti n. 4000 tynnöriä tervaa, mutta pian jo 1900-luvun alkupuolella tervan merkitys väheni. Tervahautojen pohjia on merkattuna karttohin runsaasti näilläkin Vuokatin rinteillä ja Kiantajärven rantamailla. 

Näiden Vuokatin (Reki-ja  Ohravaaran) vaarat olivat olleet vielä 1920-30-luvuilla vähämetsäiset kaskeamisen ja tervan ruukauksen jäljiltä ja lampaita oli pidetty yhteislaitummilla lähivaaroilla poikalasten paimennettavina. 

Hukkumisonnettomuuksia ja tervalastien hajoamisia koskia laskiessa oli sattunut, niistä eivät aviisit ja aikakirjat kerro. Joku huvittava tapaus oli kansan suussa säilynyt, kuten se tervansoutajan kivelle soutu Tenetin virrassa. - Iltayöstä oli vene vastavirtaan soutaessa tarttunut kiviin kiinni ja niin sumuisen yön oli siinä samassa paekassa Kuhmon ukko soutoo lirkutellu ja aamulla kun päevä oli alakanut valeta ja auringon alakaessa taivaan rannalta pilikistellä, oli ukko tuumannut väsyneenä: “Hoh, hoe, aurinkoki jo noussoo eikä vielä Hokkilookkaan näy. “ - Hokkilan talo on Tenetinvirran varrella. 

9. Isäntä Heikki Lukkarin s.1903 muistelmia Vuokatin Rantolassa

”Kun siirrytään ajassa taaksepäin tuonne vuoteen 1918, oli herätys heti neljältä ja kello 5 oltiin jo niittorintuuksessa. Edellisenä päivänä nidottiin viikatteet ja haravat piitettiin, joka oli isäni työtä huolehtia niiden kunnosta. Kasakoiksi kyseltiin 1-2 miestä aina heinäaikana ja niiden piti olla semmoisia, jotka osasi kunnolla niittää kivisestäkin niitystä jäkkiä. Siinä piti olla terävä viikate ennen kuin jäkki kunnolla katkesi. Kyllä sieltä r-päitä kuului kun viikate kävi kiveen.

Hiljainen raikas puhtaan tuoksuinen aamutuuli henkäilee auringon noustessa metsän takaa päiväkaarelleen. Savu vielä raukeesti kohoaa keittiön piipusta haihtuakseen ilmaan juuri kahvinkeittotulien jäljiltä. Lehmät tarhassa odottelee lypsäjää, joukko miehiä kiiruhtaa kevein askelin aamukasteen kostuttamaa ruohikkoa. Paljon oli vielä niitettävä ja koottava heinää karjan rehuksi pitkän talven varalle. Aikaa meni viidestä kuuteen viikkoa heinäniityllä. Sitten olivat jo vuoroaan odottamassa viljan korjuu. Silloin leikattiin vielä ruis, ohra ja kaurakin sirpillä, eikä se ollut kaikkein joutuisinta hommaa. Näin kumminkin on kansantaloudellisestikin tuotantotekijät: työ, maa ja pääoma olleet käytössä ja ajan vaatimuksen mukaan aika tehokkaasti. Papin maksut ja muut verot on kaikki maksettu, perhe saanut toimeentulon.

Isälläni näyttää silti olleen paljon metsätöitä. Kesäisin renkien kanssa koloaa ja jatkaa tervapuita pihkottumaan ja talvisin särkeä tervaksia, kesällä polttaa tervaa ja soutaa Ouluun kaupaksi. Heinä ja leikkuuajat ovat menneet niityllä ja pellolla. Hän oli tehnyt toistakymmentä reissua Ouluun viemään tervaa ja tuomaan suolaa ja muuta tavaraa tullessaan. Sopivan purjetuulen sattuessa matkan teko oli helppoa ja ehkä hauskaakin raikkaan tuulen puhaltaessa lämpöisessä kesäillassa. Monesti vastaisen myrskytuulen riehuessa oli mukavuus kaukana, kun piti soutaa niin paljon kuin jaksoi ja matka kului hitaasti. Tällaisten myrskyisten säitten aikana Oulujärvellä oli appiukolla tapana kiusata minijäänsä sanomalla ”Nyt se on Eera hukkunut kun tuulloo nuin kovasti”. 

Koskien laskeminen pitkillä raskaassa tervalastissa olevilla veneillä on varmasti ollut kovasti jännää hommaa, eikä sitä voi kuvitella, kuka ei ole koskea laskenut, miten  suurien kivipaasien läheltä vene mennä suhahtaa taas toiseen kuohuvan veden pärskyessä useiden kilometrien matkalla. Suvantoon saavuttua se veti taas suun hymyyn, niin hyvinhän se sittenkin meni. Silloin kun sattui sopiva purjetuuli ja muutenkin kaunis ilma, niin matkan teko oli helppoa, suorastaan nautinto katseen ja koko huomion siirtyessä kauvas ulapalle ajatusten askarrellessa tulevissa kauppa-asioissa vielä kaukana olevassa Oulun kaupungissa, yleensä edessä olevissa asioissa, eikä vähiten sydäntä lähellä oleva kotiväki.“ (Julkaistu Saman sukupuun oksilla I-II 2011)

Pohjakosken paikkeille kerrotaan pudonneen tervaveneistä tervatynnöreitä, joskohan sieltä löytyisi vielä itse ainettakin. Tervaa ruukattiin kauempanakin olevista ulkopalstoista, joita esim. Purolalla ja Koljolalla ja yleensäkin kaikilla suuremmilla Vuokatin taloilla oli Maanselkää myöten. Tietenkin omat tervaveneet löytyivät ainakin isommissa talossa. Purolan tervaveneet olivat Luukkolanlahdella, josta tervansoutumatkat Ouluun olivat varmaan koettelemuksia itse kullekin. Vuoden 1872 perukirjoituksen mukaan Purolla oli ollut kaksi tervavenettä. 
Oulun tervansoutumatkoihin liittyi myös hieman romantiikkaa, sillä usein ne olivat nuorenparin kihlamatkoja, jolloin sulhanen osti morsiamelleen silkin alkavan liiton merkiksi. Morsian pääsi ostoksille kaupungin kauppoihin mm. morseurautumistaan varten. Emäntäväen asiana oli myös lääkkeiden hankkiminen, kuten Tilmannin reväsin- ja syämenläklätystippojen ja illotiinin sekä jokakodin pienien tarvekalujen eli neulojen, äimien. yms. ostaminen. Myös värjärissä käynnit ja sarkojen tampattaviksi viennit olivat heidän vastuullaan. Miesväki huolehti jauhoista, suolasta, mausteista ym. ruokatarvikkeista. Tervansoutajan kontti saattoi vetää 18 kappaa kuivaa, säilyvää ruoka-ainetta. Veneessä oli puuron keittämistä varten linttakivi ja sen päällä hiekkaa. Mikäli emäntä tai morsian oli mukana matkassa, oli hänen tehtävänä pitää sytöt kuivina. Riskit emännät olivat joskus soutajinakin, mutta se oli köyhyyden merkki ja se näytti sellaiselta talolta, millä ei ollut varaa palkata pestimiestä. Morsianta ei kukaan hirvinnyt soutamaan pyytää, sillä se olisi ollut suuri häpeä. - Naiset saivat usein yhdestä kerrasta tarpeekseen matkarasitusten ja varmaankin henkisten paineiden vuoksi. 

10. Laivaliikennettä ja Eemil Karjalaisen muistoja siitä

Sotkamossa 1880-luvulla alkanut laivaliikenne alkoi 50 vuotta myöhemmin kuin Suomen ensimmäinen höyrylaivaliikenne Saimaalla. Ensimmäinen höyrylaiva tai vene oli nimeltään Elias, jossa oli potkuri aikaisempaan Ilmariin verrattuna. Kajaanilainen kauppias Ivan Sergejeff omisti  Eliaksen. (Höyryvene kulki jo ainakin 1887 päivittäin ( ei tiistaisin) Kajaani-Ontojoki-reitillä.) 

Eemil Karjalaisen muistelmia laivaliikenteestä 1900-luvun alkupuolelta

"Sotkamoon perustettiin v. 1895 Sotkamon reitin Liikenneosuuskunta, joka hankki laivan omistukseensa. Liikennöinti vuorot olivat alussa siten, että toinen laiva lähti Kajaanista puolenpäivän aikoihin ja ajoi Ontojoelle saakka. Toinen lähti kahden, kolmen maissa ja jäi Sotkamoon Lahdenpojassa olleen leipuri Meriläisen talon edustalla olevaan laituriin. Kun lähdettiin Kajaaniin, ensimmäinen pysäkki oli Nuasella Kärnälän laiturilla, sieltä jatkettiin Korholanmäelle ja Iivonlahden kautta Petäisenniskan laituriin. 

Laeva oli oekkeen onkapannulla ja rupelilla varustettu laeva ja sen uunissa poltettiin halakoja. Pannuhuoneessa oli masiina, joka ongan voimalla ja akselin välityksellä pyöritti laevan perässsä olevoo rupelia. Rupelli kuletti laevoo niin ees kun taaksekin päen tarppeen mukkaan. Savu tuprusi sakkeena laevan korsteenista, masina hyrskytteli tasasta tahtia pannuhuoneessa kun masinisti siellä olevia kiiltäviä hanoja ja vipusia väentli. Lämmittäjä siellä paejatta heilu, kun syyti halakoja oukapannun alla olevaan tulipesään aivan kuin johonki Morlokin kittaan. Motti toisensa jäläkkeen sinne matkan varrella hupeni. 

Laevan omistaja oli vienankarjalaisia, entinen laukkuryssä Ivan Sergejeff, jolla oli kaoppa Kajjaanissa vanhan torin, Ruatihuoneen torin, nykyisen Kaennuun Os. l. paekalla. Sergejeffin Kajjaaniin kauppiaaksi tulosta kerrotaan, että ensimmäisen kerran avatessaan puotinsa oven se kysäsi ohikulkijalta: "Ah- hyvä veli, kerro sie kempä ollah Kajjaanin suurin ja rikkahin kauppamies? Puhuteltu vastasi, “ että Pärki”. Siihen Sergejeff : “A-vot, minusta tulla sitte toinen Pärki." (Tarkoitti kauppias Berg’iä). 

Siihen aekkaan eivät tavaravalikoimat olleet hyvin monipuolisia: jauhoja, suolloo, kahvetta, sokuria, rusinoita, Venäjän lehtiä ja mahorkkatupakkia. Kaoppiailla oli apunaan puukhollari, joka hoeteli ja järjesteli vähät varastot. - Niinpä Iivana aamusella ennen puojin aokasua kyseli puukhollarilta, että “onko kaek kunnossa, onko pantu kiviä kahveen, onko rusinat kasteltu, onko kustu tupakkaan?“ Puukhollari myönteli et kaekki on kuten ollah opetettu. Tämän kuultuaan Iivana sanoi: A-vot, sitten voimme käyväh rukkoukseen. - Kun oli Jumalan kuvan eessä pietty rukous ristinmerkkeineen, oltiin valamiit aokasemaan puoti." 

Kilpailu oli jo vuosisata sitten kovaa ja kapteenit houkuttelivat matkustajia laivaansa kahvilla ja alennetuilla matkalipuilla. 1920-luvulla alkoivat Vuokatti I ja II liikennöidä Sotkamon vesillä edustaen jo uudempaa laivasukupolvea ja uteliaitten katsojien joukko odotti aina laiturilla.

Pohjakosken ja Juurikkalahden laitureilta tiedetään laivaliikenteen kulkeneen Sotkamon rantaan radan rakentamiseen saakka, jolloin rata oli vienyt asiakkaat ja laivaliikenne oli päättynyt kannattomana. Lieneekö ollut esim. "Nuas"-laiva, -mainos yhdistysten  lehtileikkeissä vuodella 1939.  

- Hoikkalan tytär, Eeva Iinatti os. Karjalainen, muistelee vielä hieman kauhulla täpötäysiä moottoriveneretkiä 1960-luvulla Jormasjoen Joensuun rannasta Nuasjärven yli Korvanniemen tai vastaavan rantaan matkatessa tansseihin Nuaskylän nuorisoseuran taloon Päivärinteelle. Silloin ei vaadittu pelastusliivejä jos muitakaan pelastautumisvälineitä, mutta onnekseen olivat hengissä selvinneet noistakin aikansa huvituksista.  

11. Metsätalouden kehitystä

1800-luvulla syntynyt sahateollisuus avasi jo muutakin käyttöä metsälle ja Uleå-yhtiö rupesi järjestämään tukkisavotoita ensin valtion metsiin, myöhemmin myös yksityisiin ja omaan omistukseensa hankkimiinsa metsiin. Turvatakseen puunsaannin metsäyhtiöt alkoivat ostella yksityisten maita pohjineen jättäen asukkaat vuokralaisikseen. Sotkamon eteläisiin osiin muodostuikin näitä metsäyhtiöiden vuokralaistiloja, joita sanottiin lampuodeiksi savolaisten esimerkin mukaan. Maanviljelykset jäivät usein rappioille savotoiden viedessä kaiken työajan. Jotkut yhtiöt palauttivat myöhemmin noita viemiään tiloja ja katkeruus oli suurta metsäyhtiöiden uhreiksi joutuneiden asukkaiden keskuudessa. Esim. Purolan omistama Repakin maa-alue oli myyty tuolle Uleå-yhtiölle v.1916 jälkeen ja 1920-luvulla näyttää sen torpparit saaneen  maansa tuolta metsäyhtiöltä omakseen. 

Kajaanin ja Kuopion yhteisen metsänhoitokonsulentin Juho Seppäsen kertomaa Sotkamon metsänhoidosta vuonna 1909
Sotkamoa sanotaan kihlakuntamme edistyneimmäksi seuduksi. Kovin pitkälle ei täällä kuitenkaan maatalouden parantamisessa ole päästy, mutta eteenpäinmenoa on selvästi huomattavissa. Kilpailut ovat tässä suhteessa olleet ja ovat edelleen suuressa merkityksessä. Runsas osanotto suoviljelyskilpailuihin osoittaa, että soiden arvo viljelysmaana jo tunnetaan. - Etenkin Vuokatin ja Jormasten seurain alueilla on tehty "ojamaita" suuret määrät. Kun vain tähän suuntaan pitemmänpäälle jatkettaneen, varmaan on maataloutemme tuottavammalla kannalla kuin nykyisin. On ilahduttavaa nähdä sitä "osuustoimintauskoa", joka vallitsee etenkin osuusmeijerin jäsenissä, - ei kovinkaan agitaationi saa tätä uskoa horjumaan. Kaikki uskovat vahvasti meijerin kannattavuuteen. Ja se usko on voimaa. Se on voimaa, joka poistaa kihlakunnasta tuon yleisesti tunnetun " huonoja maita"- nimen.

12. Vuokatin vaarat ja vaellusreitit

Nuo Kolilta alkavat muinaisen mannerjään hiomat Vuokatin kvartsiittiset silokalliot kuuluvat maailman vanhimpiin ja vakaimpiin peruskallioihin. Kolme miljardia vuotta sitten alkaneen geologisen kehityksen seurauksena vaarajonot kätkevät uumeniinsa mm. nikkeliä, kuparia, uraania, talkkia ja timanttiesiintymiä, sora- ja turvevaroja laadukkaine pohjavesivarantoineen.

Vuokatin vaarajono sisältää n. 20 vaaraa ja korkein Porttivaara on 346 metriä merenpinnan yläpuolella ja sijaitsee Rekivaaran ja Ohravaaran jakavissa maisemissa. - Teerivaaralta, Ansavaaran, Tolhon, Persevaaran kautta ja Vesikkotien ylitse toiseen vaarajonoon Rönkön, Rantolan, Purolan, Koljolan vaarojen kautta Porttivaaralle, jatkuen Ilveskallioiden, Lehtovaaran kautta Möykynlammmelle ja Matovaaralle jonne voidaan katsoa näiden Alasotkamon kylien yhteistoiminta-alueen päättyvän. Tunnettu ulkoilureitti eli UKK-reitti kulkee siis noiden vaarojen läpi ollen erityisesti Rönköstä Vuokattiin vilkkaammassa käytössä mm. jokasyksyisen vaellustapahtuman vuoksi. Vuokatin vaellusreitti.

13. Vuokatin vaarojen muodostumista ja merkitystä selventää hyvin lainaus Kari Tervon laatimasta raportista vuonna 2008

 20 Kainuun ympäristökeskuksen raportteja 1 | 2008 Kari Tervo
“Kvartsiittihuippuja ym. kalliopaljastumia, soita ja harjuja lukuun ottamatta maanpintaa peittää moreeni. Sotkamon jääjärven viimeinen purkausuoma on ollut Kajaanin Kattilamäessä, kun taas aikaisemmin purkausreittinä kaakon suuntaan on ollut nykyisen Hiidenportin kalliolaakso.

Vettä oli aikoinaan niin paljon, että Vuokatinvaaralla on laen tuntumassa rannoille tyypillisiä jälkiä kallioissa. Toisaalta veden paetessa paljastui veden huuhtomia ja nykyisin hyvin karuja maastoja, kun toisin paikoin vesi kasasi ravinnepitoista ainesta laajoille alueille, kuten Naapurinvaaran maastot todistavat. Vaarojen rinteillä on jäänyt paikkoja, joissa maaperä ei ole huuhtoutunutta ja pellot ovat kasvattaneet satoa hyvin. Jääkausi muokkasi ympäristöä ja vanha asutus on noudattanut hyvin tarkoin sen luomaa kaakkois-luode suuntaista maastoa hyväkseen. Yksittäisen vaaran tai mäen rinne nousee kaakosta loivasti kohti luodetta, jolloin ennen mäen huippua on ollut otollinen paikka talolle peltoineen ja niittyineen. Luoteen- ja pohjoispuolella mäkeä on yleensä jätetty enemmän tuulilta suojaavaa puustoa, kun taas länsi- ja eteläsivuilla sijaitsevat laidunmaat. 

Osa etäisimmistä ja karuimmista vaararinteistä säilyi kaskimaana vielä 1900 – luvulle saakka. Vaaroja ympäröivillä soilla on ollut talojen suoheinäniityt ja vaaran jyrkän luoteisrinteen alla lähes poikkeuksetta lampi tai järvi. Suoniittyjen lukumäärä on ollut suuri ja niiden merkitys erämaataloille elinehto huomattava pitkälle 1900 – lukua. Soiden muuttaminen ojitetuiksi saroiksi on hyvin tuore ja uusi tapa esim. heinän viljelemiseksi. 

Hiekkakankaat ovat olleet tervanpoltolle mitä parhainta maastoa. Siihen on saanut helposti haudalle kolon ja männikköä on vieressä kasvanut runsaasti. Puun kuljetus haudalle on ollut maaston vuoksi helppoa ja valmiin tervan kuljetus venepaikoille samoin. Sotkamossa suurimmat vesireitit ovat kohdanneet kirkonkylän tuntumassa. 

Kirkko ja kaupat syntyivät samoin vesiliikenteen risteyspaikkaan. Tavara liikkui vesireittejä pitkin itä – länsi-suunnassa. Vesistöjen varsille syntyneiden suurten talojen merkitys on ollut suuri. Liikenne ja yhteydet ulkomaailmaan ovat olleet korostuneesti itä-länsisuuntaisia vesistön vuoksi ja vasta tiestön rakentaminen Maanselän yli mahdollisti yleisen liikenteen etelä-pohjoissuunnassa.“

14. Auttakkee hyvä tohtori

Kalevalaisten runojen kerääjän ja lääkärin Elias Lönnrotin tiedetään kulkeneen myös näiden Vuokatinvaarojen kautta harjoittaessaan ammattiaan 1800-luvulla Kainuussa ja Kajaanissa. Jonkinnäköinen kinttupolku oli myös kulkenut Laakajärveltä Sotkamoon tämän kylän läheisiä vaaroja pitkin samoin kuin näiltä kyliltä  kylille. 

Paikallinen kansantaru nykyvuokattilaisen Aarno Peltosen huumorilla  kertoo vaaroilla sijaitsevan Matovaaran saaneen nimensä Elias Lönnrotin kulkiessa polkua pitkin. Juuri tuon kyseisen vaaran kohdalla hän oli kuullut miehen äänen kuiskaavan, "että auttakkee hyvä tohtori", mutta ei Elias ollut mitään nähnyt. Kunnes vähän matkan päästä oli taas kuulunut vähän kovempaa, että "auttakkee hyvä tohtori". Silloin oli Elias vähän aikaa katseltuaan löytänyt miehen ruumiin ja todennut, että "woe, woe, siellähän työ miespolonen ootte, mutta eihän teitiä hyvä mies woe ennee auttoo kun työ ootta jo kuollu ja matojakin tulloo jo suusta," niin tuolloin oli mies kuiskannut, että "antaisitte hyvä tohtori etes matolääkettä." (Tarina viännelty kirjoittajan muistin mukaan Arvo Kalliokosken kertomana.)

15. Porttivaaran maisemat

Vuokatin (nyk.Rekivaaran) Porttivaaralla sijaitsi vuolukivitehdas 1900-luvun vaihteesta 1940-luvulle ensin (Josef) Juuso Heikinpoika Tikkasen toimiessa hoitajana ja kuoltuaan 1904 jatkoi poikansa Aukusti Tikkanen kivipaikan hoitoa kuolemaansa 1946 asti. 

Kaivoksen pohjaa löytyy vielä UKK-kävelyreitin varrelta Porttimäen talon entisen pirtinuunin maisemista. Varmaankin ainoat jatkuvassa käytössä olevat vuonna 1929 rakennetut vuolukiviuunit löytynevät Purolta minun lämmönlähteinäni. Porttivaaran maisemissa sijaitsevat Ilveskalliot olivat laajemmin tunnetut ilveksen metsästyksestä 1900-luvun alkupuolella.
- Moniko meistä tietää tai on tullut ajatelleeksi, että minkälaisen luonnon ihmeen äärellä me saamme asua ja nauttia luonnon tarjoamista antimista niin maanpäältä kuin syvemmältäkin Vuokatin ja sitä ympäröivien maastojen uumenista. - Tuhkakylän puolella sijaitsee nykyään Terrafamen nikkelikaivos, josta jo 1600-luvun ihmiset tiesivät löytyvän nikkeliä ja muitakin arvometalleja. Nykyään myös uraaniakin. Talkkia louhitaan Jormasjoen Lahnaslammen talkkiesiintymästä jne. 

"Muinaiset tulivuoren kraaterit, maanjäristysten synnyttämät rotkot, kilometrien korkuisen poimuvuoriston juuret ovat kaikki tuolla metsäisten vaarojen uumenissa. Vaarajono jakaa Sotkamon ikäänkuin itäiseen vanhempaan ja nuorempaan läntiseen kallioalueeseen, joka on muodostunut muinaisen merenpohjan liejuista ja rantahiekasta syntyneistä liuskeista. Yli 3 miljardia vuotta sitten alkaneen kehityksen tuloksena nuo silokalliot kätkevät sisuksiinsa luonnonrikkauksia.  - Sotkamosta löytyy myös muinainen merenranta, dyynejä ja joen suistoalue.” Lähteenä geologi Erkki Kuronen ( Sotkamo-lehti 29.8.2006 /Leena Korhonen)

Muinaisen jääjärven rantaviiva on ylettynyt täällä päin Purolan ja Rantolan/Rantala rajamaantien mäen huipulle. Rantola ja muut ylempien vaarojen asukkaat olisivat jääneet kuivalle maalle ja me muinaiset alakyläläiset Hiidenporttiin asti olisi uitu jääjärvessä.

Metsästysmatkailijoita etenkin Vuokatin Ilveskallioilla ja muita turistejakin alkoi käydä Sotkamossa 1920-30-luvuilla majoittuen mm. Matkustajakoti Tikkasella, jonka anniskelua kunnanisät vahtivat silmät kovina. Emäntä Martta Tikkanen sai anniskella kieltolain jälkeen vain parina kolmena kesäkuukautena tai ei ollenkaan alkoholin väärinkäytön ehkäisemiseksi. Sotkamossakin lomailleet kuuluisuudet, kuten Ilmari Kianto, saivat varmaan omissa huoneissaan nauttia erioikeuksista tai ilmeisesti eivät kuitenkaan seuraavan linkin tarinan mukaan. 

 16. Ilmari Kianto Sotkamossa   (Kaleva 1934 nro 189 sivu 7, teksti alla) 

"Ylistänpä yhä Sinua, oi Sotkamo, maakuntani mairea mansikka, itäisen Suomeni sorea sopukka, yksi tämän poloisen Pohjolan helmisimpukoita, jonka helohohtoa pyytäjä tavoittelee iloitaksensa laupiaan Luojan armoantimista.

Ylistän enkä ylistykseen uuvu, sillä vielä on tuoreessa muistossani se heinäkuun helteinen lanantai-ilta, kun - heittäneenä heliävaroen hyvästit vaimokkeelle (kuten sanasukkela savotar suvaitsee sen noteerata) - sain ylipuhutelleeksi pyhimyksen kaltaisen tyttöylioppilaan ja hänen kanssaan - joka halusi kirjallisesti tutustua Kainuuseen - riensin viettämään ”viikonloppua” Sotkamon kuuluisalle Hiukalle tai oikeammin mamma Martta Tikkasen kodikkaaseen hotelliin. 

Hyi helkutti, kuinka tylsää oli istua ne kolme tuntia Kontiomäen pölkkykuivalla asemalla (jota tosin henkistytettiin kolmelia postikortilla mm. Isolle Keisarille Terijoelle), mutta sitä railakkaammalta sitten tuntuikin, kun Vuokatin pysäkiltä kohteliaan hotellin lähettämä auto meidät tempasi ja me kiidimme nuoren neidon kanssa kuin Elias kultaisilla vaunuilla - niinkuin tuntui - suoraan ylöspäin. Katsokaa nyt päältä vaan te muutkin, kuinka ”Rämsänrannan sulttaani” kiidättää ”pulkassaan” viimeistä haaremityttöään - tätä Pyhän Mikkelin mamsellia.

- Neiti Hemmu, minun sydämeni on haljeta riemusta.... Niin minunkin! myöntää neitonen ja lisää: Oi, että unohdin ottaa maalivehkeitä mukaan! - Mitä hittoa te puhutte! suutahtaa sulttaani. - Vai puuteria ja huulipunaa. - Anteeksi, sulttaani, tarkoitin vain värejä, joilla ikuistetaan iltaruskot ja viheriät maisemat. 

- Ahaa, terve, saanko sanoa sinuksi? - Setä tekee hyvin! - Setä! Sinäpä tyttö olet, oiva akateeminen penikka! Mutta kyllä minä sinusta penikan irti kiskon jahka päästään perille. Sano vaikka Maharadjaksi, mutta minä sinuttelen sinua ja annan sulle korkonimiä.

- Näin ja moninpäin keskustellen me, Turjanlinnan turistiväki, saavuimme Grand Hotel Tikkaseen. - Tässä on kirjailijan huone ja - tässä neidin, ohjasi ystävällinen neiti Hilja Tikkanen. - Haluatteko saunaa? Matkatoverini riensi hotellin kivijalkaan - minä jäin polttamaan iltapiippuani. Ja nautin olemassaolosta. Jonka jälkeen laskeuduttiin alakertaan syömään.- Oi kuinka ihania voileipiä! huudahtaa tyttö, se Hemmu. 

Niin, hyväähän T:ssa kylpyvieraan ravinto on. Ja minusta se on itsestään selvä, että ilman hyvää ruokaa ei ole mieluista hotelliakaan. Mutta jotta hotelli tulisi kansainvälisestikin mieluisaksi, siltä vaaditaan paitsi syömisiä, myös paljon juomisia. Ei ole mamma Tikkasen syytä, että Sotkamossa ei saa pisaraakaan alkohoolipitoista virvoitusjuomaa; Sotkamon arvoisaa kunnanvaltuustoa siitä saa syyttää tai kiittää, kuinka kukin tahtoo. 

Jokatapauksessa minäkin, ikiraittiiksi tunnettu kansalainen, olisin 28 p. heinäkuuta, tuona leppoisana lauantai- iltana, juonut rommitotia, mutta mitenkäs joi, kun sitä ei ollut. 

- No niin - se oli yksi lauantai-ilta ja me löysimme itsemme siis soreassa Sotkamossa, jonka välkkyvät vedet ja viheriät pientareet ja kullanruskeat petäjät levisivät kuin kaunis kuvakirja ympärillemme. -Siinä tupsahtivat jo Kajaanin iloisimmat ihmiset, Zilliacukset, meitä pahki ja minä esitin komealle rouva Sulamithille ”kaikista viimeisimmän naiseni” - mainitun Hemmun sekä Hemmulle Korpi-Kainuun kauneimman uroon pilleriprinssi Kaukovallan. Herrasväellä oli mukana viehkeä tytärkin, jonka nimi muistoikseni on Wiola Tricolor ( kolmivärinen orvokki).

Niinpä me nyt sitten, kun iltakin oli niin myöhä ja napanderia ei kuulunut, läksimme iltakävelylle ympäri Synninniemen, jolla on omat papilliset legendansa. Salaperäisen satoiset olivat maisemat . - Hemmu oli hemaistu. Mutta ilta kului yhä myöhemmäksi. Joten oli aika painua koreasti nukkumaan. - Hyvää yötä, senkin pyhimys! - Hyvää yötä - oukkeli!   (Hullunkurista rapakaljaromantiikkaa on 60-vuotiaan vaellus korpivaltakunnan Rivieralla 20-vuotiaan feminan kanssa, josta muut älkööt esimerkkiä ottako.)

***

Meillä seurasi jumalainen pyhäpäivä! Aurinko paahtoi kuin paratiisin lamppu, Sapson aallot loiskivat kuin Karpion kupaat - Vuokatti sinertävänä siinsi autereissa. Keipasi kelliä, kelpasi kylpeä, kekkelehtiä lämpöisissä laineissa, uida kuin sorsa Sotkamossa! Me uimme kuin kristityt ihmiset. Pilleriprinssi Kaukovalta osoitti sukellustaitoansa ja Viola Trlcoior nauroi katketakseen isänsä vesitempuille.

Tuskin on missään koko armaassa pohjolassamme suloisempia hiekkarantoja ja soveliaampaa pohjaa kuin Sotkamon Sapsossa. Terijoki on rommakkoa Sapson Hiukan rinnalla. Riian rannoille olen kerran uiskennellut, siellä oli 8 kilometriä yhtä ihanaa. Viron kylpyrannat lienevät myös tunnustetut, ehkä Suursaarikin. Mutta Terijoki on roskaa, kuten sanottu, meidän sorean Sotkamomme rinnalla - eikä tosin haittaisi, jos Hiukan hiekkarantoja puhdistettaisiin, mutta kuka senkin tekee? Siihen on vielä pitkä askel. Siis tyytykäämme siihen mitä meille Luonto tarjoaa.- Koko pyhäinen päivä kului Hiukalla, jossa vaelteli paljon kajaanilaisia ja oululaisia. - Mikä mainio päivällisateria jälleen--

Pyrähti komea auto hoteliin pihaan. Seuraavansa hetkessä löysin itseni tuttavallisessa seurassa: kaksi herraa ja heidän rouvansa. Valitin katkerasti näille Outajoelie lohenongintaan menijöille Tikkasen hotellin kurkunkuivausta - he kuuntelivat minua ymmärtämyksellä ja iskivät silmää. 

Vasta kun heidän autonsa oli livahtanut pois, sain kuulla, että vanhat tuttavani - tuo tuomari ja tuo eversti - olivat valtion alkoholiliikkeen pääjohtajia, siis hekään eivät saaneet täällä edes viinakkeen pisaraa. - Todetkaamme, että Sotkamo on Korpi-Kainuun kesäkeidas, virvoittavaa vaihtelua tuova kosteikko itäpohjalaisen karuluontoisen maakuntamme liepeellä. Kesä kesältä sinne matkustelee yhä useampia luonnonrauhan etsijöitä, jotka antavat etusijan pohjolan antimille ja hylkäävät kaikki etelän kirjavat rannikkokylpylät. 

Jos Sotkamo haluaa yhä kehittää olemassaolonsa mainetta ja - miksi se ei sitä haluaisi - niin hotellit ja kylpyrannat ovat merkittävät ulkomaalaisten matkalijaimmekin kirjoihin - tosin sillä yhdellä ehdolla. 

Menkääpä kokeilemaan Sotkamoon, niin huomaatte, mikä siellä on mukavaa ja mikä vajamittaista. Mutta kuka meistä ei antaisi Tikkasen hotellille täyttä tunnustusta kaikesta siitä kodikkaasta holhouksesta, jolla tämä hotelli matkalaisia palvelee. - Ja lopuksi - poiketkaa Suomussalmelle koskia laskemaan ja karhuja metsästämään. Tulen mukaan, jos joudan.

Ilmari Iki- (K ia n t o)

17. Aukusti Tikkanen syntyi 1868 Alasotkamolla ja kuoli 1946 Alasotkamon Porttimäellä

Aukustin isä, Juuso (Josef) Tikkanen (1837-1904) ja äiti Stina Haverinen s.1837 on merkattu kirkonkirjoissa kunnan yhteiseen kivipaikkaan Porttilaan 1900-luvun alulla. -Isovanhemmat Henrik Tikkanen 1804 ja Lovisa Korhonen 1801 asuivat Alasmo 47 Otrala ja Alasmo 56 LillOttrassa.  - Ohravaaran Tikkaset polveutuvat alunperin Alasotkamon Naapurinvaaran Hildulasta nro 29. 1900-luvun alulla ilmestyy Alasotkamon kirkonkirjoihin kunnan yhteismaalle kivipaikka Porttila Juuso Tikkasen hoitamana. Vuolukiveä lohkottiin ainakin sieltä saakka Tikkasten toimesta 1940-luvulle saakka. Kiveä oli varmaankin louhittu uunitarpeisiin jo aiemminkin, sillä lehtileikkeessä vuodelta 1899 kerrotaan Juuan pehmeän kiven  olevan parempaa kuin Vuokatin pehmeän kiven. 

- Puoliso Hilma Tikkasen os. Lukkarin sukuhaara kuului ns. Itäniemen Lukkareihin Kiantajärven etelärannoilla.  - Sotkamon Lukkari-suvun tiedetyt alkujuuret alkavat Iin kirkkoherra Jacobus Olaista (1550-1615) jatkuen Sotkamossa poikansa Mansuetus Jacobin (1581-1651) toimiessa mm. Paltamon ja Sotkamon kirkkoherrana 1600-luvun alkukymmeninä. Hänen jälkeläisensä kolmessa sukupolvessa toimivat Sotkamon ensimmäisinä "klockareina", josta sukunimeksi muodostui Lukkari.  Sotkamossa Lukkari-suku haarautui aikoinaan Ylisotkamon Laatikkalasta Nro 7 (nyk. Juholankylän Keskitalo) asuneesta jo kolmannesta "klockareesta", Juho Juhonpojan (1674-1760) perheestä, eri puolille pitäjää. Vanhan Vuokatin alue onkin ollut vankasti Lukkari-sukuun kuuluvien asuttamaa 1820-luvulta näihin päiviin saakka. Puron sukuhaaran aloitti Matti Matinpoika Lukkari s.1797 Ylisotkamon Laatikkalassa ja asuen avioituessaan jo Soidinvaaralla puolisonaan Agneta Lukkari s. 1797 Itäniemessä. - Purolta sukua levisi 1800-luvun lopulla ensin lähinnä tänne Alasotkamon alueelle ja eräs pojista siirtyi Alasotkamon Haapalan kautta Kaitainsalmen Leppilään. Talot ja tilat ovat säilyneet poikien kautta vanhoilla omistajaperheillä nykypäiviin saakka jakaantuen perintöjen kautta myös uusiksi taloiksi. Suvun tyttäret avioituivat ensin lähikuntiin ja nykyään sukua löytyy ympäri maailmaa.   

18. Pappi, lukkari ja suntio kinkerireissulla

Ennen aikaan ja aina 1900-luvun puolivälin paikkeille asti pappi, lukkari ja suntiokin kiersivät pitämässä kesäkinkereitä eripuolilla seurakuntia, joissa kuulusteltiin mm. lukutaitoa ja Katekismuksen oppeja etenkin rippikouluiässä olevilta nuorilta. Matkat olivat usein pitkiä ja vaivalloisia, ei ollut maanteitä eikä autokyytejäkään, vain hevosreet ja lammasveltit suojina. Matkoilla yövyttiin kestikievareissa tai suuremmissa taloissa ja ylläpito oli kansalaisten tehtävänä. 

Kerrotaan erään tällaisen kolmikon kinkerireissullaan kilpailleen hieman jo niin vatsantäytteestä kuin oppimattoman väen arvostuksestakin. Niinpä emännät olivat valmistaneet syötäväksi mm. viiliä, kuten ennen oli tapana niin taloissa kuin torpissakin. Vastalypsettyä maitoa hapatettiin lämpimässä viiliksi eli kerma nostatettiin pintaan happaman herkulliseksi kerrokseksi eli viiliksi, jota nautittiin varsinkin sunnuntaiaamuisin suurena herkkuna maalaisväen keskuudessa vielä tinkimaidon aikakaudella. 

Kun kinkereillä tuli ruokailun aika, pöydän päässä istuva pappi tietysti arvovaltaisimpana henkilönä aloitti ruokailun ja siunatessaan ruokaa otti hän puulusikkansa ja veti syvän viillon viilipytyn päältä ja sanoi ”näin Jeesus käveli vetten päällä”. Nälkäinen lukkari katseli jo malttamattomana viilipyttyä ja papin rohmaisua, nousi ja otti puulusikkansa ja veti toisen viillon viilikerroksen päälle ja sanoi ”ja näin Pietari tuli perässä”. Toisessa päässä istuva suntio nousi ja röyhisti rintaansa, katsoi kinkerikansaa osoittaen omaa oppineisuuttaan pyöräyttäen lusikallaan viilipytyn pohjia myöten sekaisin sanoen ”ja niin nousi suuri myrsky, joka sekoitti vedet". (Lähde Eemil Karjalainen)

19. Jatkoa Porttimäen tarinaan

Sittemmin Porttimäen vaatimattomista oloista on päästy pitkälle. On kerrottu metsäherrojen vieneen vanhempia tyttäriä joko vaimokseen tai piikomaan muualle Suomeen. Perheen viisi vanhinta lasta oli syntynyt 1902-10 välillä ja nuorimmat neljä 1918-26. Vanhin Renne-poika oli matkannut Kanadaan v. 1927 kuollen 1997 Thunder Bayssa.  Perheen 4 nuorimmilla lapsella ei elämä voittanut. 

Päivi Eskelisen artikkeli Sotkamo-lehdessä  heinäkuussa 2007 ”Lapsuusmaisemat avautuvat”

”Eduskunnan entinen pääsihteeri, valtiopäiväneuvos Erkki Ketola kapusi Porttimäkeen tyttärenpoikansa Tommi Tulosen kanssa. Vaelluksella oli selvä tavoite: näyttää pojalle paikka, jossa hän, Erkki, oli viettänyt lapsuuden kesiään.

Porttimäen päällä on entisestä mummolasta jäljellä vain Ketolan isoisän Augusti Tikkasen rakentama vuolukiviuuni ja joitakin vanhoja tarvekaluja. Vieressä kulkee UKK-reitti ja urheiluopiston hoitama latureitti. Porttimäen kota palvelee vaeltajia kesät talvet. Ketola ilahtui huomatessaan, että Kainuun ympäristökeskus oli pitänyt aluetta kunnossa. Ympäristökeskus oli ottanut Porttimäen niityn kunnostuksen asiakseen sen monipuolisen kasvilajiston vuoksi. Näkemäaluetta oli jo raivattu ja maisemat avautuivat kauas Kiantajärvelle. 

Erkki Ketolan isovanhemmat asettuivat aikoinaan 1900-luvun alulla Ala-Sotkamon jakokunnan vuokramaalle hoitamaan seudun vuolukiviesiintymää. Vieläkin saattaa joissakin taloissa olla Augusti Tikkasen tekemä uuni. - Peltoa raivattiin perheen tarpeisiin parin hehtaarin verran. Pirtti nousi lähes Sotkamon korkeimmalle paikalle. - Elämä on täällä ollut rankkaa, elanto on otettu monenlaisista hankkeista, pari lehmänkantturaa ja pellot ovat tuoneet perustoimeentulon, Ketola muistutti espoolaiselle tyttärenpojalleen. Ketola muisteli, kuinka pitkä matka oli ensin Keski-Suomesta Sotkamoon ja sitten rautatieasemalta kavuta mummolaan. Rekilässä sentään pidettiin taukoa. -Tässäköhän se navetta oli ja savusauna, hän mittaili ja arveli lapsen silmin paikan tuntuneen paljon isommalta. Saunasta tulin usein mustempana kuin olin sinne mennessäni, hän naurahti. Jossain saunan takana oli luonnon lähde. Oppaana toiminut jakokunnan puheenjohtaja Oiva Korhonen pääsi kehumaan, että lähde on siellä edelleenkin, nyt kunnostettuna ja saa pian kaivonkannen suojakseen.

Talo jäi tyhjilleen 1962 Hilma Tikkasen kuollessa 1960. Viimeisen kerran heinää on tehty kesällä 1960. Ketola muisteli rakennuksen kuitenkin palvelleen retkeilijöitä. - Rautaruukin herratkin pitivät tätä taukopaikkana hiihtolenkeillä, vaikka eivät siihen kyllä lupaa edes kysyneetkään, hän myhäili. Huonoon kuntoon päässyt rakennus purettiin 1990-luvun puolivälissä, kun vaellusreittejä ja niiden taukopaikkoja ryhdyttiin toden teolla Vuokatissa rakentamaan. Nyt tuulensuojan ja tulentekopaikan retkeilijöille antaa Porttimäen kota.”

******

Kari Tervon mukaan 1990-luvulla tapahtuneen talon jäännösten purun ym. paikkojen raivauksen aikoihin navetasta oli ollut vain kivikasa jäljellä. Sanonta "maa jää, ihminen lähtee" osottautui taas todeksi. 

Talon savupiippu uuneineen oli jätetty paikoilleen ja se näyttää olevan aivan samanmallinen kuin Purolan vuonna 1898 rakennetun "uuden puolen" eli sittemmin Lukkarilan pirtin uuni valokuvassa sekä Purolla vielä käytössä oleva pirtin uuni vuodelta 1929 ja muurattu noista samoista Porttivaaran vuolukivistä. Lieneekö Aukusti ollut Puronkin uunin muuraaja vai joku muu, mutta muurarille oli pitänyt olla viinaryyppyjä varmistamaan savujen vetävän ulospäin eikä sisäänpäin. Purolla muurarille oli annettu ryyppjä ja niinpä Purolla savut löytävät tiensä ulos taian omaisesti vielä tänäkin päivänä. Eräässä naapurissa saattoi haistella savun käryä. 

Aukustin kerrotaan joutuneen Vuokatin maamiesseuran talossa, Jukolassa, sota-aikana asutettujen romaanien pieksämäksi ja ryöstämäksi. Tapausta ei liene tutkittu sen kummemmin eikä syyllisiä saatu vastuuseen. Lieneekö Aukusti toipunut koskaan saamistaan vammoista kuollen 1946. Tarina kertoo vielä Aukustin meinanneen myöhästyä omista hautajaisistaan kun sovitulle kyytimiehelle oli ilmaantunut arkunhakumatkalla muita kiireitä. 

Hilman 2.puoliso tai kumppani oli Ville Lehtosalmi Ristijärveltä. Itsekin muistan, hieman pelottavanakin,  Hilman ja Villen kävelyn musta hattu päässään Juurikkalahdesta Porttilaansa kohti tästä meidän pihapiirimme kautta.  Hilman istuttamia harjaneilikoita ym. kukkia saivat vaarojen kulkijat ihastella ainakin vielä talon purkamiseen 1990-luvulle saakka. Sittemmin lienee maitohorsma vallannut ympäristön luonnontilaan jäämisen seurauksena. Nykyään ympäristöä pidetään kunnossa niittämällä ja raivaamalla. UKK-reitti ja Vuokatin vaarojen hiihtoreitti kulkevat tuon entisen pihapiirin kautta. Maa-alue on Alasotkamon jakokunnan omistamaa. Metsäautotie johtaa Rekivaarantieltä vaaroille saakka. 

Lukkarilan vanha emäntä, Liisa Korhonen os. Lukkari (s.1935), muistaa olleensa ”Kanadan” Liisan eli Puron Ainon ja Paavo Lukkarin vanhemman tyttären (s.1940) kanssa kerran lehmipiikana Portissa 1940-luvun lopulla, kun Hilma oli halunnut mennä äänestämään ”kommunistiehdokasta” vastaan jossain aikansa vaaleissa. Äänestyspaikkana oli ollut Juurikkalahden koulu. Aukusti oli jo kuollut ja Hilmalla oli ollut yksi lehmä laiduntamassa riimuun kytkettynä pellollaan, jota heidän oli pitänyt vahtia ja siirtää ruokapaikkaa tarvittaessa. Tyttöjä oli hieman pelottanut kun ketään aikuista ei ollut paikalla ja metsän pedotkin varmaan vaanivat ainakin lehmää, sillä työpaikka oli ilvesten metsästyksestä kuuluisien Ilveskallioiden lähipiirissä. 

Rantolan vanha isäntä, Erkki Lukkari s. 1931, muistaa Portin talossa olleen pirtin ja sen molemmin puolin ovet kahteen kammariin, jotka lämpenivät samalla pirtin vuolukiviuunilla. Aukustin hän muistaa valmistaneen Rantolaan velttejä, joiden päällyskangas oli armeijan kangasta. Veltit olivat siis lampaantaljoista kankaalla päällystettyjä petivaatteita eli lämpimiä turkispeittoja. Akseli oli muokannut turkiksia laajemminkin ja toiminut myös muurarina. Hilman paksut pullasiivut ovat myös jääneet Erkin muistiin makoisina välipaloina vaaralle nousun palkkioiksi. (Kuvia kuvagalleriassa) 

Erkki muistaa myös kenkiensä valmistuksen Juurikkalahden Juurikassa, jossa asui hänen Hilja-äitinsä veljen tyttö, Tyyne Määttä, puolisonaan Viljo Hiljanen. Viljo valmisti ainakin Rantolan pojille kengät Kainulan isännän parkitsemista nahkoista ja varmaan kaikille muillekin tarvitsijoille. - Toinen paikallinen suutari oli Verneri Lukkari Ohravaaran Mattilassa. Polkupyörän hän kertoo saaneensa vasta täysi-ikäiseksi tultuaan, siihen saakka omat jalat ja sukset olivat nuoren miehen kulkuvälineinä. Tosin meijeriauton kyydissä hän pääsi joskus Juurikkalahden koululle, jos hyvin sattui. Yleensä Rönköstä ja Rantolasta päin kuljettiin peltoteitä pitkin omien niittyjensä poikki Juurikkalahteen hevoskyydillä, juosten tai hiihtäen.

Porttivaara oli myös kyläläisten juhannusten viettopaikka ja retkeilykohde vielä  1990-luvulle ja mikseipä vielä nykyäänkin kun se on paremmin saavutettavissa vaikkapa autolla tai valmiita hiihto- ja vaellusreittejä pitkin.  Kartastot löytyvät Outdoor activen sivuilta.  

20. Waara uhkaa Wuokattia 1910   

Lähde:  Kaikuja Kajaanista 1910 nro 122.                                                                 Helsingin  Sanomat, kirjoittaa nimim. H?

”Waara uhkaa Vuokattia”, Sotkamon helmeä! Aiotaan riistää sen alati wihreä, pehmoinen turkki, maahan kaataa, lankkuina ja lautoina ulkomaille lähettää sen kaswatit, sen kaunistus. 

Jos tämä todellakin sallitaan tapahtuvan, niin mitäpä nautintoa enää tarjoili Wuokatille nousu matkailijoille, joita siellä satalukuisina käy. Jos tuon mahtavan jättiläisen rinteillä sorretaan metsä, teurastetaan sen intohimojen tuudittaja, niin päästetään pahan voimat liikkeelle häväistystään ympäristöläisille tekemään! Tämän hätahuudon selvittämiseksi sananen. 

Muutamia vuosia sitten osti erään Ala-Sotkamon kylän taloista, jonka metsäpalstalla on mm. Wuokatin nykyinen näkötorni, norjalainen konsuli Wiese metsäkeinottelun tarkoituksessa. Tulevana talvena aikoo hän hakkauttaa juuri tämän metsäpalstan ja voidakseen puut tarkemmin käyttää, pienoisetkin – lautattaessa helposti hukkuvat - puut sahauttaa, siirtää hän Kajaanin satama-aseman luona omistamansa sirkkelisahan Wuokatin juurelle, Nuasjärven rannalle. - Joka tuntee maaperän ja kasvillisuuden luonteen kyseessä olevalla palstalla, hän myöntää, että kysyisen metsän kaadettua ei uutta kasvillisuutta ole vuosikymmeniin ajateltavissakaan ilman keinollista metsänkasvatusta. 

Mahtaisiko tähän ruveta ulkomaalainen, jolle hetken hyöty on tärkein! Pakkoa taas tällaiseen on kovin vaikea saada nykyisen metsälakimme puutteiden ja väljyyden takia. Waurioiden ehkäisemiseksi emme ymmärrä suosittaa muuta keinoa kuin samaa, jota waltio on toistenkin maamme nähtävyyksien kuten Imatran, Punkaharjun, Kolin ym. warjelimiseksi käyttänyt, nim. lunastaa Wuokatinkin rinteet omikseen. Tällöin ei woitaisi tyytyä yksistään sanotun metsäpalstan lunastamiseen, joskin sen puolelta waaraa nyt on uhkaavin ja aiwan edessä, waan täytyisi lisäksi ostaa parin naapuritalonkin edelliseen rajoittuvat metsäpalstat wastaisen keinottelun estämiseksi. 

Mielessä Sotkamon runsaslukuinen irtain väestö, ajattelemme, että olisi edullisin ostaa sekä konsulin omistama että myöskin samalla R: numerolla oleva toinen talo, joka tietääksemme on myöskin myytävänä, kokonaisuudessaan ja tulevaisuudessa osittaa pientiloksi. Näin ollen saataisiin arvattavasti Wuokatin rinteet metsineen suhteellisesti huokeammlla ja voitaisiin näistä muodostaa erikoinen kruununpuisto. Mikäli oloja tunnemme, owat sanotut tilat kohtalaisen hyviä viljelytiloja ja löytyy niillä erittäin hyviä soita sekä runsaasti kasvullista metsämaata Wuokatin rinteitten ulkopuolellakin. Asemansa puolesta ovat tilat myöskin sopivat pienviljelijöille, onhan matkaa elinvoimaiseen Sotkamon osuumeijeriin vain 3-4 kilometriä ja laivalaiturille 2 km. Millä hinnon tarkoittamamme talot olisivat saatavissa, emme tiedä, mutta paikallisiin oloihin nähden arvelemme, että ne tuskin wielä liikahinnoilla kulkenevat. 

Kenelle asian lähin ajaminen kuuluneekin – ainakin Wuokatin rinteitten metsääkasvavina turvaaminen on mielestämme lähinnä Metsähallituksen asia." 

2000-luvulla onkin luonnonsuojelualueita muodostettu pitkin vaarajonon lakialueita  yksityisten maanomistajien taholta. 

Mitähän tulevat luonnonsuojelijat arvelevat sadankin vuoden kuluttua Vuokatin Iso- ja Pikku-Pöllyn vihreistä pehmoisista turkeista?  Vieläkö niitä löytyy vai onko mökki mökin vieressä ja lasketturinteitä joka suuntaan vai onko keksitty jotain aivan uutta tapaa viettää vapaa-aikaa. Luonnonrauhasta ei liene enää tietoa nykyäänkään noilla kulmilla. Ainoa hyvä puoli lienee ettei vedenpaisumis yllä ensimmäisenä noille rinteille. Vanhoissa lehtikuvissa maisemat näyttävät hyvin avarilta, joten metsiä hakattiin 1900-luvun alkupuolella enemmänkin etelän lankuiksi ja laudoiksi.  (Lehtikuvia kuvagalleriassa)

21. Kansantarina Hiiden neidosta 

"Muinaisuudessa asui Vuokatilla itse Hiisi tyttärineen. Korkeilta kallioilta hän tähyili rannattomia korpia, joilla karja, karhut, sudet, ahmat, ilvekset ja muut pedot laiduntivat.

Sitten tuli kristinusko ja vuoren ruhtinaan rauhaa häiritsi kirkonkellojen kumahtelu. Vimmoissaan paiskeli hän huoneen kokoisia kiviä kohti kirkkoa, mutta perille eivät valtaisat ammukset kantaneet.

Eräs ”Tyytymätön kivi”, myöhemmin maantien oikaisun yhteydessä tuhottu, putosi Hirvenniemelle, toinen singahti aina Akkoniemen rannalle. Hiiden oli pakko tunnustaa itsensä voimattomaksi uuden uskon mahtia vastaan ja niin hän äkeissään pakeni karjoineen kauas Hiidenportin saloille.

Mutta lempeä, unelmoiva tytär ei seurannut isäänsä, vaan jäi edelleen asumaan Vuokatin lammen rantamille. Siellä saattaa isänsä pahoja tekoja surevan neidon elokuisella kuutamolla tasan puolenyön aikaan nähdä sukimassa pitkiä kimmeltäviä hiuksiaan. - Mutta tarinaa epäilevälle ei Hiiden tytär näyttäydy."

Kajaani- lehden numerosta 74 vuonna 1938 löytyy selitystä Hiiden neidolle ja Hiisi-ukon muutolle Hiidenporttiin. 

22. Tarinaa Vuokatista I        Kajaani-lehti 07.07.1938 no 74 

"Tiedättekö, että Vuokatin soikionmuotoinen näköala-alue käsittää noin Uudenmaan läänin kokoisen alueen, että vaaraketju jatkuu 500 kilometrin mittaisena, että Vuokatin huippu on 346 metriä merenpinnan yläpuolella ja alhaalla kolossaan nukkuva lampi noin 300 metrin korkeudella meren-pinnasta? En minäkään olisi tiennyt kaikkea, ellen olisi ollut Vuokatin nykyisen asukkaan koulussa muutamia tunteja viisastumassa. Niissä muutamissa tunneissa sain tietää kotipitäjästäni enemmän kuin koko tähänastisen elämäni aikana. Mutta eipä kummakaan, sillä jo Helsinkiin saakka oli korviini kantautunut maine salaperäisestä viisaasta, joka tätä nykyä asustaa Vuokatilla. En yritä purkaa ulos kaikkea sitä oppia jonka sain, enkä valitettavasti sitä kaikkea enää muistakaan. Mutta mielenkiintoisinta oli mielestäni se tarina, jonka sain kuulla Vuokatin asukkaista kautta aikojen. Tarun ja toden yhteenkutoutumana, perusteellisten tietojen, runollisen mielikuivituksen ja terävien havaintojen pohalla se oli syntynyt yksinäisinä hetkinä luonnon keskellä. En kuullut sitä kokonaisena, vain välähdyksittään, mutta paljon elävämmin, kuin itseosaan sen toistaa."

"Ammoisista ajoista asusti Vuokatilla valtiaana mahtava Hiisi kauniin tyttärensä keralla. Lammen rannalla oli hänellä luolansa. Ennen kuin yhtään ihmislasta oli näkynyt paikkakunnalla, oli hän jo vanha ja harmaantunut. Kun sitten kivikauden aikana saapui muutamia asukkaita tännekin syrjäseudulle, katseli Hiisi heitä epäluulolla, mutta kun he tunnustivat hänen valtansa, antoi hän heidän rauhassa puuhata katsellen leppoisasti myhäillen noiden pienten olentojen alituista aherrusta.

Keitä he olivat, nuo kaukaisen ajan asukkaat, jotka pystyttivät majansa vesien varsille suojaisiin poukamiin ja hitaasti levittivät asutusta? Kukapa sen tietää. Ne liedenpohjat ja aseet, joita Sotkamon kamarasta on paljastunut, eivät paljoa kerro. Eikä kukaan voi vannoa myöskään niiden asujainten alkuperää, joiden pronssikautinen kalmisto on äskettäin tullut päivänvaloon. Sen aikuinen elämä on iäksi jäänyt hämärän peittoon. Mutta varmasti Vuokatti, seudun korkein kohta, palveli tähystyspaikkana muinaisille asukkaille. Samoilla kallioilla, joilla nyt kapisevat tuhansien matkailijoiden askeleet, hiipi kerran nahkapukuinen voimakas olento, katseli tutkien ympärilleen, huomasi maan hyväksi, ja etsi silmillään paikan mihin pystyttäisi majansa. 

Olivatko he lappalaisia, nämä ensimmäiset Vuokatin kulkijat, kukapa sen tietää. Mutta, aikojen kuluessa lappalaiset kuitenkin ottivat haltuunsa seudun, antoivat nimen Vuokatille, ja uhrasivat haltijoilleen kukkulan laella sijaitsevalla uhrikivellä, joka vieläkin on jäljellä. Vanha Hiisi kärsi mielellään alueellaan näitä metsämiehiä, sillä he eivät unohtaneet uhreissaan häntäkään.

Mutta ajat kuluivat ja muuttuivat. Saapui uusi kansa, uuden kummallisen uskonsa kanssa, joka ei tunnustanut hiisien valtaa. Silloin oli vanhan Vuokatin valtiaan hetki lyönyt. Vuokatin nykyinen asukas on pukenut mielikuvansa tästä taistelusta ja sen tuloksesta näihin säkeihin:

»Kuulin tässä tarun kumman, että kerran aikoinaan rannalla tuon lammen tumman asui Hiisi luolassaan. Hiiden tytär, norja nainen. Vuokatilla kisaili, aikaan, jolloin lappalainen Kainuun maita kierteli.

Tuli sitten uusi kansa, toi myös uuden jumalan. Piti kummaa menoansa kera malmin kalinan. Ristin oudon voimin taikoi, uhmin luki kirojaan. Hiiden hirmun häätää aikoi alimmaksi alle maan.

Hiisi oli metsän mahti, synkän, syvän, hiljaisen. Kirkonkellon kolkko tahti kovin koski korvillen. Hirmukourin Hiisi kiskas voimin sadan hevosen. Vuokatilta kivet viskas kirkonkylän rannallen. 

Kun ei saanut sattuakseen kelloon eikä tornikin, lähti Lempo tassutteleen korven hyisen hornihin. Suden, karhun, ahman, korpin karjakseen vei mukanaan. Hornankuilun, Hiidenportin luoliin luontui asumaan.

Hiiden tytär Vuokatilla kuuluu vielä kulkevan. Keskiöillä usvaisilla saapuu lammen rantahan. Kylpee, istuu ihmetellen uutta aikaa Turjan maan. Alkaa kuulle kuiskutellen hiuksiansa kampaamaan."

- Niin lähti Hiisi ja jätti Vuokatin uusille asukkaille. Mutta siitä kerromme joskus toisella kerralla.

Tikku.

23. Kuntajakoa 

Sotkamon kunnallisessa elämässä nähtiin useampaankin kertaan haluja jakaa laaja kunta-alue seurakuntineen pienemmiksi alueiksi. Ensimmäisen kerran esitettiin 1897 Sotkamon länsiosasta muodostettavaksi Jormasjärven pitäjä seurakuntineen ja itäpuoli olisi jäänyt Sotkamon seurakunnaksi. Vuosiluvut vaihtevat 1884 tai 1897.

Kun Jormasjärven seurakuntaa oltiin perustamassa 1897, sen itäraja esitettiin vedettäväksi kuvagalleriassa olevan kartan mukaisesti. (Keisarilllisen Suomen Senaatin jakokartta vuodelta 1897. Sotkamon historia s. 493)

Uuden pitäjän elinkelpoisuuden varmistamiseksi piti uuteen luomukseen saada osa myös näistä Vuokatin taloista eli nyk. Ohra-ja Rekivaaran taloista. - Sotkamolaiset asettuivat vuonna 1903 sille kannalle, että ainakin Laajanniemen molempien maakirjatalojen ja Puolivälin talon tuli pysyä entisen pitäjän osana. - Jormasjärven kuntahanke oli sotkamolaisille hyvin vastenmielinen ja tarvittiin kymmenen vuotta, ennen kuin viranomaiset ymmärsivät peruuttaa koko suunnitelman.  - On kerrottu, että mm. Rönkön ja Puron miehet sanoivat aikoinaan mielipiteenään “etteivät he rupea kuljettamaan vainajia järven yli Tuhkakylälle, ainakaan talviaikaan”, jonne oli jo suunniteltu kuntakeskusta sekä hautausmaan alue Jokiniemelle ja kirkkokin Pernunmäen kohdille sekä osa lainajyvästöstä.

Seuraavaa kuntajakoa esitettiin valtuustolle vuosien 1924-25 aikana haluten muodostaa taas uusi kunta lähes samoin jaoin kuin aikaisemmassa jakosuunnitelmassa, mutta asiasta ei päästy pitemmälle. Lopputuloksena Pohjavaaran, Korvanniemen, Rönnynniemen, Korholanmäen ja osan Jormaskylän alueista päätettiin esittää muodostettavaksi uusi kunta seurakunnan pysyessä samana. Nuokaan jakosuunnitelmat eivät johtaneet muuhun päätökseen kuin Korvanniemen, Korholanmäen ja Pohjavaaran kylät voisivat muodostaa uuden Länsi-Sotkamon kunnan. Hakemus päätettiin esittää eteenpäin. - Joku muukin kunta-aloite oli tulossa valtuuston käsiteltäväksi, mutta uusia jakolinjoja ei saatu aikaiseksi ja niin Sotkamon pitäjä säilyi entisessä muodossaan.

24. WUOKATIN/JUURIKKALAHDEN  KANSAKOULU  1908-2003 

Vuokatinvaarojen eteläpäähän, nykyiseen Juurikkalahteen, perustettiin monien jo innolla odottama Wuokatin kansakoulu vuonna 1908. - Kuntakokous päätti kokouksessaan, että koulusta tulee suomenkielinen ylempi kansakoulu tytöille ja pojille ja että opettajaksi palkataan mies. Tyttöjen käsitöitä opettamaan palkattaisiin kuitenkin joku naishenkilö. Ensimmäisenä opettajana toimikin sitten Hannes Pulkkinen. Koulurakennusta ei vielä kuitenkaan kunnalla ollut varaa rakentaa, joten sopivat tilat vuokrattiin aluksi läheisestä Juurikkaniemen talosta ja sittemmin Juurikkalahden talosta, joka lopulta ostettiin koulutaloksi kaikkine siihen kuuluvine etuisuuksineen. Sotkamon kunnan ensimmäinen kansakouluhan oli perustettu "ylhäisemmän poikakoulun" nimellä Juholankylän Hyttilään vuonna 1882, mistä se siirrettiin uuden koulurakennuksen valmistuttua Salmelaan vuonna 1885. Kunnan virkamiesten silloistakin tietämystä ja suunnittelukykyä kuvannee sekin, että tuosta poikakoulusta oli tarkoitus tulla ainoa Sotkamon kunnan kansakoulu, mutta kunnanisien harmiksi perusti jo vuonna 1891 kirjailija-maanviljelijä Heikki Meriläinen osin omalla kustannuksellaan koulun omalle asuinkylälleen Naapurinvaaralle. - Tuon uuden koulun rakentamiseen käytettiin pitäjämme silloisesta IV:stä kirkosta purettuja järeitä hirsiä. Vuosisadan vaihteen jälkeen kansakouluja alettiin sitten perustaa kaikkiin suurempiin kyläyhteisöihin.

Kirkon oli täytynyt perustaa kiertokouluja jo 1830-luvulta lähtien keisarin määräyksellä ja opetuksen hoitivat yleensä kirkon lukkarit. Rippikirjoihin merkattiin taidot ja suoritukset tarkkaan. Koululaitoksen alkuaikoina todistukseksi annettiin seteli, jossa paras arvostelu merkattiin ristillä, toiseksi paras yhtä sakaraa vailla olevalla ristillä ja huonoin pelkällä viivalla. -1900-luvun kansakoululaitoksessa annettiin jo numeroita, mutta 1973 uudistetussa koulujärjestelmän peruskoulussa ainakin alaluokilla annettiin kai vain sanallisia arvosteluja? Miten lienee nyt 2000-luvulla?

Wuokatin koulun toiminta aloitettiin Juurikkaniemen talossa vuonna 1908 ja kunnalle vuonna 1910 ostettua Juurikkalahden taloa alettiin kunnostamaan uudeksi kouluhuoneistoksi tekemällä mm. luokkahuoneen (pirtin) viereen riihestä käsityöhuone. Entinen karjakartano purettiin ja tehtiin uusi talousrakennus. Talon sauna ja kellari remontteerattiiin kelvokkaaseen kuntoon. Kesti heinäkuuhun 1912 ennenkuin koulun rakennustoimikunta voi katsoa rakennustyöt loppuun suoritetuiksi - siis kaksi vuotta. Niinpä lukuvuoden 1912-13 alusta päästiin täydellisesti oman orren alle. - Vuonna 1914 päätettiin vielä tiivistää ja maalata luokkahuoneen lattiat ja keittiöön laitettiin höyrykoopa. Vuonna 1930  koululle rakennettiin alakoulunopettajan asunto, koulukeittola ja uusi sauna. Rakennusmestarina toimi Juho Sopanen. Ensimmäisenä opettajana toimi Hannes Pulkkinen, joka muutti Lappeenrantaan 1913.  (Juhla-Juurikka) 

Wuokatin koulun toinen opettaja oli Matti Matinpoika Lukkari  (1881-1950) oli syntynyt Kuolaniemellä. Hänen isänsä Matti Juhonpoika Lukkari s. 1850 oli lähtöisin Purolta. - Matti Lukkari tuli Iisalmesta opettajaksi Vuokatin koululle 1913 toimien opettajana eläkkeelle pääsyynsä saakka v. 1945. Hän rakensi Riihelän talon koulun lähelle ja toimi samalla maanviljelijänä tilallaan. Pojista Aarne Reino Lukkari kunnostautui sotilaana Vapaudenristin 2.luokan Mannerheim-ristin nro 67 arvoisesti. - Paavo-poika perheineen päätyi mutkien kautta Yhdysvaltoihin asekätkentäepäilyjen vuoksi. (Lisää tarinoissa)

25. Matin pojanpoika, Jussi Lukkari s. 1948, muistelee isoisäänsä Mattia ja isoäitiään Liisaa ( Julkaistu Saman sukupuun oksilla II 2011.) 

"Opettajaperhe asui Juurikkalahden koululla. Koulu oli ennen perustamistaan ollut Juurikkalahti-niminen manttaalitila, joka oli ylläpitänyt mm. kestikievaria. Elias Lönnrotin reitti Karjalan runonkeruumatkoilla oli aikoinaan kulkenut sen kautta.

Matti Lukkari oli opettaja, joka ymmärsi laajemman sivistyksen merkityksen. Yhtenä esimerkkinä on hänen jo 1910-luvulla hankkimansa aikakautensa laajin, 11-osainen nahkaselkäinen tietosanakirjasarja. Kirjoissa on joitakin alleviivauksia.

Juurikkalahden koulun nimi oli aikanaan Vuokatin koulu. Oppilaita oli parhaimmillaan 88 yhdellä opettajalla! Liisan ja Matin työelämään kuuluivat myös raskaat työvuodet sotien aikoina. Sekä talvi- että jatkosodan aikana, kaatuneen oppilaan suruviestin saavuttua, Matti haki Suomen lipun ja nosti sen puolitankoon. 

Sekä Matti että Liisa os. Piirainen palvelivat Juurikkalahden koulussa eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Noina aikoina tapahtui muutto Riihelään, jossa Liisa-mummo jaksoi vielä osallistua karjanhoitoon. Sen ohessa hän ahkeroi rukin ääressä. Monet ovat ne itse kehrätystä langasta tehdyt villavaatteet, jotka hän on lapsille ja lapsenlapsille valmistanut. Liisa-mummun kuoleman jälkeen löytyi hänen jäämistöstään suuri joukko lapasia ja sukkia, jotka oli tarkoitettu lastenlapsille joululahjoiksi. 

Nurmeksen ja Vuokatin välinen rataosuus valmistui Kontiomäki-Joensuu-Sortavala-Viipuri–radan viimeisenä osuutena. Rautatien ja aseman juhlalliset avajaiset olivat vuonna 1929.   (Koko rataosuuden vihkiäiset olivat 29.11.1930. Rata avattiin liikenteelle 1.12.1930) 

Matti Lukkari oli myös suojeluskunnan pitkäaikainen vetäjä. Tämän tehtävänsä hän koki erityisen tärkeäksi.

Taustana suojeluskuntatyölle oli asetus vuodelta 1918, jonka mukaan 12 - 16-vuotiaat pojat saattoivat liittyä jäseniksi suojeluskuntien poikaosastoihin heidän vanhempiensa yhteiskunnalliseen asemaan tai puoluekantaan katsomatta ja heidän nimenomaisella suostumuksellaan. Asetuksen mukaan suojeluskuntien tarkoituksena oli maan hallituksen ohjeiden mukaan edistää kansan puolustuskuntoisuutta sekä turvata laillista yhteiskuntajärjestystä.

Matti Lukkari koulutti ja valmensi kylän poikia ja nuoria miehiä sekä samalla omia poikiaan antamalla heille sotilaallista kasvatusta, järjestämällä voimistelu- ja urheiluharjoituksia ja kasvattamalla tietoisuutta isänmaan ja yhteiskunnan asioista. Opitut taidot tulivat käyttöön talvi- ja jatkosodassa sekä Lapin sodassa.

Kaikki kolme sotaan lähtenyttä poikaa saivat palata sodasta hengissä. Reinolle marsalkka Mannerheim myönsi nimeään kantaneen ristin. Taunolle sen myöntämistä esitettiin myös, mutta koska perheessä jo oli kyseinen risti ja siihen liittynyt rahapalkinto, sitä ei myönnetty. Tämä oli tiukka periaate.

Lihatiinu, kalansuolaussalkkari, kirnu, karsta ja rukki kuuluivat Liisan ja Matin kodin tärkeimpiin käyttöesineisiin. Opettaja Matti kävi kalastamassa joka aamu, kesällä ja talvella. Lasten piti vuoroaamuin olla soutamassa verkkoja. Herätys verkonsoutuun ei aina ole ollut kovin mieluinen, mutta lähdettävä oli. Niinpä kalaa oli ainaan aamiaiseksi, kun se on ´järkiruokaa´. Ja riittipä kalaa muillekin aterioille ja tämä kaikki tapahtui paljon ennen nailonverkkojen keksimistä! 

Vanhempanakin, aina silloin kun Matin kalamiehen vaisto sanoi, että Juurikkalammen isoimmat ahvenet ja särjet olivat nälkäisimmillään, hän otti onkensa ja kun Liisa ei huomannut, käveli lammen rantaan. Iso särki oli tuolloin arvostettava saalis, joka toisinaan painoi yli kilon! Siitä sai suolakalaa ruisleivän päälle. 

Matti Lukkari oli erityisen lämminverinen; avokäsin hän tarkeni kalastaa, vaikka räntää olisi satanut tai pakkanen paukkunut. Toki koviin pakkastalviin varauduttiin: omasta koirastakin tehtiin kerran kunnon rukkaset paukkupakkasia varten."

26. Ikimuistettavat joulujuhlat

Eräs 1920-luvun koulun joulujuhla tuolla Vuokatin koululla oli jäänyt monen senaikaisen oppilaan mieleen, sillä Vuokatin pojat, Kusti ja Matti (Matti s.1909 Purolla ja  Kusti s. 1910) olivat kujeillessaan sytyttäneet pukkina olleen Leona Heikkisen (Ohravaaran Heikkilästä) parran tuleen. Pukki oli raivostunut moisesta pilasta ja heittänyt palavan partansa huitsin kuuseen ja huutanut vielä ovelta: "että Vuokatin rikkaat suapi haestoo koeran tulisen p..kan" ja lähtenyt Korvatunturiaan kohti. Juurikkalahden koulun historiikki v. 1998

Lisää näiden kyläkuntien kouluja perustettiin ensin Takkulaan, josta tuli Teerijärven koulu 1929-1968, Rekilän koulu ensin Rekilään 1945, josta tuli Rekivaaran koulu 1952-1995, Kiantaperän koulu Pohjakoskelle 1950-1968. Kouluihin riitti oppilaita 1960 -70-luvuille asti, jolloin niitä alettiin  jo yhdistämään Juurikkalahteen ja viimeisenä suljettiin Rekivaaran koulu 1995 ja lopuksi Juurikkalahden koulu 2003. Nykyään vähäiset lapset kuljetaan Tenetille ja Leivolaan. -  Lisää kouluista löytyy Toini Vinhan laatimasta Juhla-Juurikasta vuodelta 1998 ja netistä. emuseo.fi/sotkamonkansakoulut

27. Karjalanrata Nurmeksesta Ouluun 

Vuoden 1877 valtiopäiville oli jätetty anomus Karjalanradan jatkamisesta Nurmeksesta Kiehimän kautta Ouluun, mutta tuolloin ei siihen vielä suostuttu rahoituksen puutteessa. Ratalinjan rakentamista pidettiin toki tärkeänä, sillä korvasihan se osaltaan edellä mainittua 1100-luvulta asti Laatokalta Maanselän yli jatkuvien vesistöjensä kautta kulkenutta ratsu- ja vesireittiä, joka oli toiminut niin rappareiden, metsästäjien, kalastajien, laukkukauppiaiden kuin herrojenkin kulkuväylänä Oulun rannikolle asti levittäen asutusta ja karjalaista sivistystä tänne koskemattomiin korpiin. 

Kun Savon radan jatkoa alettiin sitten rakentamaan Iisalmesta Kajaaniin 1900-luvun alulla, oli myös tämä Karjalan radan jatkaminen Nurmeksesta Ouluun vaihtoehtona. Kajaanin ratasuunta oli voittanut äänestyksen. Vuonna 1918 eduskunnassa hyväksyttiin Nurmes-Ouluradan rakentaminen, mutta aikataulu venyi rahoituksen puutteessa ja eteläisempien rataverkkojen rakentaminen meni aina edelle meidän rataamme. Kainuuta sorrettiin valtiopävillä asiassa kuin asiassa, kuten tänäkin päivänä. 

Viimein vuonna 1924 aloitettiin suuremmassa määrin rakentaminen välillä Kiehimä (nyk. Paltamo)-Vuokatti. Rataosuus valmistuikin jo samana vuonna ja ensimmäisiä juhlia vietettiin Sotkamon nuorisoseuran ja työväen taloilla lokakuussa 1926. Jäätiönkankaalle rakennettua asemaa nimitettiin ensin Sotkamon asemaksi, mutta kansalaisten ehdotuksesta se nimettiin sitten Vuokatin asemaksi. Samalla Vuokatti-nimitys siirtyi vaarojen toiselle puolen täältä sinisten vaarojen etelä-kaakkoisrinteiltä, joita nimitettiin Vuokatiksi. Koulukin oli ensin Vuokatin koulu aina 1935 saakka vaihtuen sitten Juurikkalahden koulupiiriksi. Uusi Vuokatin koulu nykyiseen Vuokattiin perustettiin vasta 1951. Varsinainen Vuokatin nykytaajama-alue rakentui vasta sotien jälkeen. 

Vuokatti- Juurikkalahti-Saviaho välillä Juurikkalahti sai oman aseman jo 1928, jonka kautta kulki matkustaja- ja rahtiliikennettä sekä kyläläisten posti. Radan varrelle tehtiin myös pysäkkejä, joista päästiin junaan ilman asemaa. Juurikkalahden ja Vuokatin välillä saivat Laajanmäki ja Käkinotko pysähtymisoikeudet vasta 1931. 

Käkinotkossa oli käki varmaan kukkunut ja pysäkiltä suunniteltiin jopa matkailijoiden tarpeisiin tietä Vuokatin vaaroille vuonna 1937. Ennen uuden maantien valmistumista 1950-60-luvuilla keimalaisilla lähtikin oma kärrypolku Käkinotkosta vaaraansa kohti kulkien nykyisen levähdyspaikan kautta, joten se on varmaan toiminut myös tuona polkuna jatkuen vain Vuokatin kallioita kohti. Sillä sellainen oli kulkenut Käkinotkosta Vuokatin vaaroille vielä ennen kunnollisen tien tekoa emäntäkoulun rinteiltä päin. Vanhan näköalatornin rakennustarvikkeet oli Kuuselan Osmo ja Keiman Ate kuljettaneet traktorilla Keimasta päin. Oikopolku oli kulkenut notkojen poikki esimerkiksi jo puretulle emäntäkoululle. Lähiseutujen ja kauempaakin kulki niin kyläläisiä kuin turisteja ja opiskelijoitakin korkeimmilla kalliolla ihailemasssa äärettömiä näköaloja  nousten myös Vuokatin asemalta päin. (Puolivälin maille rakennettua Keiman taloa oli ennen kutsuttu Pikku-Heikkiläksi Ohravaaran Heikkilän ja Puolivälin jälkeläisten asuttaessa taloa. Laakajärveltä sitten muuttaneiden Sirviöiden aikana se muuttui Keimaksi Keimavaaran mukaan. )

Rautatien rakentajat ja heidän perheensä asettuivat asumaan aina radan rakennustilanteen mukaisiin lähitaloihin ja vakituisempaan Juurikkalahden kylälle, jossa koulu sijaitsi. Niinpä tuo Vuokatin kansakoulu saikin paljon uusia oppilaita. Koulun pihamaalla kuultiin yhtaikaa Savon, Kainuun, Pohjois-Karjalan, Laatokan Karjalan, Kannaksen ja Viipurin murteita. Rautatien rakentajat kulkivat ratatyömaiden perässä ympäri maata, joten rautatien rakentajan perheessä isä saattoi olla syntyisin lisalmen maalaiskunnasta, äiti Kemin ympäristöstä. Ensimmäinen lapsi oli syntynyt lisalmen maalaiskunnassa ja kävi koulunsa Kemissä, toiset lapset olivat syntyneet eri puolilla Suomea jne. - Koulujen kuusijuhlat, äitienpäivät ym. tilaisuudet vetivät lasten lisäksi aikuisväestöä koulun tilat täyteen. Jälkeen päin ajatellen tuon aikaiset ihmiset saivat elää henkisesti rikasta aikaa kaikkine puutteineenkin, sillä joka talossa oli runsaasti ihmisiä ja yhteisöllisyys oli kunniassaan. 

Ratayhteys toi runsaasti uusia ihmisiä ja työtä rakentamisen, liikennöinnin, aseman hoidon ja tavaraliikenteen myötä. Juurikkalahden kylälle nousi monia uusia pieniä kauppoja palvellen enimmäkseen noita rautatien rakentajia ja sittemmin savottalaisia lopettaen väen vähetessä. Kaupoissa oli usein vain välttämättömiä ruokatarvikkeita sokuria, kahvia, ryynejä, jauhoja, tupakkatuotteita ja erilaisia taloustarvikkeita. Sodan jälkeisten savottatöiden aikaan kävi hevos- ja moottorisahakauppa vilkaana etenkin Terho Laatikaisen kaupassa, mikä olikin Maakunan kaupan kanssa alueen pitkäaikaisia kauppoja. Kaupat sijaitsivat aseman ja koulun läheisyydessä, mihin voidaan katsoa Juurikkalahden keskuspaikan aikoinaan muodostuneen. - 1908 aloittanut Vuokatin kansakoulukin sijaitsi tuossa keskustassa. - Juurikkalalahti lienee saanut nimensä puiden juurikoista, joita varmaan törrötti soisen maa-alueen rannoilla Kiantajärven poukamissa. 

Aikoinaan Kontiomäki –Nurmesradan rakentamisesta tehtiin monta eri reittisuunnitelmaa, joista yksi olisi kulkenut Maanselästä Kiantajärven pohjoispuolta Sapsoperään, josta olisi haarautunut myös Kuhmoon ja jatkunut Sopalan, Tiilitörmän kautta Kokkovirralle ja Paakinmäen kautta Kontiomäkeen tai jatkunut Sopalasta yhtyen Hirvenniemen satamarataan. Toinen reittiehdotus olisi kulkenut vaarajonon eteläpuolta eli Vaarankylän puolta ja viimeinen reittiehdotus oli tämä nykyinen linjaus Vuokatista Juurikkalahteen ja Valtimolle seuraten Nurmekseen menevää valtatietä. -Vaarankylän puolta oli perusteltu mm. vuolukivitehtaan paremman saavutettavuuden vuoksi.  

Alunperin kun Oulun poikkiradan ja Kontiomäki -Nurmeksen ratalinjoja alettiin suunnittelemaan väännettiin kättä rakennetaanko radat vesistöjen etelä- vai pohjoispuolta. Pohjoispuolet voittivat Oulujärvenkin osalla. Kontiomäki-Nurmesradalla harkittiin ensin aseman perustamista Haapalanlahdelle Jäätiönkankaan sijaan. Vuokatin urheiluopisto Latu-pysäkkeinen perustettiin vasta 1945.

Juurikkalahden asema oli tärkeä puutavaran lastauspaikka sodan jälkeen aina 1960-70-luvuille saakka. Lastausraide oli maantien puolella rataa ja puupinot täyttivät tienvarret Maakunan kauppaan asti. Teerikylän Sattulanvaaroilta kuljettiin hienoa kvartsihiekkaa mm. Arabian tehtaille Helsinkiin. Matkustajaliikennettä oli Vuokattiin ja Nurmekseen päin kohtuullisesti seudun vilkastuneen elinkeinotoiminnan vuoksi. Kylien nuorisoakin opiskeli jo ylioppilaaksi juuri Nurmeksessa. Sota-aikanahan rata oli tärkeä huoltovarmuustekijänä.

Höyryjuna lopetti liikennöinnin 1960-luvulla ja jatkajaksi tuli ”Lättähattuksi ” nimitetty pienempi juna jatkaen liikennöintiä 17.elokuuta 1993 saakka . 

Talvisodan aikaan kulki radan kautta niin karjalan evakoita kuin lehmiäkin turvaan Juurikkalahden taloihin vihollisen tieltä. Se olikin toinen kerta uuteen piristysruiskeeseen, josta ei tietysti kaikki aluksi pitäneet evakoiden tunteista puhumattakaan. - Vielä sotien jälkeen kolmannen kerran tapahtui asutuksen lisääntymistä taas karjalaisten siirtolaisten muutettua pysyvästi kylien asukkaiksi. 

Tämä 29.marraskuuta 1930 käyttöönsä vihitty rautatieyhteys yhdisti kaukaisen ja korpisen Kainuun lopullisesti rautaisin sitein Karjalaan ja Pohjanlahteen sekä Savon radan kautta eteläiseen Suomeen ja antoi toivoa köyhän maakuntamme tulevalle kehitykselle. - Niinpä täältä Juurikkalahdestakin voitiin tuon jälkeen piipahtaa vaikkapa Viipurissa, karjalaisten kaupungissa, suoralla junayhteydellä. Moni nuori kävikin hakemassa oppia Viipurista ja jopa Pietaristakin.

Kauniina, aurinkoisena ja vähäisen lumen peittämänä marraskuisena päivänä avattiin siis Oulun-Vaalan-Kiehimän-Kontiomäen-Nurmeksen uusi rautatieyhteys juhlallisin menoin liikenteelle ja tilaisuus muodostui kaikkialla radan varrella todelliseksi juhlapäiväksi. Varsinainen liikenne alkoi sitten 1. joulukuuta 1930.

Juhlajunassa oli mukana myös paikallisia kansanedustajia, joista yksi olikin juurikkalahtelaislähtöinen Kusti Gerhard Arhama, (ent. Arffman s.1885 k.1957 ) asuen mm. Juurikkalahden Kiviniemessä ja toimien maalaisliiton kansanedustajana vuodesta 1917-30 ja 1933-1945. Hän taisteli vankkumattomasti Kainuun ja etenkin Sotkamo-Kuhmon kehityksen puolesta. Pian eduskuntaan valitsemisensa jälkeen vuonna 1917 puhkesi itsenäisyystaistelut ja ns. punakapina, jossa hän joutui punaisten vangiksi, mutta selviytyi sieltä elossa. 

Oppia hän oli käynyt nuoruudessaan hakemassa Amerikasta, jossa oli työskennellyt mm. veturinkuljettajana, joten rautatieasiat olivat varmaan lähellä hänen sydäntään ja hän kuuluikin Kainuun rautatiekuntaan samoin kuin moniin kunnallisiin luottamuselimiin sekä eduskunnan valiokuntiin puolustaen aina Kainuun puolta. Kainuun talonpoikaiskansa oli hänelle erittäin kiitollinen hänen silloisesta periksiantamattomasta työstään korpi-Kainuun hyväksi. Kusti Arhama oli sitkeästi ajamasssa ratahanketta myös Kuhmoon, mutta siinä hän ei onnistunut, mikä oli suuri tappio sekä kuhmolaisllle että koko itäisen Kainuun kehitykselle. 

Sotien jälkeen oli taas suunniteltu sivurataa Maanselästä Kuhmoon ja reitti oli jo kepittykin, mutta metsäyhtiöt olivat sitten päättäneet siirtää kuljetuksensa maanteille. Niin Kuhmo on jäänyt ilman rautatieyhteyttä Sotkamosta päin aina hamaan tulevaisuuteensa saakka. 

28. Katkelma Hyrynsalmen nimismies Claudelinin matka-kertomuksesta Kainuussa. Kainuun Sanomat 1936 nro 80. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1996728?page=2

" Kainuun hotellien ylpeys","Sotkamon ihanien ja välkkyvien vesien saartaman kirkonkylän keskessä kohoava Tikkasen puoleensa vetävä kaksikerroksinen matkailuhotelli.

Ennen sanottiin, että ”ihanin maailmassa on Japanin kevät, eikä missään oo niin lysti olla kuin Lahden tatsuunalla”, mutta minä väitän, että silloin ei tiedetty mitään Hiukan rannasta eikä Tikkasen hotellista.

Kohtelu Tikkasen hotellissa on aina erinomainen ja matkustaja saa jo ensi hetkestä mieluisan tunnelman, mutta tällä kertaa sattui yksi poikkeus, sillä meidän yörauhaamme häirittiin pahasti. Saimme kookkaan huoneen ja paneuduimme iltamyöhällä levolle kolmeen rinnakkaiseen sänkyyn kuin kasarmilla konsanaan. Juuri kun olimme nukahtamaisillamme kuului pieni naputus ja oviverhojen aukosta työntyi esiin iso tarjotin höyryävine teelaseineen sekä ihanine hyötymansikoineen. 

Lehtori Lounela siristi silmiään ja minä pukkasin sitä turkulaista maisteria kylkeen ja sanoin entiseen pohjalaiseen tapaan, "että nouse kahtomaan henkes lähtöä". Ja maisteri nousi ja säikähti ja sanoi, "että mistä on kysymys", johon vastasin, että nyt on kysymys siitä, miten täällä Pohjolan Kainuussa matkustajia kohdellaan". Tuoja itse oli omistajatar, livahti pois ja maisteri vilkuili tarjottimeen. Yllätys oli ilmeinen ja kuulin maisterin supisevan, ettei tällaista siellä etelässä tapahdu. Minä myönsin ja huomautin, että nyt ollaankin Pohjolassa ja lisäksi vielä  – Sotkamon Tikkasessa. 

Iltauni oli mennyttä, iloinen mieliala virisi ja kesäyön valo tunkeutui hehkuen ja värjäävänä huoneemme soppiin. Vasta kello kolmen seuduilla heittäydyimme uudelleen unen valtaan ja se turkulainen kuiskasi minulle epäilyksensä, jos vielä uusi yllätys sattuisi. Puolestani huomautin, ettei se olisi lainkaan ihmettä, sillä täällä Kainuussa on hyvää väkeä, jonka kohteliaisuuteen ja ystävällisyyteen ei liity mitään itsekästä tarkoitusta eikä imartelua. Maisteri pudisti päätään ja ihmetteli selittäen, ”että etelässä voi kuolla raha kourassa nälkään”, toisin sanoen siellä ei rahallakaan saa ruokaa, vielä vähemmän sellaista ystävällisyyttä, johon ei sekaantunut omanvoitonpyyntöä.

Aamulla istuimme tupaten täynnä olevaan rautatiebussiin. Muuan paksu mies avasi oven ja kun hän huomasi auton olevan niin täyden, huudahti hän ihmeissään vain voimasanan ”helvetti” ja paiskasi oven kiinni niin, että läimähti ja tuon taikasanan merkeissä sitten ajoimme eteenpäin hilpeän mielialan vallitessa ja kaskuja kertoen. 

Erään hienon kertomuksen muistan. Muuan mies juoksi kerran kapsäkkeineen asemalle, jossa oli paljon ihmisiä ja huusi kovalla äänellä: ”nyt se meni helvettiin ja minä jäin tänne”. Ja muuan hänen vieressään seisova mies, liekö ollut savolainen, huomautti hiljaa, että kyllä sinne helvettiin vielä myöhemminkin ehtii. Ja kun tarkemmin ajattelen, niin kerrottiin vaunusssa toinenkin tarina.

Nimismies oli ollut maantiesyynissä ja nähnyt tiellä ison kiven. Silloin hän oli suuttunut ja huutanut korjaajille, ”että viekää tuo kivi helvettiin”. Silloin oli eräs korjaaja sanonut, että olisi parempi viedä kivi taivaaseen, jottei se vastakin olisi nimismiehen tiellä. Lihavan miehen sana antoi aihetta moneen juttuun matkustajien kesken."

29. MUISTOJA MAKKOSEN PERHEEN EVAKKOMATKASTA JUURIKKALAHTEEN JA JUKOLAAN VUONNA 1940-42

Vasil ja Irina Makkosen 9-henkinen perhe asui ensin Sotkamon kirkonkylällä matkustajakodissa, josta he saivat siirtomääräyksen Juurikkalahteen. Matka taittui junalla Juurikkalahden asemalle, jossa heitä oli vastassa siirtoväen asuttamisesta vastaava Koljolan isäntä, Heikki Karttunen, hevosreen kanssa. Kyydin saavuttua määrätyn talon pihamaalle oli heitä vastassa puolestaan talon vanha emäntä, joka ei ollut näkemästään yhtään ilahtunut vaan toivotti tulivat takaisin sinne mistä tulivatkin. 
Koljolan isännän piti viedä heidät läheiseen kotiinsa Koljolaan, jossa sielläkään ei tulijoista ilahduttu, mutta minkäs mahtoivat. Makkosen perhe asui kuitenkin talon tuvassa seuraavan talven ja kesän aitoissa. Isäntä osoittautui ystävälliseksi ja lapsista pitäväksi mieheksi, jota Vasilin perheessä on kiitollisuudella jälkeenpäinkin muisteltu.
Syksyllä 1941 tuli määräys siirrosta Koljolasta maamiesseuran talo Jukolaan, jossa perhe sitten asui talven yli kevääseen 1942.
Jukolassa, joka oli otettu siirtoväen majapaikaksi, ei tuolloin tansseja pidetty niinkuin ei muuallakaan sota-aikana ollut suotavaa. Talossa oli kaksi muuta siirtolaisperhettä majoitettuna heidän lisäkseen: karjalaisen pakolaisen Osipowin perhe, joka sijoitettiin pian uuteen paikkaan ja varpaiskyläläisen Timo Piston perhe.

Jukolasta kolmen perheen lasten meluaminen ja yhteiset leikit olivat varmaan kuuluneet ja näkyneet ulkopuolellekin. Jukolan nurkkaan oli tilapäisesti muurattu liesi, jossa äidit vuorotellen laittoivat ruoat perheilleen. Tarjoilut eivät olleet kummoisia: puuroa, leipää ja maitoa enimmäkseen.
Keväällä 1942 alkoi paluumatka junalla Juurikkalahdesta Suvilahden asemalle ja sieltä sotilaskuljetuksella Vappupäivänä kotimaisemiin Suojärven Moisseinvaaralle. Noiden muistojen mieleenpalauttaminen 60-vuoden jälkeen nostatti vielä tunteet pintaan matkan muistelijalle jonka perhe joutui menettämään kaiken heille rakkaan lopullisesti sodan päättymisen jälkeen ja joku heistä palasikin takaisin Sotkamon maisemiin. - Muissakin kylän taloissa asui noita karjalan evakkoja. 
Tekstiä muotoiltu Heikki ja Asko Makkosen kirjasta "Kyläkirja entisen Suojärven pitäjän Moisseinvaaran kylästä ja kyläläisistä“.

30. Hiihdon ylistykseksi 13.03.1915

kirjoittaa eräs jo edesmennyt Vuokatin kirjeenvaihtajamme mm. seuraavaa:

"Nythän se taas on se suksikausi parhaallaan, talvisine hankineen. Lieneekö jalompaa urheílua, kun nousta suksilleen ja hiihdellä poikki ja pitkin saloja ja järvien jäätiköitä, hengittää raitista pihkan hajua metsäisillä kukkuloilla. Kuinka tuntuukaan elämä kevyeltä, kun kirkkaana taivipäivänä jättää hetkeksi jokapäiväisen työnaherruksen ja antaa suksien lennättää sinne ja tänne, rauhaisilla Sotkamon saloilla.

Matala, alakuloinen mieli saa elämän halua, toivoa, uskallusta. Aatos lentää korkeuteen, etsii puhtaita, jaloja ihanteita, riemusta sykähtelee sydän rinnassa, kaikki muuttuu onnen elämäksi - edes hetkeksi. Se on talven tenhovoimaa – ken ei tahtoisi päästä siitä osalliseksi!"  Lähde:Kaikuja Kajaanista 1915 nro 29

31. Tarinaa Vuokatista II                  Kajaani-lehti 14.07.1938 no 77 

Jos nyt jatkaisimme Vuokatin asukkaiden tarinaa, ennenkuin se unohtuu allepainetultakin. Lukijalta se tietenkin on jo kauan sitten unohtunut.

"Vanha Hiisi siis lähti muristen Vuokatilta niin että kalliot järähtelivät. Uudet tulokkaat katselivat helpotuksesta huoaten hänen menoaan ja valmistautuivat valtaamaan maan kokonaan omakseen. Keitä sitten olivat nämä uudet tulijat? Tarinan luoja on antanut sille ensimmäiselle sisukkaalle, tanakalle miehelle, joka perheineen siirtyi Savon mäkisiltä mailta tänne Kainuun korpiin, nimen Jussi Korhonen. Hän ei ymmärtääkseni tarkoita sillä mitään erikoista henkilöä, vaan ruumiillistunutta sotkamolaisen aatetta, yleensä jussi korhosta, sellaisena kuin hän oli silloin ja on vielä tänäkin päivänä. Jostain syystä hän oli jättänyt kotoiset kontunsa vehmaassa Savossa ja lähtenyt korvesta onneaan hakemaan. - (Niin. niin, rakkaat sotkamolaiset. Me emme kyllä mielellämme myönnä esi-isiemme savolaisuutta, mutta näin väittää Vuokatin nykyinen asukas.) 

Myöskin pohjanmaalta, meren rannikolta, samosi tänne silloin tällöin metsämiehiä. Jotka verottelivat lappalaisia ja Jussi Korhosen riistamaita, ja tuimia kahakoita käytiin miesten välillä. 

Jussin pojat ja tyttäret kasvoivat. Pojat alkoivat rakennella omia tupiaan lahtien poukamiin, pistäytyivät entisellä kotiseudullaan ja toivat sieltä tullessaan nuoren emännän taloonsa. Mutta Jussin verevät tyttäret katselivat salaa ihailevin silmin komeita meriläisiä, joiden he joskus näkivät vilahtavan kotinsa ohi isän poissa ollessa. Eikä nuorilla merenurhoillakaan ollut mitään savolaistyttöjen vaaleaa kauneutta vastaan. - Niinpä sitten sattui, että rohkein ja sorjin Jussin tyttäristä kerran katosi nuoren meriläisen mukana. Ja vaikka se aluksi nostatti ankaran riidan, taivutti nuori vaimo lopulta isänsä sovintoon. Meriläiset ( Mereläiset)  saivat vapaat oikeudet metsästellä Kainuun mailla ja ennen pitkää moni heistä asettui vakituiseksi asukkaaksi Vuokatin juurelle.

Ja pian kasvoi Korhosten rinnalle Meriläisten sukuja, leviten kilpaa Korhosten kanssa. Aika kului ja asetus laajeni. Pohjois-Suomen lukuisat asukkaat kokoontuivat joka vuosi suurille Tornion markkinoille, joilla kahden kuukauden kuluessa vaihdettiin kalliit turkikset kaikenlaisiin jokapäiväisiin tarveaineksiin ja kalleuksiin. 

Yli Vuokatin kulki suuri kauppatie. Sieltä oli hyvä rauhallisten kauppiaitten tähystää, oliko rosvoja lähettyvillä. Mutta siellä kyttäsi myöskin ryöväri lähestyvää kauppamatkuetta. Ei ollut kuitenkaan hyvä uskaltautua kauppiaan kimppuun markkina-aikana. Ankara markkinarauha vallitsi, ja pienestäkin rosvouksesta. oli hirsipuu palkana. Mutta kun markkinat olivat ohi, alkoi rosvoille makean leivän päivät. Silloin kukin ryösti mitä kerkisi, ja sankari se, joka eniten sai. Vuokatin seudut tarjosivat väijyjille erinomaisia kätköpaikkoja, kallionkoloissa, lahdenpoukamissa, saarien suojassa odotettiin äskeistä kauppaystävää. Oman käden oikeus vallitsi. Kukapa suurilla saloilla olisi välittänyt rosvoja kiinni ottaa. Mutta käytiin suurempiakin kahakoita. Verisiä yhteenottoja tapahtui monesti Vienan ja Kainuun kauppiaiden välillä. Talot poltettiin, miehet surmattiin, naiset ryöstettiin. Ja merkkitulet paloivat vanhan Vuokatin laella kutsuen puolustamaan kotia tai kooten miehiä hirvittävään kostoretkeen rajan toiselle puolen.

Vuosisadat vierivät verkalleen. Rauha ja hiljainen uurastus asui Vuokatin ympärillä. Vuokatin sotainen merkitys oli mennyttä. Vain valoisina kesäöinä kokoontui lähiseudun nuoriso sinne kisailemaan. Joku yksinäinen matkailija, joka sattumalta oli eksynyt Kainuuseen, nousi sen laelle ihmettelemään korpien piittaamattomuutta. Ja monta kertaa sattui, että joku nuori pari halusi ikuistaa siellä viettämänsä ihanan hetken, tai joku vaeltaja merkitä muistiin siellä käyntinsä. 

Niinpä voi Vuokatin muutaman kallion sammaltaneesta kyljestä tavata nimikirjaimet A. V., F. K. sydämenkuvan ympäröiminä, vieressä vuosiluku 1769. Ja erään kallion kylkeen on piirtänyt nimensä tohtori Samuel Roos, Elias Lönnrotin edeltäjä Kajaanin kunnanlääkärin toimessa. V. 1874 on joku ylioppilaiden näytelmäseurue poikennut Vuokatille ja ikuistanut leikilliset kutsumanimensä lyyran ympärille.

Näiden aikojen jälkeen ovat kalliot täyttyneet enemmän ja vähemmän tunnettujen henkilöiden nimikirjaimista, Vuokatista on tullut tunnettu matkailupaikka. joka houkutelee ihmisiä kaukaisista maista oman seudun väestä puhumattakaan. Noin 9000 ihmistä polkee joka kesä Vuokatin kallioita pienestä sotkamolaisesta pojannappulasta japanilaisiin ja hinduihin saakka. Saksasta saapuu yksityisiä ja retkikuntia. Skandinaavien maista. Eestistä. Latviasta, Liettuasta, Puolasta, Itävallasta, Espanjasta, Hollannista, Englannista. Ranskasta, Turkista ja Yhdysvalloista saapuu matkailijoita, jotka mielihyvin pysähtyvät ihailemaan Vuokatilta kaunista Kainuutamme. Saapuipa muuan mrs Yhdysvalloista vartavasten Vuokatin nähdäkseen. Hän oli kerran lapsena kuullut Vuokatin nimen, ja sen kummallinen sointu oli jäänyt kaikumaan hänen korviinsa, niin että hän lopulta päätti lähteä katsomaan paikkaa, jolla oli niin ihmeellinen nimi.

Metsähallitus omistaa nykyisin Vuokatista 120 ha;n suuruisen alueen, joka on rauhoitettu luonnonpuistoksi. Sievässä punaisessa mökissään asuu siellä se mies. jonka huostaan alueen huolto on uskottu ja jolta olen saanut kaikki nämä tiedot. Vaikka hän ei ole syntyisin Vuokatin seudun asukkaita, on hän kuitenkin sen täysiverinen asukas sen rakkauden ja työn ansiosta minkä hän on sille uhrannut. Hän on herättänyt eloon Vuokatin vuosisataisen historian ja hän luo sille uutta, kaunista tulevaisuutta."

Tikku

32. Terveisiä Sotkamosta!              Kajaani-lehti 1938 nro 70

Tietysti me olimme Sotkamossa juhannuksena, Siellähän olivat monet muutkin. Vaikka emme me niitä muita nähneet, sillä emme olleetkaan kirkonkylässä, vaan oikein rehellisesti maalla, korkean vaaran ja sinisen järven välissä ja vähän sen vaaran päälläkin. Ja hauskaa meillä oli, niin hauskaa, että jos lukijalla oli yhtä hauska juhannus, niin kanssaihmiset voivat häntä syystä kadehtia. Tosin se juhannusretki ei alkanut erikoisen lupaavasti.

Juna myöhästyi tunnin, ja automme odotti sitä kiltisti, ennenkuin lähti taipaleelle. Moni sai jäädä haikeana katselemaan lähtöämme, kun ei ollut edeltäpäin paikkaa tilannut. Mutta me pääsimme mukaan. Istuimme tunnin ja taistelimme pahoinvointiamme vastaan, kunnes meidät pudotettiin maantielle kaatosateeseen. Arvaa sen, ettemme olleet erikoisen kuivia, kun kolme kilometriä sateessa talsittuamme pääsimme perille. Mutta hyvää tuultamme ei märkyys kyennyt lannistamaan. Ja siihen kaikki vastukset loppuivatkin. Satoihan kyllä edelleen, satoi koko illan, mutta meitä se ei häirinnyt. Löysimme määränpäästämme pienen herttaisen ihmisentaimen ja kaksi villiä koiranpentua, joista kyllä riitti huvia yhdeksi illaksi.

Kävimme juhannussaunassa ja nautimme väärentämättömästä maalaisilmasta, voimakkaista maalaismaisemista ja koko olemassaolostamme. Ja makealle maistui uni juhannusyönä. Ei vähääkään haluttanut ulos sateeseen. Juhannusaamuna heräsimme lintujen liverrykseen ja nähdessämme akkunasta kappaleen sinistä taivasta olimme heti jalkeilla. Koko aamupäivä kului ihmetellessä tuttujen seutujen uudistunutta ihanuutta. Pihlajat tuoksuivat vaaran rinteellä. Järvi kuvasteli peilityynenä lukuisia saariansa. Monivivahteinen vihreä peitti laajat peltoaukeat. Käen kukunta ja pikkulintujen liverrys kuului ympäröivistä metsistä. Ja tuolloin tällöin nousi peltojen keskeltä kiuru, kohosi laulaen pyörryttäviin korkeuksiin, jonne silmä sitä tuskin jaksoi seurata, ja kiiti sitten nuolena alas pesäänsä. Talon räystäitten alla olevien kymmenien pääskysenpesien asukkaat risteilivät viserrellen ilmassa, ja kun keksimme tarjota niille höyheniä pesän pehmustamiseksi, oli niiden kiitollisuus rajaton. Tirskuttaen ne kaartelivat ympärillämme, niin että siivet melkein kasvoja hipaisivat, sieppasivat taitavasti höyhenen nokkaansa, kiidättivät sen pesään ja kiiruhtivat heti hakemaan uutta. Koko piha tuntui olevan täynnä siipien havinaa ja iloista viserrystä. Kun taivas yhä kirkastui, nousimme pyörien selkään ja lähdimme kohti Vuokattia, tai oikeammin sitä Vuokatin huippua, jota tavallisesti tällä nimellä mainitaan.

Vain kerran ajoi kuuropilvi meidät kuusen alle, mutta muuten oli sää mitä herttaisin. Ei kannata yrittää kuvailla Vuokatin näköaloja, siihen eivät sanat riitä. Ja sitä paitsi ne tuntee jokainen kainuulainen omien silmiensä perusteella. Vai tunteeko?  Siellä tapasimme miehen, joka tiedoillaan sai meidät aivan pyörälle päästämme, mutta siitä ja muusta Vuokatilla tapahtuneesta lienee parasta puhua oikein erikseen. Viivyimme siellä vaaran päällä kokonaista viisi tuntia, näppäilimme kuvia ja ihailimme kaunista Kainuuta. Sitten illalla kotiuduttuamme alkoi jälleen sataa. Mutta, nyt me olimme turvassa. ja lepo tuntui suloiselta. Katselimme, kuinka kylän nuoriso riensi juhannustansseihin parhaissa kesähepenissään ja jäimme kiltisti kotimiehiksi. Työ kutsui toverini kaupunkiin jo seuraavana päivänä, mutta minulle jäi vielä kaksi ihanaa päivää.

Kiipesin vaaralle tervehtimään vasikoita, joita uteliaina kerääntyivät ympärilleni ja nuuskivat kosteilla turvillaan jalkojani. He jäivät surullisina ynisemään jälkeeni, kun nousin aidan yli ja jatkoin matkaani ylemmäksi. Kylä näkyi nyt vihreänä mattona jalkojeni alla. Sen takana levisi Jormasjärvi kymmenille saarineen. Kauempaa, siinsi laaja Nuasjärven selkä. Joka puolella järvien keskellä kohosi sinertäviä vaaroja. Ja kaukaa vaarojen takaa nousi savupatsas ohuena ja sinisenä. Siellä oli Kajaani. Nousin halkopinolle ja annoin konsertin puille, linnuille ja vasikoille. Kuka voisi olla laulamatta kauneinta mitä tietää sellaisen näyn ylistykseksi! Saatoin aavistaa, mitä liikkui Runebergin mielessä, kun Kangasalan maisemat saivat hänet runoilemaan tunnetun ja rakastetun laulunsa.

Paljon hauskaa ja virkistävää ehti sisältyä niihin kahteen päivään, mutta viimein oli lähtö edessä. Tulin junalla vaihteen vuoksi, ja siksi, että autot olivat täynnä. Hitaasti, mutta varmasti jyskytimme kohti Kajaania. Vaunut olivat täynnä valoisakasvoisia ihmisiä, jotka saapuivat suuriin seuroihin Kajaaniin. »Jumalan terve!» kajahti iloisesti tuon tuostakin, kun tuttava tapasi toisensa. Heistä säteili lämpöä ja iloa ympärilläolijoihinkin. Niin loppui juhannusmatka. Toivottavasti on lukija yhtä tyytyväinen juhannukseensa kuten allepainettava.

Tikku

33. Lähteitä mm. 

Kajaanissa ilmestyneet Digitaaliset Sanomalehdet esim. Kaikuja Kajaanista 1905- 1916, Kajaanin Kaiku 1916-19, Kajaanin lehti 1899-1920, Kajaani 1922-1939,  Kainuun Sanomat 1917-1939, (KS)   

Helsingin Sanomat 1905-1939  (HS) , Uusi Suometar 1890-1918  (US), Uusi Suomi 1919-39   ( Artikkelin saat isompana alkuperäisestä lehdestä, jonka aika ja nro näkyy kuvan alla. Talleta sivu itsellesi. Hakusana Vuokatti rajaa hakuja.)

Kansalliskirjasto/ digitaaliset aineistot   https://digi.kansalliskirjasto.fi/serial-publications

Sotkamo Vuokatin vaarojen pitäjä, Otavan kirjapaino 1964

Sotkamon historia, Gummerus kirjapaino 1997, Jorma Wilmi ja Vesa Laulumaa

Juhla -Juurikka 1998 , Juurikkalahden koulu 90 vuotta, Toini Vinha-Mustonen

Kari Tervo:  Sotkamo-Kainuun etelä: Sotkamon kulttuuriympäristöohjelma  https://www.finna.fi/Record/uef.9911568883705966   ( Linkit)

Sotkamon kirkonkirjat:  https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/sotkamo/sotkamo.htm  

Pohjanmaan läänin tilejä > Vanhoja asiakirjoja 1635-1776   (Astia | lähdeviite)  https://digihakemisto.net/aineisto/1590470773 ( myös henkikirjat 1635-1776)

Oulun läänin henkikirjat  ( 1809-1975)

Saman sukupuun oksilla I-II ( omat sukukirjat)  

Yksityiset arkistot ja paikallista historiatietoa, valokuvat sukujen arkistoista