Sukupolvet ennen meitä/ taivasteillä kulkevat

Seuraavana muutamia lähinnä 1900-luvun alun sukupolvien tarinoita ja muisteluita heidän aikakautensa tapahtumista, oloista ja elämistä muistoksi meille harvoille historiasta kiinnostuneille.  - Loppuosassa myös jotakin vanhempaa historiallista tietoa Lukkari-sukumme alkujuurista sekä sukuyhteyksistä tänne Alasotkamon Lukkareihin, jotka olemme Itäniemen tai/ ja Purolan Lukkareita. - Lisänä myös tietoa Kainuun ja Sotkamon historiallisista oloista.  (Punaista tekstiä tai nettiosoitetta napauttamalla pääsee suoraan tarinaan tai videoon. )

Omaa sukuaan voi aloittaa tutkimaan tutustumalla oman perheensä perukirjoihin, hautakiviin,  kyselemällä vanhemmilta sukupolvilta heidän vielä eläessään jne. Painettuja sukukirjoja löytyy kirjastoista runsaasti. Kun tietää jonkun syntyneen nimen 1800-luvun puolella ja kylän/talon nimen, löytyy tietoa helposti kirkon rippikirjoista ja muista jäljempänä mainituista lähteistä. 

Ilmaiseen yhteiseen maailman sukupuuhun voi liittyä kuka tahansa eikä maksullista  Pro-jäsenyyttä tarvitse ottaa  https://www.geni.com . Genin sivuilla sinistä nimeä napauttamalla pääset toisiin henkilöihin. Geniin ladatuissa profiileissa voi olla myös virheitä, joten itse kannattaa varmistaa sukupuunsa oikeudellisuuden eri lähteistä. Vain jo kuolleet saa lisätä ilman ao. henkilön lupaa. Profiileissa näkyvät sukuhistoria.fi /sshy-kirjat avautuvat vain Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen jäsenille, jolloin tiedot näkyvät 1900-luvulle. 

Varhaisempia  kirkonkirjojen ym. kirjojen tietoja voi hakea digihakemisto.net sivustosta / Pohjanmaan läänin tilejä 1635-1776 ja Sotkamon kirkonkirjat, joista Väestörekisteriarkisto IAa Rippikirjat (1683-1865) sekä Henkikirjat  vuosilta 1809-1975. Lisäksi tietoja voi etsiä Historiakirjat Kainuu (Hiski)  ( 1729-1901)  Kaikki ilmaisia. 

Sisältö: 

1. Matti Lukkari muistelee elintapoja ja tieolosuhteita 1920-luvulla

2. Matti Lukkari muistelee naapurin erIlaista elämänmenoa

3. Nälkämaan laulun synty vuonna 1911 

4. Eemil  (Eemi) Karjalaisen lapsuusmuistoja Jormaskylältä 

5.  Eemil Karjalaisen muisteluita saksalaisten eläintarhasta

6. Eräät muistelut kansalaissodan ajoilta

7. Kansalaissodan melskeissä Mouhun asemalla kaatuneen Viljo Einari Lukkarin s. 1895 Purolla muistolle

8. Luojallakin oli jotakin sanottavaa kapinavuonna 1918 (teksti Maanviljelysseuran vuosikirjasta 1918)

9. Eemil Karjalaisen muistelmia vanhoista Eevalan ajoista  1990-luvulla kotonaan Riekinrannan Neulalassa: 

10. Perttulin markkinat 1920-luvulla ( Eemil Karjalainen) 

11. Osasi ne muutkin kuin tervaporvarit juonia (Eemil Karjalainen)

12. Kalle Lukkarin muistoja 1920-30-luvuilta Purolan kotikulmilta ( Esko Lukkari) 

13. Evakkomatka ( Vieno Lukkari) 

14. Kirjeitä evakossa olleille Purolta (Matti Reeti Lukkari) 

15. Muistoja Paavo ja Aino Lukkarin elämäntaipaleelta maailmalla

16.  Eversti Matti Lukkarin seminaarialustus 2004

17. Tarina rieskan leivonnasta ( Eemil Karjalainen)

18. Maanviljelijätuottajat ja Globalisaatio Kainuussa, Suomessa.  Liisa Lukkari North, Emeritus Professori

19. Riitta Marjatta Lukkarin muistokirjoitus

20. Papin ja lukkarin naiskilpailu ( Eemil Karjalainen)

21. Aikakirjoista löytyviä tarinoita Sotkamon Lukkari-suvun esi-isistä ( Kaarina Lukkari)

22. Muita sukuun liittyviä kirkonpalvelijoita ja virkamiehiä 

23. Lukkarin laki vuodelta 1619

24. Tietoa Mansuetus Jacobin vanhemmasta pojasta, kappalainen Esaias Mansveti Ijander/ Fellman s. 1620 Iissä

25. Suvussa ampumahiihtäjiä ja taikureita

26. Muisteluja Sotkamon kirkollisista oloista pitäjän 375-vuotisjuhlavuoden kunniaksi 2022

27. Erinäisiä pikkutietoja kirkollisista ja maallisista tavoista

28. Tietoa Kainuun tapahtumista 1500-1800- luvuilta 

29. Pikkuvihan uhrit

30. Henkiveron perintää

 31. Katkelmia Eric Castrénin akateemisesta kirjoituksesta vuodelta 1754

                               &&&&&

1. Vuonna 1909 Vuokatin Purolla syntynyt ja nuoruutensa täällä viettänyt metsäteknikko Matti Lukkari muistelee 8.3.1979 koti- ja naapurikyliensä elämäntapoja ja tieolosuhteita vuosilta 1917-21.  

( Molemmat Matin tarinat hänen kotiarkistostaan kirkonkylän Pajukossa. Julkaistu Saman sukupuun oksilla I  vuonna 2011.) 

"Näin eläkeläisenä on aikaa miettiä tätä maailman menoa ja nopeaa kehitystä kaikilla elämän aloilla. – Kehitystä on ollut kautta maailman tuhansien, ehkä pitemmänkin aikaa, eikä tiedemiehetkään ole varmoja miten kauan maailma on ollut tällaisessa muodossa. - Maailmassa on asunut kansoja, joilla on joillakin aloilla ollut hyvinkin korkea kulttuuri ja he ovat eläneet aikansa, rakentaneet kaupunkeja ja hävinneet sukupuuttoon eikä nykymaailma tiedä, mikä on ollut sukupuuttoon häviämisen syy. – Allekirjoittanut ei pysty eikä ole tarpeenkaan miettiä tai tutkia niitä, mutta tuossa alussa mainitsen niistä jotain.

Mutta meidänkin aikaan, varsinkin viime maailman sodan jälkeen on tapahtunut mahdottoman nopeaa kehitystä. Tulee mieleen, ettei tuo kehitys, ainakaan kaikilla aloilla ole ollut ihmiskunnan kannalta onnellista ja hyödyllistä. Esimerkiksi suureen, melkein koko maailmaa rasittavaan työttömyyteen, on liian nopealla kehityksellä syynsä. 

Muistelen nyt aikoja noin 60 vuotta taaksepäin. Aloitan maanteistä. Maanteitä oli vain asutuskeskusten välillä. Nekin oikein heikkokuntoisia ja paikallisten talonpoikaisväestön korjattavina – siis velvoitettu korjaamaan. Esim. Nurmes-Sotkamon välinen maantie oli Valtimon, siis Kuopion läänin rajalta - Mustolan tienhaaraan Alasotkamon kylän maanviljelijöiden korjattavana. Tie oli jaettu pääasiassa tilojen pinta-alan perusteella tieosiin. Jos talo omisti useampaa rekisterinumeroa, oli jokaisella numerolla oma tieosansa korjattavana. Tämä korjattavan tien pituus oli suhteessa tiepohjan laatuun. Esim. kotitilallani oli kolmea rekisterinumeroa ja korjattavaa tietä 3 eri kohdassa. Nämä tietoni perustuvat nuorena muistiini jääneihin tietoihin. Asiakirjoista löytyisi ihan tarkat vuosilukuihin perustuvat tiedot. 

Ensimmäisiä kyläteitä ruvettiin rakentamaan noin 1920–luvulla täällä Sotkamossa. Ainakin kotikylälleni rakennettiin vuosina 1917-20 kylätiet Lääsö - Kiviranta ja Rantola - Sarvivaara. - Jo aikaisemmin oli kotikyläni, Vuokatin kylän, taloihin Rönkön taloon asti ns. kärrytie, jonka kyläläiset olivat itse talkoilla rakentaneet ja sitä pääsi kärryillä ja pyörillä Sotkamon - Nurmeksen maantielle.

Rönköstä – Jormasjärven itärannalla sijaitsevaan Kivirannan kylään oli vain jalkapolku, joka meni Vuokatin vaarajonon yli matalimmasta kohdasta, mihin seutuun myöhemmin rakennettiin kylätie. Matkaa oli noin 4-5 km ja Kivirannan kylässä oli 9 taloa. Jormasjärven länsi - lounaisrannalla sijaitsi Tuhkakylä, jonka kautta kulki Iisalmeen menevä maantie Sotkamosta. Tuhkakylällä oli kauppa ja sinne kivirantalaiset pääsivät kesällä veneellä ja talvella jään yli hevosella ja hiihtäen. - Mutta kun tuli asiaa Sotkamon kirkolle, oli kesällä matkattava jalkaisin Rönkön – Rantolan –Puron -Lääsön kautta Luukkolan rantaan ja siitä veneellä Kianta- ja Sapsojärven halki Hiukan rantaan. 

Kun olin 10-vuotias poika näin usein kesälauantaina, milloin Isonkiven Jussi poikineen tai tyttöineen konttiselässä käveli Puron pihan halki Luukkolan rantaa kohti, ja jonkun ajan kuluttua meni Kivelän väkeä samaan suuntaan. - Sunnuntaina iltapäivällä oli matka päinvastaiseen suuntaan.

Toisena lauantaina oli Välitalon väellä sama matka. Marttilan Hyvösen emännän näki usein poikineen ja oli kai joskus tyttökin matkassa menevän samoja polkuja Luukkolan venerantaan. Muistaakseni näillä Kivirannan taloilla oli omia veneitä edellä mainitussa rannassa. Tätä jalkaisin venerantaan kulkua ei ollut hyvin monena kesänä enää minun muistiaikanani, sillä tuo edellä mainitsemani Kivirannan kylätie valmistui ja sitä jollakin tavalla alkoi päästä kärryillä ja pyörillä. 

Sitten alkoi autojen aikakausi. - Sotkamon kirkolle lähtiessä oli pelko mielessä - entä, jos tulee auto vastaan! - Hevoset pelkäsivät ihan kuin kuolemaa autoja ja joskus autoilijat sanoivat, että nuo ihmiset pelkäävät vielä enemmän. Se oli rytäkkää, kun mentiin metsään auton ilmaannuttua mutkan takaa. Muistan, kun kerran tulin isäni kanssa kirkolta ja meidän edellä ajoi Maaselän Syrjälän väkeä, miehet humalassa kuin taivaan käki ja sattuipas auto tulemaan vastaan. Hevonen hyppäsi ravin yli ja Etwinin istuessa takaistuimella putosi hän keskelle tietä. - Kyllä se näky naurattikin, vaikka meillä itsellä oli täysityö saada oma hevosemme auton ohitse. Kyllä se hevonen, kun aikansa tepasteli auton vieressä, otti laukan kun alkoi päästä ohi. Kun autoja oli vähän eikä hevoset paremmin kuin ihmisetkään nähneet niitä usein, jatkui tätä pelkäämistä monet vuodet. 

Vielä noista kyläteiden rakentamisesta. Valtio myönsi niihin varoja, mutta niin vähän, ettei niillä saanut kuin linjan ja ojat tehtyä. Täytemaat oli talkoilla kyläläisten ajettava. Ei ollut tilaisuutta etsiä hyviä sorakankaita, vaan tienvierestä otettiin maata kun maata, mihin vain lapio pystyi. Niinpä tiet olivat oikein heikossa kunnossa niin kauan, kunnes valtio otti ne korjattavakseen. Kylätiet oli jaettu samoin kuin maantiet talojen korjattavaksi. 

Talvella oli sitten talvitiet talojen ja kylien välillä. Nurmeksen - Sotkamon väliseltä maantieltä lähti Juurikkalahdesta - Puron – Koljolan –Vaarankylän – Eevalan - Joensuun kautta Korholanmäelle ja Kajaaniin talvitie, jota pitkin Nurmeksesta ja Valtimolta kuljettiin Kajaanin markkinoilla hevoskaupoilla. 

Nämä markkinamiehet ajoivat 10-15 hevosen jonoissa. Kotini oli sopivan levähdysmatkan päässä, jossa viettivät yön ajan. Oli isot pirtit miehille ja tallissa ja lantaliiterissä tilaa hevosille, joissa 6-7 hevoskuntaa oli aina yötä. Kotini toimi ns. kestikievarina myös muille noita teitä kulkeville. Samainen talvitie toimi myös ennen tukkien ja muun puutavaran kuljetusreittinä siten, että sen pinta jäädytettiin läheistä purosta saadulla vedellä, jotta tie kestäisi paremmin raskaiden puurekien vetämisen. 

Samoin oli tie Kivirannalta peltojen ja niittyjen halki Rönkkö – Rantola – Puro – Lääsö – Laajanniemi - Kuolaniemi, joka välillä meni järven lahtien poikki ja talojen peltojen halki. Nämä tiet pysyivät koko talven niin hyvässä kunnossa, että voi hevosella juostenkin ajaa. Oli niin hyviä hevosia, että melkein koko matkan kotoa Sotkamon kirkolle voi ajaa juosten. Samoin oli talvitie Kivirannan kautta Tuhkakylälle. Tuhkajoessa oli Kaikkolalla ja Huovilalla vesimyllyt. Kotikylältäni kävivät siellä jauhattamassa viljaa. Kotonani oli tuulimylly, joka ei minun muistiaikana ollut pyörivässä kunnossa. Vaaramaisemissa oli tuuli epätasaista, niin että tuulen puuskat voivat pyörittää liian kovasti ja sellainen puurakenteinen mylly särkyy – varsinkin sen siipirakenteet. ( nyk. museoaittana)

Oli kotonani ja Koljolassa myös puromyllyt Luukkosen purossa, vaan ei nekään olleet pyörimässä minun muistini aikana. Myllyt olivat kyllä paikoillaan. Niiden pyörimättömyyteen oli syynä veden vähyys, jota riitti vähäksi aikaa kevättulvien aikana.  (Purolan myllystä oli vielä 1990-luvulla alahirret näkyvissä ja myllynkivi Myllypurossa. Vanha kylätie oli kulkenut tuon myllyn kautta alkaen Lääsöltä ja myllyssä oli väitetty kummittelevan, jota ainakin naispuoliset kovasti pelkäsivät.) 

Tuolla edellä minä olen muistellut nuoruuteni aikaisia tieoloja. Tiettömyyttä ja huonoja teitä, sekä talvella tilapäisiä talviteitä. -Jatkan sitä matkaa Sotkamon kirkonkylään, jossa koko matkan oli mielessä siis ajatus, milloin auto tulee vastaan. Sillä auton vastaantulo varsinkin sellaiselle, jolla oli oikein kovasti autoja pelkäävä hevonen - ei kaiketi kaikki hevoset olleet yhtä pelkureita. 

Oli näet toinenkin pelko - kevättulvat kirkonkylää lähestyttäessä. – Sillä heti Hirvensillan päässä oli satama ja vesi oli usein peittänyt maantien niin sanotun Multisillan kohdalla Hurtinlammen kirkonkylän puoleiseen rantaan asti. Isäni kertoi olleen vettä joskus 60 cm asti. Kärryillä, joissa oli isot pyörät pääsi ajamaan varovaisesti, mutta jalkaisin ja polkupyörällä kulkevien oli kuljettava veneillä rannalta toiselle. 

Nykyisen Sotkamon torin ja linja-autoaseman kohdalla oli ollut myös rimpi, jonka poikki menevä tie oli ollut myös tulvan peitossa, samoin kuin Urheilukadun kohtakin. Myös nykyisen kunnantalon paikalla oli ollut vetinen rimpi, johon oli mm. upotettu kirkonkyläläisten jätteitä. - Kirkonkylällä oli tuolloin pitänyt siis kulkea läheisiä kuivempia kankaita pitkin." 

2. MUISTOJA LÄÄSÖN TALOSTA 1920-30-LUVUILTA

"Muistelen nuoruuteni aikaista naapuriani. En sillä, että minulla olisi huonoja muistoja, vaan sillä, että hänen ja heidän elintavoissaan oli toisiin naapureihin ja syntymäkotiini verrattuna jotain erikoista.

Nämä muistoissani olevat ajatukset koskevat Sotkamon pitäjän Alasotkamon kylässä, Lääsön talossa asunutta ja elänyttä Lääsön Jussia, Jussi Lukkaria (s. 1869). Jussi oli yksi vanhan ajan ”tervaskannoista” - hän oli siis henkeen ja vereen asti piirtynyt ja kiintynyt maanviljelijä. Muistoni liittyvät siis kaikkeen vanhanajan elämään, oikein vaatimattomaankin, samoin kaikkiin vuosikymmeniä käytössä olleisiin työtapoihin.

Tällainen kuva jäi lapsuuteni ja nuoruuteni ajoilta muistiini. Se erottautui kotini ja toisten naapureiden ajan mukana muuttuneista elämäntavoista, niin maanviljelyksen, kuin muunkin talouden mukaan. Esimerkiksi kotonani oli osa peltoja heinän kasvussa, oli suoviljelyksiä, joista heinä niitettiin koneella. Lääsöllä oli kaikki pellot viljan kasvussa tai osa kesantona ja heinät niitettiin luonnon niityiltä viikatteella. Olihan siihen aikaan luonnonniittyjä myös kotonani ja yleensä kaikissa taloissa. Kaikki pellot ja niityt oli siihen aikaan suojattava aidoilla ja niinpä Lääsönkin peltojen ja niittyjen ympärillä oli erikoisen hyvin tehdyt pystyaidat, niin hyvin tehdyt, ettei sellaisia näkynyt kaikkien talojen peltojen ympärillä. Ne pysyivät pystyssä, vaikka seipäät lahoivat juuresta poikki. Ne oli niin hyvin vitsaksilla tehty, ettei tukiseipäät päässeet liikkumaan, joten aita pysyi pystyssä seipäiden lahottuakin. Kotonani ja toisissa naapureissa oli navetat sementillä sivustettuja, mutta Lääsöllä oli puiset parret ja puuämpärillä vesi tarjottiin lehmille.

Jussi (s. 1869) asui Lääsöllä veljensä Pekan perikunnan kanssa. ”Vanhanapoikana” hän oli oikein ahkera kalamies. Järvelle oli Lääsöltä matkaa noin 1,5 km. Ranta oli nimeltään Luukkolanranta. Siellä oli Lääsön kuten muidenkin Vuokatin talojen nuotat, veneet ja verkkopuodit. Veneitä oli siihen aikaan kun minäkin olin nuotalla 10 - 13 kpl tuolla rannalla. 

Tuo edellä mainitsemani Vuokatti oli ennen kotikyläni nimenä. Mutta kun Nurmes-Kontiomäen rata valmistui, tuli Vuokatin vaarajonon pohjoispäähän Vuokatin asema, joka valtasi kotikyläni nimen. Juurikkalahden rantaan tuli Juurikkalahden pysäkki ja kylä muuttui Juurikkalahdeksi. Ennen rautatien tekoa oli kotini kylän postinjakopaikka. Mutta siinä välillä oli sitten Lääsö postipysäkkinä. Meidän poikien asiana oli postin haku ja näillä postinhakumatkoilla tuli Lääsön Jussiin ja muutenkin talon elämään tarkemmin tutustuttua kuin toisiin naapuritaloihin. Jo nuorempana olin tullut tuntemaan Lääsön talon elämää, sillä kotini omisti Lääsön talosta 1/4 osan, jossa oli rakennuksia, peltoa ja niittyjä, siellä kävi isäni ja setäni työssä ja minä olin heidän mukanaan. Tämä edellä mainittu oli yleistietoa Lääsön talosta ja Jussin elämästä.

Nyt koetan selittää niistä piirteistä, joissa Jussi erottui muista kylän miehistä. Ensinnäkin Jussi oli ahkera kalamies, hän osasi tehdä uusia kalanpyydyksiä ja korjata rikkimenneitä. Talvella hänellä oli aikaa kun veljenpojat tekivät talon töitä. Niinpä Jussi korjasi naapureidenkin verkkoja ja nuottia. Kotonani hän oli jokatalvinen kalanpyydysten korjaaja. Tässä tulee yksi asia, jossa Jussi eroaa toisista miehistä: hänellä ei ollut kotonaan koko elämänsä aikana muuta vuodetta, kuin Lääsön pirtin pöydänpäässä leveä penkki, pieni tyyny päänalusena sekä viltti peittona. Kotonani tekivät pirtin lattialle olkipatjavuoteen, lakana alle ja täkki peitoksi. Mutta Jussi koppasi tyynyn päänalusekseen ja nukkui lattialla vuoteen vieressä, sillä hänen selkänsä ei kestänyt nukkua olkipatjalla. 

Jussi oli oikein rehellinen mies. Pirtin pöydällä lähellä nukkumapaikkaa oli vanha lippalakki selällään ja siinä oli Jussin käteiskassa. Toisinaan sanoivat siinä olleen rahaa ihan huomattava määrä. Siihen lähelle kassaa toi postinkantaja sanomalehdet ja siitä kyläläiset hakivat omansa. Jussin velivainajan emäntä oli joskus nakannut esiliinansa tai hameensa kassan peitoksi, kun päivällä pirtissä ei ollut ketään talonväkeä.

Lääsön talo oli ja on Joensuu-Sotkamo-tien varressa ja siihen aikaan kulki jalkaisin ja sen ajan ajoneuvoilla monenlaista kulkijaa, jotka joskus poikkesivat talossa. Ei koskaan kuulunut, että olisivat varastaneet Jussin kassaa. Ei siihen olisi tarvinnut polttoleikkausta suorittaa, olisi vain vähän hameen helmaa nostanut ja siepannut rahat. Jussi ei tietääkseni ollut mikään kirjamies. En tiedä oliko hänellä aina päässä paljonko rahaa käteiskassassa oli. 

Tästä käy ilmi, että Jussi oli rehellinen ja uskoi kaikkien ihmisten olevan samoin. Palkkaa työstä ei Jussi ottanut koskaan liikaa, eikä ottanut enempää kuin minkä oli määrännyt. - Jussi oli ollut vielä keski-ikäisenä ahkera tansseissa kävijä, olihan hän poikamies. Kerran oli ollut tanssit Juurikkalahden Koskelossa. Siellä oli joidenkin tanssijoiden kesken syntynyt tappelu. Jussi ei ollut mikään tappelija, ei katsoja sen paremmin, niinpä Jussi oli tappelun alettua lähtenyt juoksemaan maantietä myöten kotiin. Kertoivat, että toiset myöhemmin palaajat olivat huomanneet noin 1 1/2 km päässä Koskelosta kengän paikan maantiellä ja noin 1/2 km Lääsölle toisen paikan. Jussi oli juossut kovaa ja kengän paikat olivat irronneet. 

Niin kuin muistammekin kengät tehtiin ennen parkitusta nahasta yksipohjaisina, joiden pohjaan reiän ilmaannuttua pikilangalla äimää apuna käyttäen ommeltiin paikat. Siihen aikaan ei urheilu ollut vielä yleistä. Jussi oli pitkä, hoikka mies ja hänellä oli oikea urheilijan vartalo, eikä liiat lihat painaneet. Tuossa pakoonjuoksussa olisi syntynyt luultavasti uusi maailmanennätys, kellomiehet vain puuttuivat. 

Nämä muistot ovat vuosilta 1918 vuoteen 1930. Ei tämän jälkeenkään Lääsön talon elämässä tapahtunut mainittavia muutoksia."   

(Mainittakoon, että Koskelossa asui noihin iltamien aikaan Mustosia. Arffmanit tulivat taloon myöhemmin. Lääsön Lukkarit ovat Itäniemestä Lääsölle tulleita Puron Agnetan s. 1797 veljen jälkipolvia.)

3. NÄLKÄMAAN LAULUN SYNTY 1911 

Lähteenä Kajaanin Maanviljelysseuran juhlapuhe 1912. Huugo Immanuel Linna, maisteri, agronomi ja Kajaanin Maanviljelysseuran sihteeri ja Maanviljelysseuran konsulenttI.

Vuoden 1911 paikkeilla sai Kainuukin oman maakuntalaulunsa eli Nälkämaan laulun, jonka tilasivat Kajaanin Maanviljelysseuran jäsenet oman maakunnan pojalta eli Ilmari Kiannolta. Kianto siis sanoitti ja ystävänsä Oskar Merikanto sävelsi tuon väreitä selkäpiissä nostattavan laulun lahjaksi meille palkkiolla," että se laulettaisiin edes kerran jossakin tilaisuudessa". (Ennenhän kaikki tilaisuudet aloitettiin ja päätettiin yhteislauluun.)
Kainuulaiset olivat aikaisemmin tunteneet laulaessaan savolaisten ja karjalaisten lauluja, etteivät ne kerro meistä, eivätkä kuvaa meidän tuntoja eikä maisemaamme: jylhiä järviämme, vaarojamme, korpiamme jne. Mutta nyt oli saatu laulu, jonka tarkoituksena oli kohottaa itsetuntoamme, herättää usein nälän kourissa kamppaillut Kainuun kansa uuteen nousuun. Vaikerruksen oli loputtava ja työtä oli tehtävä paremman tulevaisuuden eteen armottomasti.
Laulun nimi sai ehkä tuolloinkin osakseen hieman arvostelua, mutta tosiasiassa nälkä oli usein vieraillut seudulla ja esimerkiksi kuntien virkamiehet anoessaan jotakin parannusta tai apua kuvernööriltä kuntaansa, uhkasivat aina kauhealla kuntalaisten kuolemalla, jos asiaan ei suostuttaisi.
Toisena seikkana nimeen vaikutti se, että jos kainuulainen kertoi jossakin etelässä päin terveisensä Kainuusta, sanottiin aina, "että Torniostako olette kotoisin?" Siellä on nimittäin ollut Kainuu-niminen seutu. Vieläkö lienee, siitä ei ole tietoa. Mutta, jos oli sanottu terveiset nälkämaalta, oli heti alettu kysellä Kajaanin oloista. 

Ilmari Kiantohan ei itse ollut syypää laulun nimeen vaan se kastettiin Maanviljelysseuran johtohenkilöiden myötävaikutuksella. Laulun sanat: "meidän on uudesta luotava maa, raukat vain menköhöt merten taa" tahtoi kuvata sitä tunnetta, että "nälkämaan" ei aina tarvitse olla nälkämaa, se on meistä ihmisistä kiinni ja kun Kainuussakin opeteltiin Maanviljelysseuran ja kymmenien paikallisten maamiesseurojen oppien välityksellä viljelemään oikein peltojamme, jotka eivät suinkaan olleet huonoja - niin nälkä poistui ainakin toistaiseksi keskuudestamme. 

Esi-isiemme pyyteettömällä työllä Nälkämaa-laulu lienee jo sydämissämme muuttunut ”Kainuun kansan kohoutumisen hymniksi”, jonka kuullessaan jokaisen aidon kainuulaisen sisin värähtää vielä tänäkin päivänä ja toivottavasti vielä seuraavillakin vuosisadoilla.
Mainittakoon, että tuossa "Nälkämaan laulun" joulukuun julkistamiskokouksessa Seppälässä, olivat Vuokatin maamiesseuran edustajina Kusti Lukkari Purolta s. 1887 ja Hannes Pulkkinen koululta sekä erikoisyhdistyksen edustajana Erkki Lukkari Rantolasta s.1863. (Video: Maalaisliiton kokous Sotkamoss 1952. Nykynuorison sovitus maakuntalaulustamme: Mukutus - Nälkämaan laulu (youtube.com)

4. EEMIL KARJALAISEN (1911-2007) LAPSUUSMUISTOJA JORMASKYLÄLTÄ 

Eemil ( Eemi) Karjalaisen, s. 1911 Jormasjoen Eevalassa, kaikki muistelut ja jutut tyttärensä Marja Ahian luvalla. Eemi kirjoitti muistelmansa  1990-luvulla ollen jo yli 80v.  Olen kirjoittanut ne "puhtaaksi" parhaan kykyni mukaan. - Eemin äiti ja minun mummoni olivat sisaruksia Riekinrannan Valkolassa. Itse Eemistä elämänkerrallista tietoa "Sotkamo 100 vuotta" -kyläkirjassa.

"Muistan tapahtumia ja niihin liittyviä asioita 4-vuotiaasta vuoden 1915 vuoden alusta lähtien. Tietoja saatiin tuolloin lehdistä, kuten Kajaanin Kaikusta ja myöhemmin Kainuun Sanomista. Kansakoulusta, jossa opettajana oli isänmaallinen ja uskovainen Alviina Korhonen sekä meijerimatkoilta ja kirkkoreissuilla toisilta sotkamolaisilta sekä Eevalassa vierailleilta kajaanilaisilta. 

Kuultuamme punaisten hirmutöistä Etelä-Suomessa pelättiin niiden leviävän myös Kainuuseen, varsinkin Kajaaniin, missä tehdastyöläiset lakkoilivat ja oli punakaarti. Tiedettiin, että Saksaan oli mennyt nuoria miehiä saamaan sotilaskoulutusta. Puhuttiin, että Sotkamostakin olisi mennyt pikku-Jussi.

Uskottiin Venäjän häviävän sodan ja Suomen pääsevän itsenäiseksi. Eevalan lautaluhdin seinään oli joku raaputtanut sanat ”Punaiset, hei tulkaa!” Raaputukset oli varmaankin tehnyt joku ohikulkija, reissumies. Välit palkollisten kanssa olivat hyvät, heitä kohdeltiin kuin omantalon väkeä konsanaan. Ruoka ja kahvit olivat samat kuin talonväellä. Ei ollut eri kuppikuntia. 

Monet entiset palkolliset ovat vuosien jälkeen muistelleet Eevalassa oloa ja lähettäneet terveisiä jopa Helsingistä asti. Talon pojat ja miniät olivat rinnan palkollisten kanssa heinä- ym. töissä. Poliittisia puhujia ei Jormasjoen kansakoulualueella liikkunut, ehkä joentausmökeissä kulki ”aatteenmiehiä”. Enokki Okkonen, Sirviön Enokki, oli Amerikassa omaksunut sosialismin aatteen. Samoin julkisesti oli myös Jussi Okkonen, Petäjäniemen Kaaperin poika ja myöskin hänen naapurinsa ja jotkut mökkikyläläiset. 

Isäni, Eevalan Heikki, oli vaalilautakunnan puheenjohtaja, niinpä pikkupojasta alkaen seurasin vaalitoimituksia. Eevalassa kävi kajaanilainen Hartikainen. Hänellä oli Petäiskoskessa sarkatamppi. Hän kertoi ukilleni, Juho Karjalaiselle, kuinka Kajaanissa suojeluskuntalaiset yllättivät kasarmilla olleet venäläiset sotilaat ja saivat heiltä aseet. Taavetti Tuomen veli, Antti Klemetti, oli Kajaanin punakaartissa ja hänet teloitettiin keväällä -18. Niin kerrottiin.

Nuaskylän punaiset lauloivat: ”Iivonlahen suojeluskunnat ne Suomen maassa järjestystä vaalii”. Me pojat puolestaan laulettiin: ”Kaikki ryssät maasta pois ja alas punakaarti ”.

Suojeluskunnan päällikkönä Sotkamossa oli Hausen. Isäni oli suojeluskunnassa. Hänellä oli aina ”bertooni” kamarin nurkassa, myöhemmin ”ukkomauseri”. Rintamalle lähtivät vapaaehtoisena setäni Yrjö ja Eino, joka oli 17-vuotias. Samoin Karjalan Kaaleppi, Hyvölän Matti, Kapakan Kusti ja Kanalan Oskari. Sotakahakoissa kaatuivat Kapakan Kusti Hyvönen ja Kanalan Oskari Valtanen 20-vuotispäivänään.

Tervaa poltettiin Eevalassa v. 1917 ja 1918 sekä vuonna 1927 tervahaudassa, ei uunissa. Vuonna 1917 olin 6-vuotias. Ukkini Juho Karjalainen oli kummini. Minun oli pantava ensimmäinen tuli, siis sytytettävä tervahauta. Minun onnella pantiin tervahauta tuleen. En tiedä mistä moinen tapa johtui ja oliko se tapa laajemminkin käytössä.

Hyvölän tervahauta poltettiin 1918 Haaralassa Vaarankylän tiehaarassa. Pojilla oli oma pieni tervahautansa. Me pojat olimme haudanpolttoa katsomassa. Matkalla laulettiin: ”Suojeluskunnat ne Suomen maassa järjestystä vaalii. Kaikki ryssät maasta pois ja alas punakaarti. Päällikkönä meíllä ompi ukko Mannerheimi. Hän on vallan hyvä mies ja arvoltansa kreivi, hei Saksanniemen jääkärijoukko, Lapuan ja Härmän joukko, Vöyri Kauhava ja muut. ” (Määttälänmäen Haapalassa poltettiin tervaa 1927. Haudanpoltosta otin kaksi valokuvaa. Henkilöt kuvassa mikäli sellainen vielä löytyy jostakin ovat: Oskari Tuhkanen ja poikansa Vesteri sekä Renne ja Hermanni Tuhkanen. Pieni tyttö on Helvi, Vesterin ja Hannan tyttö. ) 

Vuosi 1918 oli nälkäaikaa. Olisi varmaan ollut paljon pahempi nälkäaika, jos kainuulaiset maanviljelijät olisivat seuranneet maatalousneuvojan, maisteri Linnan, neuvoja. Maisteri Linna oli ukilleni sanonut: ”Nuo ruiskuhilaat pois pelloilta! Viljan viljely lopetettava!” Isännät muistivat nälkävuodet 1866. Oma vara on paras apu. Aina tuli olla ylivuotista viljaa siementen lisäksi varastossa. Riihikuiva ruis säilyi hyvin aitassa. Leipä oli kortilla. Viljaa piti luovuttaa. 

Jormasjoen takana Neuvolan mailla oli Mäkelä ja Papinmäki- nimiset mökit. Mäkelässä asuivat Heikki Tervosen jälkeen Luukkoset. Kuljimme Mäkelän kautta Papinmäkeen, jossa kuljimme Tahvo Kuvajan poikien mukana. Tahvo Kuvaja asui Papinmäen savupirtissä. Niinpä Tahvon poikien Einarin ja Tahvon mukana kävimme Mäkelässä. Siellä meille tarjottiin pettuleipää. - Jormasjoen koulupiirin taloudet olivat leivän suhteen omavaraisia muutamia mökkejä ja torppia lukuunottamatta.

Amerikkaan meni 1900-luvun vaihteessa runsaasti miehiä ja naisia. Suurin osa heistä palasi takaisin ja osa jäi sinne pysyvästi. Kaksikymmenluvulla vuosina 1920-23 oli uusi muuttoaalto. Kaikki eivät onnistuneet päästä Amerikkaan vaan osa jäi Kanadaan. Setäni Eino Karjalainen jäi myös Kanadaan ja kuoli siellä 87-vuotiaana vuonna 1987. Matti Meriläinen Hyvölästä meni vuonna 1929 Kanadaan ja sieltä Venäjälle tullen ennen talvisotaa takaisin kotiinsa. Hänen kohtalonaan oli sitten kaatua Suomussalmen taisteluissa. ”Iso-Samppa pommitusta johti, heti lähti veli-Kalle rintamata kohti” - Eino Itkonen lauleli noita lauluja. ”Tuolla Hennalan kasarmilla kuuluu soitto niin surullinen, siellä elinkautisvangit ne soittaa, soittaa lohdutusta itselleen”.

Mistä lie Eino laulunsa oppinut. Hän muutti Helsinkiin, jossa kuoli sotien jälkeen. - Aika aikaa kutakin sanoi pässi kun päätä leikattiin… Aseellisia miehiä olivat saksalaiset, jotka polkupyörineen matkasivat Nurmekseen päin ja kävivät joskus Eevalassakin."

5. Lisää Eemin lapsuusmuistoja Eevalassa

Kajaanin Suvenniemessä oli saksalaisilla eläintarha, johon he keräsivät erilaisia eläimiä: poroja, karhuja, jäniksiä, lintuja ja niin edelleen. Eläintarhasta oli kevätjäitä pitkin karannut 5 poroa Jormasjokisuuhun Eemin kodin lähettyville, joista yksi oli vasa. Kuultuaan, että palkkio eläimen kiinniottajalle on 100 markkaa, Eemi lähti porojahtiin. Va­san kanssa kilpaa juosten ja monien yritysten jälkeen Ee­mi ketteränä miehenä sai vasan pannasta kiinni ja talutti sen kotiinsa Eevalaan. Sieltä hän kuljetti vasan Jormasjoki­suuhun viedäkseen sen laivalla Kajaaniin. Laivarannasta matka jatkui vasaa taluttaen pitkin Kauppakatua läpi kaupungin. Tapaus huvitti kansaa ja pikkupoikia juoksenteli Eemin ja vasan perässä. Vasa pääsi perille ja Eemi sai palkkion. Hän kertoi ostaneensa palkkiorahoilla työkaluja mandoliinin tekoa varten. 

6. Eräät toiset muistelut kansalaissodan ajoilta

"Kansalaissodan mainingit kävivät jo ollessa vuosi 1917. Lehdistä luettiin kauhukertomuksia.  Suojeluskuntalaisista kerrottiin miten ne olivat innokkaita ja katselivat karsaasti kaikkia niitä, jotka tiedettiin vain käyneen työväen iltamissa. Oli aina niin kova pelko ja rukoilin iltaisin, että sota loppuisi, mutta ei. Kummaksi muuttuivat naapuritkin, kylään tullessa ei paljoa puhuttu ja kasvoilta näkyi miten he olivat jännittyneet.

Aamulla 30. tammikuuta 1918 kuulimme jo Helsingissä taisteltavan. - Voi, tulin niin järkyttyneeksi etten tahtonut osata mennä peremmälle pirttiin. Koetin ruveta karstaamaan villoja, mutta ei millään, karstat jäivät aina seisomaan käsiini, tuntui kun olisi ollut sydänalassa vuohi, joka ei liikkunut minnekään. Olihan tämä jo toinen sotajulistus lapsuudessani. Muistan miten 1914 elokuussa, en muista päivää, mutta heinää vielä tehtiin, isä oli mennyt kylän kauppaan ja hän oli siellä kuullut, että sota on syttynyt Itävallassa ja heti muistin kartalla tämän paikan. Silloin olin vielä lapsellisempi ja olin lukenut sodan kauhuja historiassa ja niinpä en voinut nukkua. Oltiin syömässä iltasta ja muistan kun äiti kirnusi maitoa meijerille, kun häneltä jäi pyöritys kesken isän törmätessä ottamaan kammesta kiinni. - Tuntui, että se Itävalta oli tuossa oven takana. Äiti nousi, korjasi pääliinaansa ja kysyi: ”onko se kaukana se Itävalta?”.

Niin isä valisti häntä kertoen sen olevan melko kaukana ja melkein yhtä kaukana kuin Ameriikka, niin äiti näytti rauhoittuvan. Olihan siihen aikaan se Amerikan siirtolaisvimma suurimmillaan. Muistaakseni oli luettu ja laulettu se Titanicin haaksirikko, jossa meni yksi mies  Korvanniemeltä.

Silloin iltasella oltiin aivan hiljaisia ja luulen, että siinäkin kodissa nousi huokaus kaikkivaltiaan puoleen hartaana. Ajattelin, että jos sota tulee tänne, niin meillä ei ole edes niitä suuria korpia johon voisi piilopirtin laittaa... mutta kun niillä saksalaisilla on niitä seppeliinejä, niin ne löytäisivät meidät, jos vaikka menisi tuonne korpeenkin.

Silloin siinä elokuussa oli ohra rantapelossa kun nähtiin ensimmäinen lentokone korkealla taivaalla ja ensimmäinen auto, joka oli ajuri Lainteella Kajaanissa. Se oli avonainen ja punainen ja voi kun me juostiin sen perässä. Ja senkin muistan, kun isä meni kauppaan ja osti 10 säkkiä Saastamoisen jauhoja. Ne maksoivat 18 mk säkki sisältäen 60-62 kg jauhoja.  Kaupan poika oli juottanut isän vielä humalaan ja kun hän tuli kotiin niin ne säkit olivat lava-aisoilla ja hän ajoi tanahuvaan sen kuormansa. Olin valmis isää auttamaan. Nostin aina säkkiä pystyyn siihen lavan reunalle ja olin iloinen kun saadaan meilläkin syödä säkkileipää, joksi nimitettiin ostojauhoja ja se oli niin ihanaa sen kotileivän rinnalla.

Ensimmäinen maailmansota riehui ja me Suomen saloilla alettiin tottua siihen ja luettiin lehdistä vain kauhukertomuksia sodasta. Nälkää se ei meidän perheeseen kuitenkaan tuonut, sillä minun käsitykseni mukaan viljaa tuotiin Venäjältä ja Amerikasta. Lentokoneita nähtiin ja autoja alkoi näkyä enemmän teillä.

Minä en ainakaan kotikylälläni tullut tuntemaan silloin yhtäkään, joka olisi edes kantanut suojeluskuntapukua. Mutta sen olin kyllä kuulevinani, että jos jollakulla oli riitaa raja-aidoistakin, sen olisi voinut nyt kostaa. Mitään ei kuitenkaan ilmennyt ja ihmiset olivat kotikylälläni rauhaarakastavia.

Tuli kevät 1918, ihmisiä alkoi käydä niin paljon kerjuulla ja kuulin ruissäkin hinnan nousseen 1000 markkaan. Oli punaisten ja valkoisten rahaa ja näin ensi kerran elämässäni pettuleipää. Eräs kyläläinen tuli sylivauvan kanssa kerjuulle, niiden isä oli ammuttu. Voi kun oli paha olla kun hän piti sitä leivän palasta kädessään. En syönyt sinä päivänä leipää ja sanoin, että minunkin osani saa antaa. Emäntä antoi leipää, kalaa, maitoa ja lapsille vaatetta. Hälläkin oli silmät kyynelissä kootessaan antimia. Muistaakseni heitä oli isosisko, vauva ja kaksi pientä poikaa, mutta olivat kovin puhtaita. Pikku poika navetan kupeella kertoi, kuinka pappi setä oli tullut heille ja sanonut, ”että lapset, nyt teillä ei ole isää, hän on mennyt taivaaseen”.

Voi sitä vääryyden tulvaa mikä kulki maamme yli. Kun isä nousi poikaansa ja poika isäänsä vastaan. Ei ne neljä sotaa, jotka olen Suomen kamaralla elänyt, ole olleet mielestäni niin kauheita kuin kahdeksantoista sota. Toisissa sodissa on ollut vihollinen edes toisen valtakunnan alainen, mutta voi sotaa 1918.

Kansalaissodan lieskat löivät aina kovemmin ja tuli kevät ja muistan kun olin palveluspaikkani keittiössä eräänä hiljaisena päivänä eikä kotona ollut muita, tuli yksi saksalainen sotilas viereeni ja koetti puhua näin, ”että saksapoika nukkumassa.” En ymmärtänyt mitään, mutta koetin olla kohtelias ja niin kohta oli talo täynnä hevosta ja miestä. Koetin tehdä työtäni, sillä pelkäsin miten ne kotona suhtautuvat noihin. Kun sain työni tehtyä, läksin ja melkein juoksin koko matkan ja tullessani kotiin - sama näky sielläkin, hevosia ja miehiä. Sydän pamppailen avasin oven, haitari soi ja pikkusiskot tanssivat heidän kanssaan ja samassa joku upseeri innostui pyytämään minuakin valssiin. Menin kuitenkin keittiöön katselemaan tilannetta ja isä sanoi, ”että täytyy olla kohteliaita, katso, ne on antaneet meille näin paljon lihapurkkeja".

Hiivin luhtiin nukkumaan, ei kiehtonut kesä, ei vieraan maan sotilas vaikka hän olikin kaunis. Enempi sydämessäni oli jotakin tuskaa, kun ihmisillä ei ollut mitä syödä ja kulkivat kerjuulla suurellakin rahalla. Ei ollut elintarvikesäännöstelyä, se söi jolla oli paljon rahaa ja oma pelto kasvanut. Suojeluskuntalaiset tulivat ja lukivat leivätkin orresta ja jos olisi salannut vaikka omaksi tarpeiksi, leimattiin punikiksi. Muistan yhtenä yönä olleeni isää auttamassa kun vietiin pari säkkiä rukiita vaaran päälle hautaan, jonka hän oli käynyt kaivamassa jo päivällä. Kotiin tultaessa isä sanoi, ettei tästä tiedä muut kuin äitisi ja sinä, jos jotakin sattuu. Isä oli pannut hakoja haudan pohjalle ja pitkän matkan päästä kannettiin turpeita naamioksi. - En koskaan ollut niitä hakemassa enkä koskaan uskaltanut puhua asiasta edes sukulaisille.

Kun työ oli tehty, sanoi isä, ”ettei hän usko miksi aika on mennyt sellaiseksi, että omistakin pitää varastaa”. - Nälkää meillä ei ollut, mutta ohrat ja rukiit piti sekoittaa leiväksi. Muistan monessa talossa raukkojen syöneen pettua. Kalpeita kasvoja näkyi kaikkialla. Monen talon oli pitänyt laittaa lapsensa kerjuulle."

7. Kansalaissodan melskeissä Mouhun asemalla kaatuneen Viljo Einari Lukkarin s. 1895 Purolla muistolle

Matin ja Annan lapsista, veljessarjan nuorin, Viljo, kasvoi Vuokatin rinteillä, jotka olivat talvella hänen suksimäkinään ja lepikkoiset ahot ja solisevat purot kesäisinä kisapaikkoinaan. Vartuttuaan hän halusi opiskelemaan ja pääsikin Kajaanin seminaariin syksyllä 1915. Viljo oli saanut päästötodistuksen Vuokatin kansakoululta 26.5.1911 ja innokkaana lukijana hän kuului myös paikalliseen Vuokatin kirjastoseuraan. Tarkoituksena oli valmistua parin vuoden kuluttua kansakoulun opettajaksi, mutta vakaumuksellisena isänmaan ystävänä hän liittyi monen opiskelijatoverinsa tavoin Kajaanin Sissirykmentin 1.komppaniaan ja lähti vapaaehtoisena puolustamaan kallista isänmaataan.

Ohessa hänen kirjoittamansa kirje sisarelleen Annalle (myöh. Kemppainen) kuvaa tuon aikaisen opiskelijapojan arkielämää. Kirje Pentti Kemppaisen arkistosta.

Hyvä sisko!                                      Kajaanissa 1.12.1917

Kiitos kirjeestäsi. Tulin juuri koulusta ja päätin kirjoittaa sinulle, kun posti lähtee Sotkamoon tänä iltana. Niin se tämä lukukausi taas kulunut, että ei ole enää jäljellä kuin kolmisen viikkoa. On niin paljon ollut työtä, että en ole edes joutanut kotona käymään. Häissä olisin käynyt ja olin sopinutkin käydä, kun oli lupa sinne perjantaiksi, mutta laivat eivät enää kulkeneet, joten en päässyt. Kyllä arvasin, että meitä oli siellä suurella joukolla.

Minä lähetän taas tyhjän korin tulemaan ensi maanantaina postin mukana. Se on siis tiistaina Mäkelässä. Lähettäkää sitten taas evästä, että se riittää lukukauden loppuun. Vaatteita ei kai tarvinne lähettää kun niitä meillä on. Muista panna minun talvitakki mukaan, sillä huopaviltti alkaa käydä kylmäksi. Rahaa saavat lähettää myös, siksi että tulen täällä toimeen, voipihan sitä sitten kun tulevat markkinoille tuoda lisää. Niitä paitoja en ole vielä käynyt kysymässä, mutta saisi Matti lähettää rahaa, niin minä käyn ne hakemassa, ehkäpä ne jo ovatkin valmiit. Jos eivät tule markkinoille, niin saavat tulla minua hakemaan hevosella. Minä lähetän kyllä tiedon koulun lopusta.

Toimitahan nyt nämä asiat! On kiire, kun pitää mennä lauluharjoituksiin ja sitten Kainuun opettajayhdistyksen kokoukseen laulamaan… Viljo

Savo, 14.03.1918, nro 29, s. 3 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1289595?page=3 
Wiljo Lukkari.
Mouhun taistelussa t.k. 3 p:nä kaatui useita nuoria isänmaataan rakastawia sankareita, sankareita, joista isänmaa ja sen kansa toiwoi paljon. Näitten kaatuneitten sankarien joukkoon joutui myöskin Kajaanin seminaarinoppilas Wiljo Lukkari, Sotkamosta. Heti isänmaallisen liikkeen woimakkaamman toiminnan kulussa liittyi L. kuten monet muutkin seminaarin isänmaamme wapautta ja siwistystä rakastawat oppilaat, aktiwistina Kajaanin Sisseihin uhratakseen kaikkensa isänmaan alttarille. Rohkeana ja innostuneena oli L. mukana kaikissa taisteluissa, mihin Kajaanin Sissit ottiwat osaa. Wiljo Lukkari tuli seminaarin oppilaaksi w. 1915. Koulussa hänestä pitiwät sekä koulutowerit että opettajat. L. oli tunnettu kywykkäänä ja ahkerana oppilaana ja hywin welwollisuutensa tuntewana nuorukaisena. Hienon, rehellisen ja towerillisen luonteensa wuoksi oli hän pidetty toweri sekä koulussa että sen ulkopuolella. Wilpittömästi muistelewat Wiljo Lukkaria etenkin koulutowerit.
...Kauniina wäikkyy muisto urhojemme. Kuolossa mekin wasta kalpenemme.  A. K.

Kansakoulupoikana näki Viljo merkillisen unen, jossa hänelle ilmoitettiin, että hänet haudattaisiin Sotkamon vanhaan hautausmaahan kirkon kupeelle. - Tuo uni toteutui maaliskuun 23. päivänä 1918, jolloin kirkon kupeelle, vanhaan hautausmaahan, oli kaivettu sankarihauta arvolliseksi lepokammioksi niille, jotka rakastivat isänmaataan kuolemaansa asti.

8. Luojallakin oli jotakin sanottavaa kapinavuonna 1918 (teksti Maanviljelysseuran vuosikirjasta 1918)

Kapinavuoden nimeä kantaa vuosi 1918. Se nimitys muistuttaa mieliin julman paljon sellaisia tapahtumia, jotka siellä aina pysyvät ja joita kerrotaan polvesta toiseen. Toisestakin syystä tämä vuosi poikkesi erityisen suuressa määrässä tavallisista vuosista, poikkesi siitä, mihin varsin pitkien aikojen kuluessa oli totuttu. Vuosi oli Kajaanin kihlakuntaan nähden katovuosi, - oli sitä siinä määrässä, että ainakin suureen kihlakunnanosaan nähden ainoastaan tuo vanhojen muistama hätävuosi 1867 on siihen verrattavissa.
Edellisenä vuotena, jona monin osiin maatamme oli sateitten ja hallaöiden takia saatu hyvin vaillinainen vuosisato, olivat täällä asiat hyvin: vuoden antimilla päästiin, kuten vuotta vanhemmassa kertomuksessa sanotaan, yli seuraavan talven ja kevään, - päästiin yli tuon kapinatalven ja -kevään. Nyt sensijaan oli Kajaanin kihlakunnassa vuoro alistua toisinpaikoin pitkien pouta-aikojen, toisinajoin taas kovien hallaöiden ja miltei uskomattoman pitkien sadekausien alaiseksi.
Kun tammikuun harvinaisista pakkasista, yli 40 astetta pitkät ajat, oli päästy, oli talvi leutoa ja verrattain vähälumista. Lumen sulaminen alkoi huhtikuulla, joten maa oli melkein paljaana jo sen kuun lopulla. Jäät poistuivat järvistä toukokuun 25.-30. päivien välillä. Kylvötyöt suoritettiin toukokuun jälkipuoliskolla: kaura 13.-22., ohra 18.-25. ja peruna 25.-30. päivien välisenä aikana.
Kevätkesä oli aluksi kokolailla lupaava. Vähäinen routa suli pian, kosteutta ja lämpöä oli riittävästi, - kasvillisuus pääsi rehevään alkuun. Mutta, siihen alkuunsa rehevyys loppuikin - ilma muuttui kylmäksi, sadetta ei saatu kuin nimeksi ja kesähalla liikkui moninpaikoin heinäkuun alussa. Jatkuva pouta oli kyllä edullinen tavalliseen aikaan, heinäkuun 12. kahta puolta, aloitetulle heinänteolle, mutta hidastutti kasvua varsin huomattavasti sekä viljan että perunan ja juurikasvien kasvua. Kuivuus oli siinä määrässä tuhoisa, että perunanvarret "lankesivat maahan" ja ohra "valkeni kesken". Heinäkuun loppu- ja elokuun alkupuolellakin oli kolmisen viikkoa yhtämittaista pilvistä ja koleaa, mutta vedetöntä aikaa. Ja sitten tulivat, elokuun 13. yöstä alkaen viikkokausia kestävät hallayöt. Yöt, varsinkin 19. päivää vasten, olivat niin kylmät, ettei sellaisia ole juuri koskaan elokuun öinä nähty eikä kuultu - niitä on kutsuttava mieluummin pakkas - kuin hallaöiksi. Hallaisten öitten vaikutus oli tuhoisaakin tuhoisampi: Kuivuuden käsissä myöhästyneet kevätviljat eivät pakkasia kestäneet, vaan turmeltuivat pilalle. Hallaöitä seurasi sadekausi. Kun se lopussakin tuli, jatkui sitä miltei taukoamatta viikoittain, jopa kuukausittain. Epäsuotuisampaa elonkorjuu- ja puintiaikaa ei voi juuri ajatellakaan! Hallan turmeleva vilja yhäkin pilaantui kuhilailla ja aumoissa. Ja turmeltui siinä väkiselläkin sekin vilja, joka hallan käsissä oli pelastunut. Perunan nostokin oli samasta syystä mitä vaikein ja kiusallisin. Halla tuhosi satoa etenkin kihlakunnan pohjoisosissa ja sen erikoisuutena oli vielä, että esim. perunapellolla matalan sarkaojan toisella puolella halla tuhosi kaiken, mutta toisella säästi kaiken. Kertomusvuoden hallaa nimitettiinkin "taivaalliseksi hallaksi", sillä se vieraili sielläkin, missä ei tavallisesti hallaa koettu. Myrskyt riepottivat mm. Puolangan Väyrylänkylää heinäkuun 5. päivän seutuvilla. Myrsky tuhosi 15 eri talon viljelykset kokonaan, siirsi maita satojakin kuutiometrejä paikoiltaan, vyörytti 30-40 kilon painoisia kiviä paikoiltaan, vei ruokamultaa järviin ja soille, kuljetti hiekkaa kasoittain alankomailla oleville niityille, joten heinää ei voitu noilta niityiltä lähivuosina korjata.
Kun kaiken edellä esitetyn jälkeen ei syyskesän äärettömien tulvien jälkeen kalastamallakaan saatu mitään, puhumattakaan metsälinnuista, oli taas kerran turvauduttava pettu- ja olkileipään. Edellisen vuoden hyvä sato auttoi kuitenkin taas monia maanviljelijöitä eteenpäin ja tuotteilla olikin rajattomat markkinat ja hinnatkin kohtuullisia rajahintaisia tuotteita lukuun ottamatta.
Niinpä tervaakin sai myydä 230-350 markalla tynnyriltä,
lampaannahkalla sai rajahintoja noudattaen n.18,50 mk,
• vasikannahalla 12,50 mk,
• halkosylellä 40-80 mk,
• lypsylehmällä 1000 -1500 mk,
• työhevosella 2000-4000 mk,
• heinillä 1-1,25 mk kilolta,
• turnipsinsiemenillä 35 mk kg.
Nämä esimerkkinä vain niistä tuotteista, joilla täällä oli merkitystä. Työmiesten palkat olivat jo talvella 30 mk ja kesällä 40-60 mk viikolta talon ruuissa. Maanviljelijäväestö pystyi kuitenkin saamillaan tuloilla hankkimaan tarvitsemiaan elintarvikkeita ja palkkaamaan työväkensä. 
Maanviljelysseuran toiminta oli aikaisempaa vähäisempää ja heikompaa, mikä oli seurausta monestakin syystä. Poikkeuksellisen vuoden alkupuolella raivonnut kapina keskeytti kaiken maataloudellisen toiminnan kiinnittäen huomion toisaalle, niin ettei se kapinan loputtuakaan enää palannut aikaisempaan maatalouden harrastukseen. Ilmasto-olosuhteet aiheuttivat myös osansa. 

9. Eemil Karjalaisen muistelmia vanhoista Eevalan ajoista  1990-luvulla kotonaan Riekinrannan Neulalassa: 

Lauantaisin laivan tultua Kajaanista tuli leivän kyselijöitä. Ukki kertoi Kajaanissa käydessään käyneensä tapaamassa tuttuaan tuomari Steniusta. Ukki oli tarjonnut lahjaksi leipää ja vakuutellut, ettei se ollut lahjontaa. Stenius oli maksanut leivät, ei ollut kelvannut ilmainen leipä.

Hooverin apuna tuli mm. milkkipurkkeja. Espanjantauti oli kulkutauti. Minäkin sairastuin, jolloin verta vuoti nenästä. Pontikkaa tarjottiin lääkkeeksi. Mistä sitäkin lienevät saaneet. Mari Mustosen 16-vuotias Leena-tytär kuoli, samoin Sillankorvan Antti Kettunen ja Pulkkisen Kalle Hietala. Sillankorva ja Pulkkinen olivat Jormasjoen varressa Korholan maasta erotettuja torppia.

Vuonna 1928 haastatteli ukkiani Juho Karjalaista (Eevalasta) s.1853 tervanpoltosta joku naisihminen. Keräsin tervanpolttoon liittyvät välineet Eevalan pirtin nurkalle ja otin niistä valokuvan, jonka annoin tuolle haastattelijalle. Kuva on minulla tallessa. Kuvassa on tynnöri, lautojen höyläyksessä tarvittava 2m pitkä höylä, vannehoka, ryygihöylä, jolla pohjien uurokset tynnöreden lautojen pohjiin tehtiin. Purtilo, joka oli kynän alla, siitä tynnöreihin terva laskettiin. Nokallinen kannu, jolla tynnörit täytettiin kun tervaa kusetettiin.

Tervatynnöreitä teki oppinut roteva mies 4 kappaletta päivässä. Tarina kertoo, että Sapsonrannan Välitalon isäntä, Jussi Korhonen s. 1842 Valkolassa, sai opetellessaan tynnörin tekoa vain yhden päivässä valmiiksi. - Eipä Jussi ollut tuloksesta moksiskaan, totesi vain ”eihän näitä kun syyttää vuan, niin noppeesti se käy”. - Siitäpä tuli pilkkasanonta ”syyttää kuin Valkolan Jussi tervatynnöreitä”. 

Isäni, Heikki Karjalainen, ollessaan rippikoulussa v. 1896 kertoi Jussin ajaneen Niemelään kauppias Nikitinille rahtitavaraa. Kun Jussi oli kantanut säkkejä makasiiniin, oli Heikki piruuttaan todennut, että ”syyttää kuin Valkolan Jussi tervatynnöreitä”. Jussi oli vain syrjäsilmällä katastanut sanojaa ja todennut, ”että no kah, onpas siinä viisas poijan nassikka, vaikka on kahen tyhmän tekemä” . 

(Myöhemmin Heikki avioitui Jussin Erkki-veljen Leena-tyttären kanssa, joista tuli Eemin vanhemmat.) 

Eevalaan kauppatavarat ostettiin Sotkamosta ja Kajaanista. Kajaanissa oli kauppiaana isäni eno, Reinhold (Renne) Korhonen s. 1865 Eevalassa. Sotkamon Mäkelässä oli kauppiaana hänen veljensä Enok Korhonen s. 1871. Renne Korhoselle tuli kirjanpitäjäksi Matti Kurvinen. Liike muuttui tukkukaupaksi, mutta teki myöhemmin konkurssin kuten Enokin kauppa Sotkamossakin.

Isäni tädin, Katri Mari Korhosen, mies Edvard Heikkinen s. 1876 osti Mäkelän ja jatkoi vähittäiskauppaa. Heikkinen myi Mäkelän Osuusliike Maakunnalle ja toimi itse myymälänhoitajana. Kun liikemies Antti Tikkanen teki vararikon, osti Edvard Heikkinen Tikkasen konkurssipesältä tontin ja rakennutti sille liiketalo Päivölän, jossa sekatavakauppaa käytiin Heikkisen kuolemaan 1934 saakka.

(Heikkisen kuoleman jälkeisestä huutokaupasta oli ukkini Iivar Hakkarainen ostanut Riekinrannan Juusolaan mm. puiset koristeelliset sängyt, keinutuolin ja jykevän nahkapintaisen kirjoituspöydän, jotka ovat vieläkin käytössä. Ihailin nuoruudessani erityisesti tuota kirjoituspöytää monine laatikoineen ja olkipatjoilla nukuttiin noissa sängyissä.  - Leski Katri Heikkinen olin asunut Hirvenniemellä siinä pienessä talossa, joka sijaitsee melkein kadussa kiinni. Hermanni Korhonen omisti sen myöhemmin.)   

Myöskin isäni enoja oli Kusti Herman Korhonen s. 1869 Eevalassa, joka piti myös kauppaa mm. Rauramon Leivolan torpassa kokeillen onneaan myös Amerikassa ja palattuaan muutti lopulta Käkisalmelle.

Hänen poikansa, August Korhonen s.1891, perusti sekatavarakaupan myös Sotkamoon v. 1914 muuttaen sitten Kuhmoon, jossa kauppaa on käyty 2000-luvulle saakka ja josta tuli minun lopullinen työpaikkani. Vuoden 1923-25 vaiheilla tuli kauppoihin tehdasvalmisteiset miesten puvut ja naisten kapot= takit. - Augusti Korhonen jatkoi kauppiaana myös Sotkamossa ja jälkipovet jatkavat kaupankäyntiä vielä nykyäänkin Keskusliikkeen (Euronicks) nimellä. 

10. PERTTULIN MARKKINAT

Kirj. Eemil ( Eemi)  Karjalainen 

“Oli elokuun loppua ja Kajjaanissa oli Perttulin markkinat. Elias-laeva oli lähtenny Ontojoelta Kajjaaniin. Laevassa oli tullu kuhmolaisia, oli Lammasperän rikkaita, Vieksin viisaita, jopa Kellojärven kelevottomia. Niin ja olihan siellä yksi Iivanakin, entinen kuhmolaenen laukkuryssä muassaan Rupla Reeta. Kaikki olivat markkinoille mänössä, mikä millekin asijalle, tae muuten vuan huvin vuoksi. Joku Vieksin viisaista kysäsi matkien Iivanan puhetappaa; “ A - kaupah tekkoonko Iivana ollah mänös”? – “ A - kempä tietäis mihin siellä ryhtyis, A - joko löytäes tahi varastaes.“

Rupla Reetalla oli mielessä omat afäärinsä. Hän kun oli saanut Iivanalta parhaan mahdollisen opetuksen mualimman vanhimman ammatin alalle. Markkinoilla oli varmasti paremmat mahdollisuudet tienata enemmän markkoja ja ruplia kuin Kuhmossa.

Vaimo väellä oli karttuuniröijyt ja hameet, näppäkengissä ne kevyesti kepsutteli. Miespuolet tuas piäasiassa kotikutoisissa pässin pukkimissa, puolivillasissa pukineissa. Eipä juuri ollu koko villaisia vapriikin verasta valmistettuja kuin muutamalla Lammasperän rikkaalla. Varsisuappaitahi oli vaen muutamalla jalassaan, yksipohjaisissa tervalla kyllästetyillä ne kipsutteli.

Vapriikin verkkoo oli kyllä suatavana Kuhmossa. Vuonna 1866 perustettiin Oulun teravaporvarin kehotuksesta kaoppa Kuhmoon. Verka oli silloin tyyristä kangasta ja vaen vallasväen vuatetta. Vallasväkkee olivat vallesmanni, vasmestari, jahtivouti, siltavouti ja papit ja lukkarit. Suntiohi tunsi kuuluvansa papistoon, kehahtaen, “ me papit kun suarnattiin”.

Vallasväki oli tyyriinnäköistä, oman arvonsa tuntevia koppavia herroja ja röökinöitä. Lakki kourassa oven suussa seisten oli niitä muanmoukan puhuteltava, herraksi ja röökinäksi karahteerattava.

Käsityöläisiä oli kaupungeissa ja muaseuvullakin. Oli räätäliä, satulamaakaria, seppiä, suutareita, nikkaria, koppaslaakaria, uurmaakaria, leipuria. Näillä oli oppipoikia, kisällejä kaulukset kaolassa, piukkapöksyt ja kaotokengät jalassa paperossia poltellen. Kerrankin muuan oppipoika röyhisteli rintoonsa, tuprutteli paperossia ja vaekka ei liivin lakkarissa kellonvitjat roekkuneetkaan, köhähteli sepän sällille: “Myö herrat kun naurettiin “. Sepän sälli kysäsi, että “keitä teitä herroja oli?”- “Olinpa minä ja yksi toenen suutarin oppipoeka.”

Kun yksi ja toenen varakkaampi talon isäntä ja poeka tietätti räätälillä vapriikin verrasta puvun sen pysytykauluksisen körttipuvun tilalle, se katottiin ylellisyyveksi ja ylpeillyksi. Papit pöntöstään paasasi: “Elä heity herrasmieheksi, kaotokengän keikariksi. Varo verkavuatteita, vaprikkeessa valmistettuja. Ei salli savinen pelto korreeta kyntäjätä eikä suvahte suuret suovat piukkapöksyn pitäjätä.” - Vapriikin verka oli rahvaankin mielestä arvokasta. Äiti tukisti poekkoonsa ja aikuista miestä sanomalla, että kuules poeka, verkkaan ei sua pierasta.

Laokkuryssät kiertelivät talosta talloon ja kaoppasivat nippie, nappie, neuloa, naskalia ja myöskin kankaita. Petkuttivat vaimoväkeä: “A-kuule sie, osta sie, tästä suat aivan puhtasvillaista puuvillakankasta ja ilman suat jos karvankaan löyät.” 

Markkinamiehillä oli omat evväät. Oli elämän vettä, sitä miestä väkevämpöö. Kotipoltto oli kiellettyä. Vuonna 1866 tuli Suommeen laki uus: Viinnoo kiellettiin keittämästä ja juomapäessä viettämistä. Viinan valmistamisesta tuli kruunun monopoli ja viinakaopat olivat kaopungeissa. Kestikievarit saivat anniskella olutta sen piätösellä 28.9.1895. Viina oli tervan ohella aenoo liäke. Apteekkia tippoineen ei ollu Sotkamossa ennen kuin 1903. Kajjaanissa oli piiriliäkäri ja Oulussa lasaretti. Sanottiin joskus; jos ei saona, viina tai terva aota, niin se on kuolemaksi. Pikiöljy oli yskänliäkettä, tervalla ja saonomalla hoijettiin reumatismiä, huavaan kustiin. 

Viinapannut olivat tallessa ja omiksi tarpeiksi sitä tiputettiin ja ystäville ja kylänmiehille sitä tarvittiin ja tarjottiin. 

Markkinamehet kestitsivät tarjoamalla ryyppyjä laevamiehille, sillä oltiinhan markkinoille mänössä ja tunnelmoo piti suaha jo mänömatkalla. Ei ollut pussiin puhalluttajia eikä hengenhaestelijoita. Hyvällä tuulella sulassa sovussa matka jatkui Sotkamoon. Syvänsalmen rykyltä lähti laevvaan Juholankylän isäntiä, kirkonkylän herroja, joilla ankkakello oli liivin lakkarissa ja kellonvitjat roekku mahan piallä. 

Polttopuita, halokoja lastattiin laevan pannuhuonneeseen ja masinisti ja lämmittäjä ottivat lämmikettä markkinamiesten pullosta. Matkoo jatkettiin ohittamalla Akkoniemen, Mustolan, Pekkilän, Tikkalanniemen ja Kärnälän rykyt. Otettiin ja jätettiin kulukijoita. Suavuttiin Jormasjoen suulle, Joensuun rykylle, josta lähti Jormasen kiiltosilimiä, kivirantalaesia ja tuhkakyläläesiä. Olipa Vaarankylältä Laatikkalan isäntä Samuli Mähönen, lestadiolainen saarnamies, seurojen pitäjä, jolla oli hyvä rotokolla. Ilikkeemieliset ihmiset nimittelivät lestadiolaisia “hihhuleiksi” ja kertoivat seuroista monenmoisia juttuja. - Syntisen oli käötävä ahtaasta portista, kontattava miesten jalokojen välistä, hammeihen ja penkkien alite ja sieltä kuulemma se taevvaan portti aokesi. Olipa joku keksinnä pilikkalaulunni, “kukahan lie opettanut uskovaiset naemmaan, luuleeko ne löytävänsä v… taevvaan.”

Hoekkalan emäntä, Snikkerin Anna-Mari, oli myös munakorin kanssa Kajjaaniin kanan hävittömiä kaopalle mänössä. Kerran oli itte Juuso Snikkeri ollut munakaupalla, rouvat olivat nyrpisteelleet että “kovinpa ovat isännän munat pieniä“ oli Jussi vastannut ”vähät minä munista, mutta vartta ei oo kukaan vähätelly”.

Korholanmäen rykyltä lähti isonkylän isäntämiehiä kehuen, että heillä on rösettä aitoissa. Siitä tuli kuulu hokema, “rösettä kun Moelalan aetassa”. Seurroova pyssäytys oli Lontan rykyssä ja sieltä poikki selän Korvanniemelle, jossa oli Turunkorvan talo, Aapläkin entinen assuinpaekka. Pian ohitettiin Rehjan suora ja Kalevalan Elias Lönrotin assuinpaekka ja lähestyttiin Pettäisenniskan rykyä. Pettäisenniskassa oottivat jo vossikat markkinamiehiä. Sieltä oli kaopunkiin matkaa 3 km.

Tie oli syksyistä, liejuista ja sontaista huonnoo tietä, jonne ei lipokkaissa ollu mänemistä jos mieli kuivin koevin kaopunkiin piästä.

Elias-laevaa viiletettiin, ei niinkun venettä perästä huopailtu melalla, vaan keolatäkillä oli ruorissa pyörivä ratas, jonka selässä oli tappija, rattaasta mäni kettingit perässä olevaan peräsimeen. Viilettäjä pyöritteli ruoriratasta tarppeen mukkaan. Siitä läheltä meni torvi pannuhuonneeseen ja viilettäjä anto sitä torvee myöten käskyt masinistille. Siinä lähellä oli myös riimussa roikkuva pilli, josta vetämällä laevoo huuvatettiin. - Lähestyttiin Pettäiseniskan rykyä, joka oli näen syksyllä vähän veen aikkaan melko hankallaa. Kosken niskassakin oli kiviä näkyvissä. Huuvot oli huuvotettu, että tiältä tullaan. Viilettäjä oli kuin aina ennenni antannu käskyn masinistille; hiljemppoo – stop!

Masinisti oli tehnyt käskyjen mukkaan just akuraatisti ja ootteli takasi käskyä. Täkkimiehet olivat laevan rykynpuoleisella laejalla kourissaan köyet valamiina rykyn pollariin nakattavaksi. 

Laeva masiina pysäytettynä lipui hilijalleen rykyn sivu kohti kosken niskan matalikkoo. Akat hättäilivät ja löivät käsiään yhteen ja jeesustelivat “voe herra sie, nyt männään koskeen”. Ukotkin kahtoivat markkinatunnelmissa ollen silimät killillään, että jokohan tässä housut kastuu. Täkkimies, joka oli lähinnä viilettäjää, ihmetteli, mikäs vietävä tässä nyt on kun laeva ei pysähtynynnä rykylle. Eikö se masinisti suanut pakkia piälle vae mikä tenkkapoo siellä tuli. Johan on piru merrassa ja kohta ollaan koskessa. Eipä siinä pitempiin jahkailuihin joutanunna, nakkasi löpönän kouristaan, juosta äkkäsi viilettäjän luokse, joka höpisi torveen ptruu, pruu … niinkuin hevosta olisi piätelly. Olikohan se vanaha hevosmies vae oliko se niin kalijoissaan, että hätäänty hommissaan eikä selivinnä sanomaan “takasi”, eihän se masinistikaan hevosen piättelyä miksikään käskyksi älynnä. Täkkimies pukkasi viilettäjän poes, karjasi sille “piruako sinä tiällä törttöilet!” Hönkäsi torveen, että pakki piälle heti eikä viiestoista päevä! Masinistikin hölomöeli moesta käskyä, että mikä helevetin hätä siellä kannella nyt on ja veti vivusta pakin piälle. - Laeva pysähtyi ja peruutti hiljalleen rykyn viereen johon se kiinnitettiin ja markkinamiehet pääsivät jatkamaan matkaansa. Olihan siitä jäläkkeenpäin vaekka minkälaesta kommentoijaa – onhan niitä mualla viisaita kun merellä vahinko tapahtuu. Täkkimiehen rippeen toiminnan ansiosta pahemmalta vahingolta säästyttiin. Tuskinpa viilettäjä joutu siitä minkäänlaista meriselvitystä antamaan kun ei sen pahempoo tapahtunut. Kajjaanissa oli jo markkinahumu alkanut ja ajuritki renkipoekansa herätelleet ja valmiina auttammaan markkinoille mänijöitä. -Ajuri Laitinenkin oli tavanomaisessa markkinatunnelmissaan kun puhelin soi ja hän kännissä ollen huuteli renkipoekkaansa: “Putte soe, telehvooni aesoon”! 

"Kajjaanissa oli siihen aekkoon kaksi katua: toista kulki siat satteella ja toista porvarit poualla." 

11. Osasi ne muutkin kuin tervaporvarit juonia (Eemil Karjalainen)

Erään Jussin tervanruukausmatkoista oli jäänyt muistiin tapaus, kun Jussi oli Jaakko-poikansa kanssa soutanut tervaveneensä Oulun Tervakaareen. Jussi oli tehnyt aikaisemmin tervaurkon jonkun kauppiaan kanssa, joten kauppias oli maksanut ennakkoa Jussile seuraavan vuoden tervasta kuten yleisenä tapana oli.

Tervaporvareita pidettiin ovelina ja härskeinä kauppamiehinä ja tietenkin talonpoikien höynäyttäjinä ja niinhän ne tietysti olivatkin. Mahdollisimman edullinen kauppa se oli, joka kannatti tuolloinkin. Jussi oli päättänyt kokeilla eräällä kertaa onneaan ja myynytkin tervansa jollekin toiselle kauppiaalle ja mennyt sitten sinne minne oli velkaa ja kauppiaan kysyessä miksi hän ei ole tuonut sovittua tervaerää hänelle, sanonut, ettei hänellä ole rahaa millä maksaa ja talokin on "inttekintassa" – tarkoittaen kai pakkohuutokaupan uhkaa. - Silloin oli Jaakko-poika tullut muinamiehinä tervaporvarin luokse ja huomannut muka naapurin isännän siinä hattukourassa perääntyvän ovea kohti kauppiaan ärräpäitä luetellessa. Jaakko oli siinä tervehtynyt ja kysynyt, ”että mittee sitä tänne kuulluu ja kah, naapurihan se siinä on?” Velka-asian käytyä ilmi oli Jaakko sanonut, ”että voesihan hän ostoo tuon velan, mutta eihän niin paljoo pysty maksamaan, puolet korkkeenttaan”. - Kauppias oli siinä päätään raapien tuumannut, että parempihan se on kun ei mittään. - Niin oli Jaakko maksanut puolet Jussi-isän velasta ja niin oli lähdetty iloisina ulos ja nurkantaakse varmaankin ottamaan ryypyt tervaporvarin pettämisen kunniaksi. 

12. KALLE LUKKARIN s. 1919 MUISTOJA 1920-30-LUVUILTA PUROLAN KOTIKULMILTA

"Varhaisimmat Kallen kertomat lapsuudenmuistot Purolta liittyivät ruokaan. Puron pirtin pöytä oli pienen pojan mielestä iso, kun koko perhe aterioi sen ympärillä. Matti-isä oli uskovainen mies ja hän luki aina ruokarukouksen aterian aluksi.
Kotona tehty voi oli Kallen mukaan ”höppävoita”. Sitä oli vaikea saada murenematta leivän päälle. Kallen muistikuvan mukaan murenevasta pöydän pintaa pyöritellen leivälle saadusta voinokareesta jäi noukkijan eteen pöydälle hauska voivana. Siitä nimi höppävoi.
Kallen mukaan Matti-isä kirkolla asioilla käydessään pistäytyi joskus Kalle Kinnusen kaupassa. Siksi hänellä saattoi olla tulijaisina lautamiehen pastelleja. Se oli riemun hetki lapsille.
Talossa pidettiin aina sikaa, joka teurastettiin jouluksi. Se toi vaihtelua ruokapöytään. Lampaitakin pidettiin noina vuosina Purolla. Kallella oli nimikkokana, joka ei muninut ilmeisesti koskaan. Kalle odotti ja odotti ja muut sisarukset jo kiusoittelivat, koska heidän kanansa munivat jo täyttä päätä.
Purolla vieraillut hieman Kallea vanhempi Irja-serkku muistaa Kallen esitelleen tulijalle itsensä hauskalla lorulla:
”Minä olen Kaarlo Kustaa kesämaasta ja minulla on kymmenen lehmää.” Vaatteilla ei 1920-luvulla koreiltu ja Kallellakin poikien jäykät sarkavaatteet seurasivat toinen toisiaan. Käpylehmät ja pajupillit, pienten puromyllyjen värkkääminen, lörräputkesta tehdyt vesipyssyt ja hieman vanhempana liipaisimella varustetut omatekoiset jousipyssyt kuuluivat poikien leikkeihin. Myös niittyjen yllä lennelleet isot haukat, vehmaiden lehtojen linnut jopa satakielet ja talvella lasketut vaarojen huikeat rinnemäet jäivät pysyvästi Kallen mieleen lapsuusvuosilta. Puron talo sijaitsi kylän keskiössä ja leikkikavereita riitti sukulais- ja naapuritaloissa.
1930-luvun kesät olivat usein lämpimiä ja Kalle muisteli niitä ”ruskeina kesinä”. Isossa maalaistalossa lapset alkoivat osallistua erilaisiin pieniin kotitöihin jo varhain. Heinänteossa lapsillakin oli pieninä tehtävinä esimerkiksi heinien polkeminen sekä heiniä kuormattaessa että niitä latojen ylisillä siirrettäessä. Myös jonkinlaisia paimenessa käyntiä ja navetassa avustamista Puron lapset saivat tehdä pienestä pitäen.

Monet Kallen kotieläimistä myöhemmin käyttämät kielikuvat tulivat lapsuusvuosilta. ”Paski” kirmasi eli kissa pinkaisi pelästyneensä hurjaan juoksuun. Lampaat olivat saparopäitä, possu juoksenteli liki lemmikkinä ja hevosia Kalle muisteli Purolla olleen aina. Ilmeisesti Purolla tai naapuritaloissa oli kasvatettu myös varsasta työhevosia. Kallella oli omakohtaisia kokemuksia varsan koulimisesta. Hän muisteli naureskellen temppuja,  joita varsa osasi tehdä kouluttajan tahtoa kiertäessään.
Koulua Kalle kävi sisarustensa tavoin Juurikkalahdessa, jossa opettajana oli sukulaissetä Matti Lukkari. Kouluun lähtö pimeänä paksulumisena talviaamuna ei ollut aina kovin mukavaa. ”Muistan, kuinka mielelläni olisin jäänyt Lukkarilan Papan kumppaniksi, kun hän aamuisin sytytti tulen navetan tai pajan uuniin ja jäi sen ääreen istumaan, kun minun piti lähteä talvisin kouluun. Olisin niin halunnut jäädä istumaan hänen kanssaan sen tulen ääreen”, Kalle kertoi myöhemmin.
Kalle muisti kouluvuosiltaan erityisesti Nurkkalan poikien huikean käsityöosaamisen. ”Kun muut tekivät jakkaraa, oli Nurkkalan pojilla työn alla vähintään parireki.” Tai kun välitunnin jälkeen mentiin käsityötunnille, olivat ”Nurkkalan pojat jo paita höyryten luokassa höyläämässä.

Toisaalta hän arvosti koulutusta ja muisteli omien lastensa kouluaikaan, että opettaja Matti olisi halunnut lähettää hänetkin jatkokoulutukseen. Talon varat ja ilmeisesti myös oma arkuuskin estivät hankkeen. Selvästi häntä harmitti ja kadutti oman uskalluksen puute asiassa ja sen seurauksena hänen asenteensa jälkeläistensä koulutukseen oli kaikin tavoin kannustava ja myönteinen.
Kalle oli itsekin kiinnostunut käsillä tekemisestä ja Purolla hän korjasi mielellään huonekaluja ja teki kaikenlaisia puutöitä. Taipumus erilaisten koneiden ja laitteiden korjaamiseen ilmeni myös nuorena. Myöhemmin siitä tulkin oleellinen osa hänen elämäntyötään meijerin ”masinistina”. 
Kalle tykkäsi luonnosta ja eläimistä, mutta metsästys ja eläinten surmaaminen ei häntä kiinnostanut. Purolta oli järville matkaa eikä esimerkiksi kalastus kuulunut hänen harrastuksiinsa. 

Sen sijaan hiihtäminen oli kaikkien Puron poikien lempiharrastus. Vuokatin vaaraketju ja Suojeluskuntien innostus hiihtämiseen ja kilpailemiseen kannustivat Puron poikia lajin pariin. Hiihdosta tuli myöhemmin Kallen lempilaji. Puolivälin Arvo eli Arvo Arffman kertoi, että Kalle ja joku toinen nuorukainen olivat olleet Suojeluskuntakisojen kovin kilpapari. Edes Kallen vaikea haavoittuminen jatkosodassa ei katkaissut tätä hänen elinikäistä harrastustaan.
Puron kylällä Kallen ehkä paras kaveri oli naapuritalon Lukkarilan Kusti-poika, joka kuoli ikävä kyllä varsin nuorena. Kusti ehti kuitenkin avioitua Nurkkalasta löytyneen Elina Arffmanin kanssa. Elinasta tuli myöhemmin Kallen ja Siirin perhetuttu vuosikymmeniksi, kuten myös naapuritalon Päivölän Mirja-serkusta perheineen. 
Kallen nuoruusvuosien kavereita olivat myös serkkupojat Kuuselan Osmo ja Aimo, Pöppölän Uuno ja Tikkalanniemen Yrjö ja Oiva. Ystävyys kavereiden kesken kestikin halki elämän. Serkkujen ja sukulaisten merkitys oli noina vuosina paljon nykypäivää vahvempi.

Kallen nuoruusvuodet Purolla päättyivät oikeastaan idästä nousseeseen jylinään. Talvisodan alkaessa hän ilmoittautui vapaaehtoisena 19-vuotiaana nuorukaisena vapaaehtoisena vakituiseen palveluun. Sitä ennen hän oli kuulunut kolme vuotta Sotkamon suojeluskuntaan. Taistelutehtäviin nuorukainen ei tainnut vielä talvisodassa ehtiä, vaikka hän olikin liikekannalle pannuissa joukoissa kiväärimiehenä Suomusalmella Raatteen suunnalla. 

Reilun vuoden päästä nuorta miestä odotti jo toinen sota. Siinä kauko-partiomies haavoittui heinäkuussa 1942 vaikeasti jalkaan Jolmajärvellä ja se leimasi koko hänen loppuelämäänsä. Ensin 25 prosentin ja myöhemmin 50 prosentin invaliditeetti jäi sodasta muistoksi, mutta sen Kalle ei antanut lannistaa elämäänsä. Kalle joutui sodasta pitkälle sairaalareissulle Lieksan ja Helsingin Tilkan kautta aina Ruotsin Göteborgiin asti. Noihin aikoihin Kalle asui jonkin aikaa Helsingissä ja kävi mm. autokoulun Helsingissä. Yhdeltä sairaalareissultaan Juurikkalahteen junalla palannut Kalle joutui aikataulu-väärinkäsitysten vuoksi taivaltamaan matkan Purolle kainalokepeillä. Kallella oli kova kipukynnys ja sisukas mies suoriutui tuostakin matkasta.
Isä Matti Reetin kuoleman jälkeen hän oli jonkin aikaa Puron isäntänä. Kallen ja Vilhon pitkien keskustelujen päätteeksi Vilhosta tuli lopulta Puron isäntä. Sen jälkeen ns. syytinkisopimuksen Purolle tehnyt Anna-äiti lähti talosta nuorimman tyttären Allin mukaan Sotkamon kirkonkylään. Alli meni säästöpankkiin töihin ja äiti muutti hänen mukanaan vanhimman pojan Matin omakotitaloon kirkonkylään.
Kallella oli 40 -luvun lopulla lyhyt kuorma-autoilijan jakso, josta hänelle jäi monia huvittavia tarinoita sekä kuorma-auton käsittelyn vaikeuksista että ammatin raskaammasta puolesta. Kuorma-autoilusta hänelle jäi perinnöksi kuitenkin sellaista osaamista, että hän huolsi ja korjasi myöhemmin aina omat autonsa. Aivan erityisesti hän tykkäsi Kupla-folkkarista, joka oli monessa mielessä tee-se-itse miehen ihannetapaus.  

Kalle siirtyi vuonna 1949 Sotkamon Osuusmeijerille meijerikoneiden hoitajaksi. Siitä tulikin hänen elämänuransa. Meijerin masinistin työkenttä oli laaja. Varsinaisten maidonkäsittelyyn liittyvien koneiden päivittäisen kunnossapidon ohella hän osallistui monenlaisiin rakentamis-, korjaus- ja kunnostushankkeisiin. 
Meijerillä työtehtävät olivat hyvin monipuoliset noina vuosikymmeninä. Meijerillä oli maidon ”halkaisun” ja voin tuotannon lisäksi esimerkiksi oma sähkövoimala sähkölinjoineen, sähköjen asennusliike, mylly, maitokauppa, saha, paja, sikala jne. Kaikki tuo tarjosi käytännöllisellä tavalla tekniikasta kiinnostuneelle Kallelle suunnattoman laajan tehtäväkentän, jonka ytimenä Kalle vastasi meijerin höyrykattilan keskeytymättömästä toiminnasta. Kallen kiinnostus koneisiin ja tekniikka ilmeni myöhemmin käytännössä esimerkiksi mielenkiintona Tekniikan museoon Helsingissä. Mutta myös Helsingin maatalousmuseossa ja Kainuun Talomuseoissa käydessään hänen äänensä nousi innostuksesta, kun hän esitteli sen koneita ja muisteli lapsuutensa vastaavia koneita Puron kylällä.
Meijerillä Kalle viihtyi aina eläköitymiseensä saakka. Maalaistalon töitä riitti hänelle työvuosien aikana Ohravaaran Peltolassa Siirin kotitalossa aina Siirin isän Leanderin kuolemaan saakka vuonna 1965. Kallen käytännöllisyys ilmeni Ohravaaralla mm. sellaisissa asioissa, että Peltolaan hän rakensi 1950-luvulla aikaansa nähden suhteellisen modernin navetan ja asensi sinne sähköt. Eläkevuosinaan hän kunnosti 1980-luvulla  Peltolan seinärakenteet ja katon sekä teki pirttiin uuden lattian.
Kalle tykkäsi metsistä ja metsien hoidosta. Hän piti hyvää huolta sekä perimistään metsämaista Maanselässä että Siirin perintönä tulleista metsistä Ohravaaralla. Metsätöihin Kallen asennetta kuvasi hänen leikkisä toteamuksensa luonnossa liikkuessa, että ”mihinkään ei pitäisi mennä ilman vesuria”.
Kallen mielenkiintoa urheilua kohtaan kuvastavat Peltolan vintillä säilyneet Helsingin olympialaisten aikaiset sanomalehdet. Kisapäivien sanomalehdet ovat edelleen nätissä nipussa ja ikään kuin odottaen urheilusta yhtä kiinnostunutta lukijaa." Teksti toimittaja Esko Kallenpoika Lukkari s. 1952 ( Julkaistu Saman sukupuun oksilla I vuonna 2011)

13. EVAKKOMATKA

Seminologi Vieno Lukkarin muistelmat s. 1932 Ohravaaran Mattilassa  (Julkaistu Saman sukupuun oksilla II  vuonna 2011.) Vieno kuului ns. Lääsön Lukkareihin ja puolisonsa Aimo Lukkari Puron/Kuuselan Lukkareihin.)

"Olinhan minäkin evakossa talvisodan aikana. Kotini oli Sotkamossa Ohravaaran kupeella vanhan Nurmestien varressa. Eihän 7-vuotias ymmärtänyt, mitä sota oikein on.

Käsky tuli joulukuussa 1939, en muista päivää. Käsky oli, että vanhusten, sairaiden ja lapsiperheiden tuli kokoontua Juurikkalahden pysäkille, josta tulisi evakkokuljetus junalla. Koko pitkä pimeä päivä odotettiin pysäkillä, vaan junaa ei tullut. Illalla tuli isä Verneri Lääsön Jussin kanssa meitä hakemaan kotiin hevosella. Meillä ei ollut hevosta omasta takaa. Myöhemmin juna oli tullut ja he, jotka jaksoivat odottaa, vietiin Pyhäsalmelle.

Olimme muutaman päivän kotona, kun tuli uusi käsky, että lasten, sairaiden ja vanhusten on lähdettävä. Nyt määrättiin kokoontumaan Sotkamon Hirvenniemelle. Siellä oli tavarankuljetusasema. En muista, millä oli kuljetus Hirvenniemelle, matkaa oli lähemmäs 10 kilometriä. Junassa oli muutamia henkilövaunuja, eiväthän ne riittäneet edes vauvaikäisille. Lisäksi oli härkävaunuja, kamiinat keskellä lattiaa, pilkkeitä valmiina vaunussa ja makuulaverit ”ritsit” vaunujen molemmissa päädyissä. Matkaan päästiin oikein nopeasti kohti Kontiomäkeä.

Kontiomäessä sitten tuli ilmahälytys ja tapahtui ensimmäinen pommitus. Kaikki komennettiin kiireesti pois junasta. Paniikki oli tullut junassa oleville ihmisille ilmahälytyksestä. Äitini Lyyli oli kopannut huopaan 3-vuotiaan kummipoikansa, koska pojan äidillä oli toinenkin poika mukana. Ja niin naapurin tytön Elvin kanssa töllistellessämme, että mitä tapahtuu, jouduimme eroon äideistämme. Huomasimme kuitenkin tuttuja emäntiä pienine lapsineen, joten lähdimme heidän mukaansa. He menivät pieneen taloon lähellä asemaa. Menimme muiden mukana sisälle, siellä oli nainen, joka antoi meille luvan tulla sisälle. Sisällä oli tuli hellassa, nainen seisoi selin hellaan päin ja katseli ikkunoista pommitusta.

Me menimme yhteen pimeään huoneeseen. Olimme kaikki vähän hukassa, emännät itkivät ja rukoilivat, katselimme heitä ihmetellen, kun emme tienneet, miksi he itkevät. Aikaa ei mennyt kovinkaan kauan, kun tuli vaara ohi sireenin ääni. Tulimme takaisin junan viereen. Sieltä löytyivät äidit ja muita tuttuja ihmisiä. Kaikki komennettiin junaan ja meno eteenpäin alkoi. Iltapuolella tulimme Haapajärvelle, siellä oli tarjolla oikein hyvää hernerokkaa, jota jaettiin kaikille. Sen jälkeen Haapajärveltä matka jatkui Reisjärvelle 30-35 km:n päähän, en muista kummalla kyydillä, linja-autolla vai hevosella. Reisjärvellä evakkomatkalaiset joutuivat jaotteluun, että mihin taloon ketäkin sijoitetaan. Meidät ohjattiin rekeen ja hevosmiehenä toimi keskenkasvuinen poika. Matkaa oli noin 8 km, meidät vietiin pimeässä yhden talon pihaan. Talo oli pitkä maalaistalo. Olimme saapuneet Reisjärven Köyhänperän kylälle, joka sijaitsee Reisjärveltä Muurasjärven suuntaan Pihtiputaantien varrella.

Talossa oli suuri tupa, omaa väkeä oli 7 henkeä ja meitä 5 henkeä sekä 4 henkeä +vanha mies. Honkimäki oli talon nimi, kylällä kutsuttiin hieman lyhentäen Honkiseksi. Honkimäki oli myös talon ihmisten sukunimi ja talossa asui oikein miellyttäviä ihmisiä. Äiti ja talon emäntä Pauliina sopivat ja siten söimme samassa pöydässä samaa ruokaa kuin talon väki. Pauliina-emäntä antoi vapaasti meidän itse päättää, että jos haluamme, voisimme muuttaa omaan ruokaan, jos ei sama ruoka käy. Mutta Honkimäen talosta ette lähde pois. Me saimme oman kamarin nukkumiseen ja oleskeluun, mutta eihän siellä päivällä viihdytty. Välipaloiksi annettiin voita ja leipää sekä täysmaitoa omaan käyttöön.

Äiti osallistui aamu- ja iltalypsyyn talon väen apuna, lisäksi apuna elukoiden hoidossa oli talon tytär (15 v) kahden veljensä kanssa. Veljekset olivat iältään 19 ja 18 vuotta ja he joutuivat myöhemmin jatkosotaan. Pyykit pestiin talon väen kanssa porukassa, talo oli pienen järven rannalla. Äiti kehräsi lankaa, mutta hänen ei tarvinnut karstata villoja. Noin kilometrin päässä asui pienessä punaisessa mökissä Matleena ja Jooseppi kasvattipoikansa kanssa. Sinne vietiin villat, joista Matleena karstasi lepereet, missä työssä hän oli oikein hyvä ja äiti sitten veteli villat langaksi. Pauliina-emäntä lähtiessä sukulaisten luo kylään otti minut mukaansa ja sanoi kun saavuimme kyläpaikkaan, että ”tulen miniän kanssa kylään”. En ymmärtänyt, mitä miniä tarkoittaa. Olikohan sitä ettei minua voinut kotiin jättää, koska talon nuorimmainen poika Tuomas oli samaa ikää kanssani. Meillä Tuomaksen kanssa käytti yksiin, tehtiin, mitä milloinkin hoksattiin. Ihme oli, että koskaan ei kuitenkaan tultu kieltämään ja sanomaan, että pois täältä. Jos jotakin teimme, yritimme aina siivota jäljet ja suoristaa matot ja liinat pöydillä. Kylästä takaisin tullessa Pauliina osti kaupasta, joka oli oma osuuskauppa hyvin lähellä, 2 pikkurusinapakkausta ja antoi kotona toisen Tuomakselle ja toisen minulle.

Maaliskuussa 1940 talvisota päättyi ja muistan, kun äidille huusimme hänen ollessa ulkona, että sota on loppunut. Melko nopeasti sodan päättymisen jälkeen palasimme takaisin Sotkamoon.

Evakkopaikan talon väen kanssa ystävyys on jatkunut evakkoajasta lähtien ja yhteyttä on pidetty puhelimitse sekä tavattu mm. häissä ja hautajaisissa."  (Julkaistu Saman sukupuun oksilla II vuonna 2011) 

14. KIRJEITÄ EVAKOSSA OLLEILLE PUROLTA

Talvisota-aikana monien talojen lapset ja naiset olivat evakossa Pohjanmaalla päin. Vanhempi väki jäi hoitamaan eläimiä ja taloa vaarasta huolimatta. Itse sodankauhuja ei juuri nähty näillä seuduilla, mitä nyt viholliskoneiden ylilentoja. Sotatoimet keskittyivät täällä enimmäkseen Sotkamon keskustaan, Kajaaniin ja Kuhmoon päin ja yleensäkin maamme itä-, etelä- ja pohjoisosiin.

Kirjeet ovat ainakin ukkini Matti Reeti Lukkarin s. 1885 ”suulla kirjoitetut”, joten ilmeisesti hän osasi kirjoittaa, sillä tuon aikainen vanhempi väestö ei ollut vielä oppia saanut muualta kuin toiselta lukkarilta. Tosin Jormasjoen eli Eevalan kouluhan oli jo perustettu 1890-luvulla, joten ehkä oppia oltiin saatu tälläkin kylällä sieltä päin ja olihan niitä kiertokoulujakin ja pientenkouluja, jotka olivat kai ehtona kansakouluun pääsyyn. Vielä 1940 maissa lasten piti osata alustavasti lukea, kirjoittaa ja laskea ennen kansakouluun siirtymistä. Päivölässä oli pidetty esikoulua, jotta vanhemmat tyttäret pääsivät kansakouluun. - Kirkon rippikirjoihin merkattiin kinkereillä testattu luku- ja kirjoitustaito.  

1. kirje

Rakkaat lapset !                                      Tammikuu 1940

Tervehtys täältä kotikonnuilta ja kiitokset kirjeestänne, joka tuli uuten vuoten iltana. Terveenä on oltu kaikki. Kävin eilen kirkolla ja Pajukossa, siellä oli Aino ja Purolan Aili. Hyvölän Aino kuulu kanssa olevan siellä aina silloin kun ei ole töissä. Matti oli käyny lauantai-iltana Pajukossa ja oli ollut menossa etelään jollekki kurssille. Terveenä oli ollu ja oli sanonu olleen niin kiirettä ettei tahto joutaa kirjoittamaan, vaan jo oli käskenynnä Ainon kirjoittaa Martalle, kun hän ei jouta paikalla kirjoittamaan.

Oli sanonu saaneensa yhten kirjeen sieltä Pyhäsalmelta. Lehmät on vielä kotona ja on vieraitakin lehmiä taas. Sanovat tulevan ja on ollu ainakin kuhmolaisten ja tipakselaisten lehmiä. Kerrankin oli yli 70 lehmää yötä täällä. Lehmien lastaus on ollu seisauksissa tällä kertaa, niin kasautuvat tänne kylille. Niitä on joka talossa niin paljo kuin vähäsenni sopii.

Koetetaan laittaa säilykkeitä rautatiepakettina pikatavarana, jos ne tulisi ehjinä ja kylmämättöminä. Kirjoittakaa kun tulevat miten on käyny. Koettakaa olla tyytyväisiä niihinkin oloihin muistaen, että Jumala on tämän näin katsonu meille parhaaksi ja hän on meidän tukemme ja turvamme täälläki vieraalla paikkakunnalla kuten kotonaki ja toivotaan, että kyllä uusi päivä kaikki muuttaa voi ja päästää taas palaamaan kotiin kunhan vainolainen on ajettu rajan taakse ja se ajetaan. Meitän pojat on sen tekevä ja Jumala ei salli, että ryssä tallaa Suomenmaan kamaroita. No eipä muuta kun terveisiä paljo kaikilta meiltä ja sanokaa terveisiä kaikille tutuille keitä satutte näkemään. Hyvää vointia, rauhaa ja Jumalan armoa alkaneelle vuotelle toivoo             Kotiväki

Kirjoittakaa tarkkaan elatuspuolet ja muut siellä miten te hommaatte. Kun vaan saatte paketti ilmoituksen niin koettakaa pian hankkia hakija ja varma ettei särje eikä hukkaa. (Kirjeen reunassa osoitteita: Pyhäjärvi kk, Jokimaa ja Pyhäsalmi, Koivula.)  

2. kirje 

Rakkaat lapset !                                                     Puro 18/2 -40

Tervehtys täältä kotoa ja kiitos kirjeestänne, joka tuli jo viime viikolla, vaan ei ole joutanu vastaamaan. Kirjoitin Matille silloin kun sain teiltä kirjeen. Ei Matti ole tänne kirjoittanu yhtä kertaa sieltä koulusta. Niin ajattelin, että jospa se sitte kirjoittaa kun täältä saapi kirjeen. Muuten täällä on vielä pärjännä aika hyvin. Päivät ollaan huoneissa ja hämärän tullen toimitetaan tehtäviään. Ryssän koneita liikkuu paljo, niin ei päivällä voi tehdä mitään ulkona. 

Aino oli viikon kotona ja nyt maanantaina meni taas sinne kirkolle. Kaarlo kävi viime viikolla kotona kahtenaki päivänä. Oli komennuksella jossaki niin passasi aina tulla kotiin päiväksi. Nyt on Kajaanissa. Kävin eilen Hyvölän kylällä, niin noin 2 aikaan lensi 16 ryssän konetta Kajaania kohti. Ovat pommittaneet kovasti ja palanu paljo taloja. Muun muassa Kainuun Sanomain talo. (Seuraavasta lauseesta on sensuroitu nimet : Koljolan Erkki (näkee, kun osaa päätellä ) oli kaatunut ? viikon perjantaina ja? on myös kaatunu mies. ) Muista kylän miehistä ei ole vielä kuulunu, että olisi kaatunu tai haavoittunu. Vieraat lehmät vietiin tänä päivänä pois tuonne vain Jormaskylän puolelle. Tämän kylän lehmiä ei vietä ollenkaan ainakaan toistaiseksi. 

On lauantai päivä kun jatkan tätä kirjettä, jos tätä kirjeeksi voi mainita. Sain Matilta kirjeen juuri vasta. Terveenä sanoo olleensa sieltä myöten kun on päässy sairaalasta, jossa sanoo olleensa muutamia päiviä. Vaan sitä housupakettia ei sano saaneensa, vaikka oon lähettäny ajat sitten. Nyt pyytää sukkia, mahtaisikohan paremmin mennä kuin housut. Kyllä koetetaan laittaa. Tänä päivänä taas pommittivat ryssät Sotkamoa. Kuului kova rytinä, niinkun kova ukonilma. Mitä lie saanu aikaan. Onhan se särkeny monta taloa Sotkamossaki ja Talouskaupan poltti aivan kokonaan. Muita ei ole palanu. Ipatilta on palanu talo myös Kajaanissa, Kuhmossa ja Suomussalmella. Hautataan Koljolan Erkki ym. sankarit. - Eipä muuta kuin terveisiä paljo ja hyvää vointia, Jumalan suojelusta ja varjelusta toivoo  Kotiväki  

15. Muistoja Paavo ja Aino Lukkarin elämäntaipaleelta maailmalla

Lähteinä TV 1 "Marttisen miehet" – dokumentti 1990-luvulla sekä Paavon ja Ainon omat kertomukset.

Asekätkennän paljastumisen jälkeen isänmaansa jättänyt opettaja Matti Lukkarin poika, Paavo Lukkari (synt.1915) ja puolisonsa Aino Lukkari (synt.1917 Purolla) vierailivat lähtönsä jälkeen vasta v.1967 ensimmäisen kerran kotimaassaan ja kotiseudullaan, josta Paavo oli aikoinaan lähtenyt ”ketunnahka kainalossa”. Syynä oli ollut se, että hänellä oli aina ollut konepistooli mukanaan piileskellessään ja sillä hän oli onnistunut ampumaan ketun. Ruotsiin hän juoksi meren jäitä pitkin Tornion kohdalta, jossa eräs rajavartioston upseeri avusti väärillä papereilla varustettuja miehiä. Ruotsiin menosta voisi sanoa, että miehet lähtivät ”sutta pakoon, mutta törmäsivät karhuun”, sillä Ruotsi ilmoitti syksyllä 1946 noille miehille, että heidän oli lähdettävä joko itään tai länteen. 

Osa lähti itään eli Suomeen, jossa he joutuivat kuulusteluihin ja tutkintovankeuteen joksikin aikaa ja osa lähti laivoilla länteen. Paavo joutui suoraan Venezuelaan menevään laivaan ja osa asekätkijöistä New Yorkiin menevään laivaan. Miehillä oli vain Yhdysvaltain läpikulku luvat Venezuelaan, joten Yhdysvaltoihin menevässä laivassa olijoiden ainoa vaihtoehto oli hakeutua Yhdysvaltojen armeijaan saadakseen jäädä maahan. Heistä tulikin sitten talviolosuhteisiin erikoistuneita neuvonantajia ja korkeasti arvostettuja sotilaita, joiden arvo on ollut merkittävä Yhdysvaltojen maavoimille. Mikäli Paavo olisi joutunut sotakaverinsa Sulo Uiton kanssa samaan laivaan, olisi hänkin ilmeisesti värväytynyt Yhdysvaltain armeijaan.

Vuonna 1947 julisti Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman, ”että kommunismin etenemiselle pannaan sulku niin Kreikassa kuin muuallakin ja että Yhdysvallat on ainoa maa maailmassa, joka tässä suhteessa voi antaa apua”. Tästä puheesta katsottiin kylmän sodan alkaneen ja voidaan olettaa, että alkamassa ollut kylmä sota auttoi 20 ns. Marttisen miehen värväytymiseen Yhdysvaltain armeijaan. Heiltä toivottiin tietoa armeijan talvitoiminnasta sodan ja rauhan aikana ja parhaan kykynsä he antoivatkin. Monet ovat saaneet viimeisen leposijansa sotilashautausmaiden kunniapaikoilla. 

Asekätkijöiden vaimoilla ei ollut helppoa Yhdysvalloissakaan, sillä armeijaan värväytyneet miehet joutuivat olemaan paljon poissa kotoa ja lasten kasvattaminen ja kodinhoito jäi äitien tehtäviksi. Alussa monet perheet joutuivat elämään matkalaukkuelämää ilman omaa kotia ja äidit työskentelemään palvelijoina, mutta esteet oli tehty vain voitettaviksi ja aikanaan lapset saivat hyvät koulutukset ja elämä asettui paikoilleen itse kullakin.

Venezuelaan ensin matkannut Paavo Lukkari perusti siellä suomalaisen ystävänsä kanssa jäätelötehtaan ja kaksi jäätelöbaaria sekä toimi kirvesmiehenä, maalarina ja puuseppänä. Perhe saapui Venezuelaan kesällä 1949. Kaksi vuotta myöhemmin rahaa oli kertynyt niin paljon, että he pääsivät muuttamaan Yhdysvaltoihin, New Yorkin Bronxiin 1951 ja vuonna 1955 Saugertiesiin, joka on pieni kaupunki Hudson-joen varrella New Yorkin osavaltiossa. Saugertiesin vuoristoseutu, järvet ja joet tarjosivat perheelle aikaisempaa miellyttävämmän asuinympäristön.”

Monien vaiheiden jälkeen Lukkari perusti rakennusliikkeen New Yorkin osavaltion pohjoisosaan. Hän erikoistui omakotitalojen runkojen pystyttämiseen ja 25 vuoden aikana taloja syntyi satoja. 

Aino muisteli vaikeinta olleen Suomesta lähdön jälkeen sen, kun he olivat joutuneet lasten kanssa olemaan niin kauan erossa isä Paavosta tietämättä missä isä oli. Lapset olivat usein itkeneet, ”etteivät he usko Taivaan Isäänkään, vaikka kuinka rukoilisivat, isä ei silti tule”. Kun he sitten lähtivät Suomesta, niin koti-ikävä vaivasi kovasti etenkin Ainoa ja lapsiakin, koska tänne Sotkamoon jäivät ukin ja mummun lehmät ja lampaat, kanat, koirat ja kissat ja nyt heillä oli vain toisensa, mutta Paavo-isän tapaamisen riemu lohdutti kovasti. 

Ainon ja Paavon elämän taipaleelta oli löytynyt ruusuja ja ohdakkeita, mutta Jumalalle oli annettu kiitos siitä, että he olivat saaneet kävellä omilla jaloillaan, vaikka terveyskään ei aina ollut hyvä, mutta kuitenkin niin hyvä, josta he olivat kiitollisia. Kotiseudulle palaaminen ei kuitenkaan innostanut suureen maailmaan kotoutunutta perhettä ja niinpä Paavo ja Aino Paavon rakennusurakoitsijana toimimisen jälkeen muuttivat asumaan Floridan lämpöön Lantanan kaupunkiin, missä asuu vilkas suomalainen yhdyskunta ja talvisin paljon ”muuttolintujakin”. Syksyisin Lantanassa oleva Suomitalo herää aina henkiin ja siellä Ainokin osallistui ahkerasti talon suomalaistyylisiin tilaisuuksiin ja etenkin myyjäisiin iloiten jokaisesta uudesta päivästä toivotellen hyvät huomenet jokaiselle henkilökohtaisesti ja vaivojaan valittamatta. 

Lokakuun 31. päivänä 1999 oli Aseveljillä kahviaiset Suomitalolla ja samalla ne olivat poisnukkuneen Ainon muistokahviaiset, jossa Ainon ystävät lausuivat lämpimiä sanoja hänen muistolleen. Ainon tuhkauurna laskettiin isän ja äidin viereen Sotkamon hautausmaalla kesällä 2000. Paavon vuoro tuli kesällä 2004. - Paavo muisti testamentissaan rahalahjalla Sotkamon Jymyn nuoria urheilijoita. Kuuntele Paavo Lukkari-asekätkijä

16. SEMINAARIALUSTUS 20.09.2004 KOSKIEN ASEKÄTKENTÄJUTUN OIKEUSKÄSITTELYÄ 

Eversti Matti Lukkari ( netti)

 Julkaisuvapaa, saa lainata lähde mainiten.

”Minne katsotkaan, näet kenraaleja, everstejä, everstiluutnantteja ja heidän vaimojaan, Suomen yleisesikunnan korkeimpia upseereita ja heidän vaimojaan. Se on Suomen kyräilevän taantumuksen aseistettu joukkue, joka on heittäytynyt uusiin poliittisiin seikkailuihin. Ne ovat Rytin ja Tannerin koplan välittömiä perillisiä, heidän mustan työnsä jatkajia, yksien ja samojen isäntien palkkarenkejä. 

Kenraaliluutnantti Airoa, keltakasvoista, ryppyistä kääpiötä, joka nyt oikeudessa esiintyy tahallisen köyhässä asussa, tummansinisessä vetoketjupuserossa, suunniteltiin diktaattorin paikalle. Vilkkaasti punottu salaliittoverkko peitti koko maan.”

Näin kirjoitti Pravdan Helsingin kirjeenvaihtaja Mihalelev lehdessään huhtikuun 5. päivänä 1947, noin kaksi viikkoa sen jälkeen, kun ns. asekätkentäjutun ensimmäinen oikeudenkäynti oli alkanut Marmoripalatsissa, Helsingin Kaivopuistossa. Vapaa Sana julkaisi käännöksen koko sivun mittaisesta artikkelista. Se antoi uutta intoa ja pontta äärivasemmiston salaliittoväitteille.

Ennen kuin näin pitkälle oli päästy, oli käyty meidän oloissamme poikkeuksellisen vilkas keskustelu niin eduskunnassa kuin lehtienkin palstoilla. Kommunistinen lehdistö, joka silloin oli voimissaan toisti Pravdankin esittämiä näkemyksiä. Oikeistolaiset ja sosiaalidemokraattiset kannanotot olivat asiallisempia. Ne kertoivat nuorten upseerien johtamasta, sodan päättymisvaiheessa käynnistetystä varautumistoimesta jolla tähdättiin taistelun jatkamiseen mahdollisessa miehitystilanteessakin.

Sotilaallinen varautuminen muuttui rikokseksi.

Asekätkentää, taikka aseiden hajavarastointia, niin kuin siitä aluksi puhuttiin, johti Päämajan operatiivisen osaston maavoimatoimiston päällikkö, everstiluutnantti Usko Sakari Haahti. Hän oli saanut toimilleen luvan esimieheltään, operatiivisen osaston päälliköltä, eversti Valo Nihtilältä. Myös tämän esimies kenraaliluutnantti Aksel Airo sekä ylipäällikkö-presidentti Mannerheim oli asiasta informoitu, ja he olivat antaneet asialle suostumuksensa. 

Tarkoituksena oli luoda valtakunnan johdolle väline, joka olisi mahdollistanut taistelun jatkamisen siinä tilanteessa, että Neuvostoliitto miehittäisi koko maan tai osia siitä. Perusajatuksena oli laajamittainen sissitoiminta. Tätä varten määrättiin jokaiseen suojeluskuntapiiriin ns. 2. yleisesikuntaupseeri, jonka tuli varastoida piirinsä alueelle pataljoonan aseistus ja muu tarvitsemansa sotamateriaali. 2.ye-upseerit olivat poikkeuksellisen tarkoin valittuja, kaikki kokeneita pataljoonan tai patteriston komentajia, useat heistä Mannerheim-ristin ritareita. 

Kätkentä alkoi lokakuun alussa 1944. Jouluun mennessä aseet noin 35 000 miehelle olivat jo kätköissään. Asia hoidettiin salaisena, kuten sotilaalliset valmistelut yleensäkin. Mukana oli upseerien lisäksi tuhansia isänmaallisia suojeluskuntalaisia, kaikki vapaaehtoisina. Kevättalvella 1945 paljastui joitakin kätköjä. Ne pystyttiin kuitenkin osoittamaan kätkijöittensä oma-aloitteisuudeksi, joten laajempaa yhteyttä niille ei löytynyt.
Toukokuun alussa 1945 tapahtui Oulussa ilmianto. Kätkennässä apumiehenä ollut sotamies yritti myydä kätköstä varastamiaan säilykepurkkeja. Jäätyään tästä kiinni hän vaati entiseltä esimieheltään 500 000 markkaa, tai hän paljastaa tuntemansa kätköt. Vaatimukseen ei kuitenkaan suostuttu. Ilmiantaja meni valvontakomission Oulun toimistoon ja kertoi tietonsa.

Poliittisesti puhdistettu ja kommunistien johtama valtiollinen poliisi, valpo, innostui asiasta. Kun Oulun suojeluskuntapiirin 2.ye-upseerin kassakaapista löytyi käsky, millä hänet oli määrätty tehtäväänsä, tutkijat osasivat yhdistää kaikki vastaavaan tehtävään määrätyt upseerit asekätkijöiksi. Tuon käskyn allekirjoittajat Nihtilä ja Haahti pidätettiin kesäkuun alussa ja heidän esimiehensä kenraali Airo paria viikkoa myöhemmin. Armeija olisi itse halunnut purkaa kätkennän, mutta sitä ei valpo sallinut. Puolustusvoimain komentaja kenraali Erik Heinrichs teki asiasta arvovaltakysymyksen ja erosi virastaan.

2.ye-upseerit kutsuttiin kuulusteltaviksi Valpoon heinäkuun alussa. Valpon päällikön tuomari Otto Brusiinin allekirjoittaman kutsukirjeen viimeisenä lauseena oli: ”Kysymyksessä ei ole pidätys.”

Vaikka kaikki tiesivät, että siitähän juuri on kysymys, ilmestyivät kutsutut sotilaallisen täsmällisesti Valpon päämajaan Ratakadulle käskettynä aikana. Osa heistä oli kuitenkin ennätetty pidättää jo aikaisemmin, osa joutui Riihimäellä väärään junaan ja kulkeutui Ruotsiin. Oulun piirin 2.ye-upseeri majuri Aito Keravuori oli heti ilmiannon tapahduttua viety veneellä Ruotsin puolelle.

Valpon voimat osoittautuivat riittämättömiksi. Niinpä kommunistisen sisäministeri Yrjö Leinon alaisuuteen perustettiin erityinen tutkintaelin, jonka päälliköksi tuli varatuomari Reino Vesanen ja apulaispäälliköiksi myöhempi ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva, tuleva Tullihallituksen pääjohtaja Jorma Uitto ja Kuopion läänin maaherrana eläkkeelle lähtenyt Risto Hölttä, kaikki takkinsa kääntäneitä uuskommunisteja. Tutkintaelin palkkasi 180 päätoimista tutkijaa. Ja tutkittavaa riitti. Vuoden 1945 lopussa Suomen vankiloissa oli jo lähes tuhat asekätkennästä pidätettyä.

Tutkinta eteni kovin hitaasti. Koska puolustusvoimat eivät saaneet itse purkaa kätkentää, kuulusteltavat eivät kertoneet juuri mitään, kun olivat sen esimiehilleen luvanneet. Paljastuneet kätköt tunnustettiin, mutta muista vaiettiin. Myös tutkijoiden taso oli kovin heikko. Monet heistä eivät pystyneet kirjoittamaan edes kuulustelupöytäkirjaa. Niinpä huomattava osa pöytäkirjoista onkin kuulusteltavien itsensä kirjoittamia sisältäen kaikkea muuta kuin kyseistä asiaa selvittävää tietoa. Paperia kertyi kolmesataa mapillista, tietoa kovin vähän.

Suurin tutkimusta hidastava tekijä oli kuitenkin se, että puuttui laki, joka olisi tuominnut asekätkennässä mukana olleet rangaistuksiin. Nihtilä ja Haahti olivat selkeästi ylittäneet valtuutensa varsinkin, kun oli sovittu, etteivät heidän esimiehensä virallisesti tienneet mitään. Muut toimintaan osallistuneet toimivat vapaaehtoisuudestaan huolimatta sotilaallisen käskyvallan alaisina. Täytyy muistaa, että suojeluskuntajärjestö kuului vielä syksyllä 1944 puolustusvoimiin.

Taannehtiva laki : Oli siis tehtävä laki, joka määrittäisi rikoksiksi teot, jotka oli tehty ennen lain hyväksymistä. Pohjoismaiseen oikeuskäytäntöön sellainen menettely ei luonnollisesti istunut. Tarkoituksenmukaisuus ohitti kuitenkin laillisuuden. Meillä Suomessa oli tästä jo aikaisempikin esimerkki, kun sodanaikainen valtiojohtomme tuomittiin pitkiin vapausrangaistuksiin. Lain käsittely eduskunnassa sai suuren julkisuuden. Vain kokoomus oli yksimielisenä sitä vastaan, äärivasemmisto olisi halunnut siitä huomattavasti ankaramman. Kommunistit puhuivatkin armahduslaista.

Värikkäiden vaiheitten jälkeen asekätkentälaki kuitenkin hyväksyttiin. Presidentti Paasikivi allekirjoitti sen tammikuun 24. päivänä 1947, kaksi ja puoli vuotta ensimmäisistä pidätyksistä. Airo, Nihtilä ja Haahti olivat olleet koko ajan pidätettyinä, vangittuina tai turvasäilöön määrättyinä. Asekätkentälain ensimmäinen pykälä alkaa:

”Joka 19. päivänä syyskuuta 1944 tehdyn välirauhansopimuksen voimassaoloaikana on 1) aseellisen toiminnan järjestämistä varten kätkenyt aseita, ampumatarvikkeita, räjähdysaineita, viestivälineitä, nestemäistä polttoainetta, elintarvikkeita taikka muita sellaisessa toiminnassa käytettäviä tarvikkeita tai järjestänyt kätkentää varten tarkoitettuja elimiä, tuomittakoon aseellisen toiminnan luvattomasta valmistelusta vankeuteen tai kuritushuoneeseen enintään kahdeksaksi vuodeksi.”  - Siis, kaksi ja puoli vuotta sitten tehty laillinen teko muuttui rangaistavaksi.

Oikeudenkäynnit alkavat : Oikeudenkäynnit voitiin aloittaa yllättävän nopeasti. Asiaa tutkinut Sisäasiainministeriö tutkintaelin esitti syytteen nostamista 2122 henkilöä vastaa. Säädetyn lain mukaan ensimmäisenä oikeusasteena oli sotaylioikeus, joka normaalisti toimi Helsingin hovioikeuden yhteydessä. Oli luonnollista, ettei näin suurta juttua voitu hoitaa yhdessä tuomioistuimessa. Siksi asekätkentäjutun oikeuskäsittelyä varten perustettiin seitsemän ylimääräistä sotaylioikeuden osastoa.

Ensimmäisenä aloitti sotaylioikeuden III osasto, joka sai käsiteltäväkseen päämajan portaan asiat. Oikeudenkäynti alkoi 28. päivänä maaliskuuta Marmoripalatsissa. Rakennuksen omisti kenraali Waldenin perikunta, joka oli vuokrannut sen valtiolle. Niin kuin odottaa saattoi, juuri päämajan portaan oikeuskäsittely sai muita suuremman huomion, olihan syytettyjen joukossa mm. kenraaliluutnantit Airo ja Mäkinen sekä asekätkennän johtajat. Salissa oli tilat 40 lehtimiehelle sekä diplomaattikunnan ja valvontakomission edustajille.

Sotaylioikeuden III osaston puheenjohtajaksi määrättiin arvostettu hovioikeuden asessori Arvo Helminen ja jäseniksi oikeusneuvosmies Walter Gyllenbögel, hallitussihteeri Aarno Lounasmaa, eversti Richard Lorentz sekä everstiluutnantti Martti Miettinen. Oikeuskanslerin määrääminä syyttäjinä toimivat poliisiylitarkastaja Eino Nikupaavola sekä hallitussihteeri Urho Kiukas. 
Osa syytetyistä oli vastaamassa syytteisiin vapaalla jalalla, mutta koska yksi heistä oli poistunut maasta juuri ennen oikeudenkäynnin alkamista, määrättiin kaikki syytetyt heti vangittaviksi. Toki vapaalla jalalla olleetkin olivat ennättäneet tutustua Suomen vankiloihin aikaisemminkin, mutta tutkimusten päätyttyä heidän osaltaan, heidät oli vapautettu.

Sotaylioikeuden III osasto ennätti pitää sata istuntoa ennen kuin päämajan portaan juttu oli valmis päätettäväksi. Sitä ennen syyttäjät esittivät laajan 543 sivua käsittävän loppulausuntonsa ja syytetyt omansa. Huhtikuun 9. päivänä 1948 julistettiin tuomiot. Se hylkäsi Airoa, Mäkistä ja eräitä muita päämajan upseereita vastaan nostetut syytteet. Näin Airon lähes kolme vuotta kestänyt vankeus päättyi syyttömäksi julistamiseen. Se oli suuri pettymys valpolle ja äärivasemmistolle. Se sai kuitenkin pienen korvauksen, kun Airo vapautettiin yleisen edun vuoksi palveluksesta.

Sen sijaan Nihtilä ja Haahti tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen sekä määrättiin virasta erotettaviksi. Pääosa syytetyistä sai vankeutta puolesta vuodesta kahteen vuoteen. Nihtilää ja Haahtea lukuunottamatta muut tuomitut pääsivät vapaalle jalalle, koska pidätys- ja turvasäilöajat ylittivät tuomiot.

Poikkeukselliset olot synnyttävät myös poikkeavia ilmiöitä. Takinkääntäjiä oli muitakin kuin valtiollisessa poliisissa. Niinpä esimerkiksi sotaylioikeuden III osaston nuorempi sotilasjäsen ehdotti syytetyille huomattavasti kovempia rangaistuksia kuin muut oikeuden jäsenet. Kilpailijat upseerin uralla olisi näin eliminoitu.

Puolustusministeriökin ennätti lyödä parhaita upseereitaan. Se kielsi eliniäksi eversti Nihtilältä ja everstiluutnantti Haahdelta asepuvun käyttöoikeuden. Tämän toimenpiteen nämä idealistit ja vakaumukselliset upseerit tunsivat suuremmaksi rangaistukseksi kuin konsanaan pitkät kuritushuonetuomiot. - Pian päämajan portaan tuomioiden jälkeen myös sotaylioikeuden IV osasto antoi päätöksensä 2. ye-upseereita koskeneessa jutussa. Oikeus oli kokoontunut Helsingin keskusvankilan kirkossa, jossa myös tuomiot kaikkien 34 syytetyn läsnäollessa julistettiin 28. päivänä huhtikuuta. Seitsemän 2.ye-upseerina toiminutta oli tietymättömissä. Alaisiaan suojellakseen he poistuivat ulkomaille.

Kaikista sotaylioikeuksien langettamista tuomioista valitettiin korkeimpaan oikeuteen. Vasta maaliskuun 15. päivänä 1950, lähes viisi vuotta Oulun kätkennän paljastumisesta, asekätkentäjuttu saatiin lopulliseen päätökseen. Korkein oikeus langetti vapausrangaistuksen 1488 henkilölle. 
Tuomiot vaihtelivat kuukaudesta vankeutta Haahden kuudeksi vuodeksi korottuneeseen kuritushuonerangaistukseen. Peräti 698 tapauksessa korkein oikeus korotti sotaylioikeuden määräämää seuraamusta. Vapausrangaistuksia kertyi yhteensä lähes 400 vuotta. Suurin osa niistä oli ehdollisia kolmen vuoden koetusajalla. Tuomittujen ei tiedetä syyllistyneen uuteen rikokseen ainakaan koetusajan kestäessä.

Asekätkentä oli tietenkin paljon muuta kuin vain suuri oikeustapaus.  

( Eversti Matti Lukkarin (1936-2012) isä oli Mannerheim-ristin ritari nro 67 eli Aarne Reino Ilmari Matinpoika Lukkari s. 1908 Iisalmessa. Hänen isänsä oli Juurikkalahden koulun opettaja Matti Matinpoika Lukkari ( 1881-1951)  Kuolaniemeltä. Aarne Reino kuoli vankeusaikanaan puhjenneen sairautensa uuvuttamana 1951. Aarne Reinon mitalli nro 67 on lahjoitettu Sotkamon lukiolle vuonna 2000 esikuvaksi ja muistoksi menneiden sukupolvien vakaumuksellisesta toiminnasta isänmaamme itsenäisyyden puolustamiseksi. ) Mannerheim-ristin ritarit

17. TARINA RIESKAN LEIVONNASTA (Eemil Karjalainen)

Sattuipa sopivasti, kun eräs torpan eukko oli juuri leipomassa uutisrieskaa papeille, minkä leipominen kuului kansan velvollisuuksiin menneinä aikoina, jolloin pappien palkat maksettiin elintarvikkeina ja muina hyötytavaroina. Kun eukko näki silmäkulmastaan mustapukuisen hahmon liikkuvan pihamaalla ja katselevan arvioiden heidän matalaa torppaansa, iski silloin pikku häijyys eukon mieleen hänellä kun kävi niin vihaksi antaa heidän vähäisestä uutisrieskasta vielä kirkonväelle osansa. Rieskan eteen oli mennyt jo koko aamupäevä ensin jauhinkivillä jauhettaessa ja akanoiden seulonnassa, puhumattakaan sen viljelystä kivikkoisilla kumpareilla ja kun omallekaan väelle ei sitä meinannut riittee. Lapsetkin itkivät aina näläkkäänsä, vaan minkäs teit, laki oli laki köyhällekin.

Papin astuessa torpan korkean kynnyksen yli lennätti eukko rieskataikinan penkille ja istui sen päälle paljaalla takapuolella käärittyään ensin hameen helmansa ylös. Siihen aikaan ei naisilla ollut alusvaatteita kuten nykyään, oli vain pitkäpaita päällysvaatteiden alla. Niinpä eukko ei ollut ensin tuntevinaankaan vierasta, sillä se näytti olevan uusi mies paikkakunnalla. Hän istui penkillä ja lekutteli takapuolellaan rieskaa. Tulija sanottuaan päevää kysäisi heti, ”että mikä se emäntää vaivaa” - ajatteli kai jo jotain syntistä olevan meneillään - eukko siihen, ”että voi tokkiinsa, ei mikkää vaevoo, hän vuan vaivvoon pappilan ohrarieskoo”. - No,vähän hämmentynyt pappi siihen, ”että no, no mitenkä sitä noin”…, silloin emäntä sanoi, ”ettei siitä muuten hyvvää tuu, näin se on vaivattava ja näin on tehty aena ennenni.”

Hämillään oleva pappi esitteli sitten itsensä, että hän on nyt aloittanut uutena pappina tässä seurakunnassa. Silloin eukko oli muka huomaavinaan, ”että no voi siunattua, pappihan työ oottaki… hän ei vain heti tunnistanut tiällä tuvan pimmeyvessä…. antteeksi vuan, kun hän tuollalailla leipo pastorin rieskoo.”

Kirkkoväki olikin seuraavan sunnuntain saarnan jälkeen iloista porukkaa, ihan kuin olisivat saaneet jo itsekin suuhunsa pantavaa ja toivovat vain pääsevänsä nopeasti kotiväelle kertomaan hyviä uutisia, sillä uusi, varmasti kansanmieleinen hengellisen vallan edustaja kuuluutti seuraavan sunnuntain saarnassaan,” ettei papeille tarvitse enää leipoa rieskaa.” 

18.   A Story of Tar: Peasant Producers and Globalization  in Kainuu, Finland

Tervan tarina 

Maanviljelijätuottajat ja Globalisaatio Kainuussa, Suomessa Liisa Lukkari North, Emeritus Professori, Yorkin Yliopisto Toronto, Kanada  (Suomennettu ChatGPT-ohjelmalla) 

( Liisa Lukkari North s.1940 Sotkamossa on edellä kerrottujen  Paavo ja Aino Lukkarin tytär ja eversti Matti Lukkarin serkku.)

Kuva on vaivannut minua vuosia. Sen piirsi Louis Sparre, ruotsalainen taiteilija, joka vietti suuren osan elämästään Suomessa, osan siitä Kainuun kotikaupungissani 1880-luvulla. Se kuvaa kapeaa ja pitkulaisen venettä, lastattuna tervatynnyreillä, kiitämässä koskia alas kahden soutajan voimin. Toinen soutajista on nainen. Olin lumoutunut piirroksesta ensimmäisen kerran nähdessäni sen näyttelyssä. Muistin, että tätini Alli oli kertonut minulle, että hänen äitinsä, isoäitini, oli soutanut tervaveneitä Kajaanista, lähimmästä markkinapaikasta hänen vanhempiensa maatilalle, Oulun satamaan Pohjanlahdella, kahdensadan kilometrin, viikon mittaisen matkan parhaimmilla sääolosuhteilla ja jopa kolme viikkoa monissa tapauksissa.

Sain pienen kopion piirroksesta, kehystin sen, asetin sen kirjahyllylleni Torontossa, ja vain puoliksi leikilläni, esittelin sitä ajoittain ystävilleni ja vierailijoilleni kuvana isoäidistäni. Mutta en koskaan tutkinut sitä historiaa, jota Sparre kuvaa, ennen kuin kesällä 2019, kun vierailin jälleen Suomessa, ja "Expanded Spaces" -projekti innosti minut katsomaan kotimaakuntaani ja sukututkimustani uudesta näkökulmasta, globaaleista yhteyksistä, jotka Kainuun tapauksessa syntyivät männyn tervan viennistä. Kuinka tärkeitä olivat tervan tuotanto ja vienti 1800-luvun Kainuun maataloudelle? Miten tuotanto oli järjestetty? Soutivatko naiset todella näitä veneitä isiensä, miestensä tai veljiensä kanssa? Ehkä heidän integroitumisensa vaativaan ja taitoon perustuvaan, rahaa tuottavaan työhön oli osa selitystä siihen, miksi naiset saivat äänioikeuden ja oikeuden asettua ehdolle Suomessa vuonna 1906, ensimmäisenä maana, jossa naiset saivat molemmat oikeudet.

(Lähde 1 Matkan tarinaa kertoo entinen tervantuottaja: Esko Immonen, Tervanpolttajan muistelmia. Kuhmo, 1995.)

Oliko totta, että isoäitini souti tervaveneitä? Oliko laajempi sukulaisuuteni mukana teollisuudessa? Päätin, että minun oli selvitettävä asia puhumalla sukulaisilleni ja tekemällä hieman tutkimusta kyläkirjastossa Sotkamossa, kaupungissa lähimpänä maatilaa, jossa vietin lapsuuteni isoäitini kanssa vuosina 1940–1949. Hän ei koskaan kertonut minulle soutaneensa tervaveneitä, tai ehkä hän kertoi ja minä yksinkertaisesti unohdin. Sain tietää, että Suomi alkoi viedä mäntytervaa 1500-luvun lopulla, ja viimeinen tervatynnyri toimitettiin noin sata vuotta sitten Oulun satamaan vietäväksi ulkomaille vuonna 1927, yli 300-vuotisen historian päätteeksi. Tervan tuotanto oli huipussaan 1770- ja 1780-luvuilla, jolloin se oli maan tärkein vientituote, suuressa kysynnässä englantilaisille ja hollantilaisille laivanrakennusteollisuuksille Euroopan sotavuosina ja myös globaalin imperialismin huippuhetkinä. Mutta terva ei tullut "rahasadon" tai pääomatulojen tärkeimmäksi toiminnaksi kotimaakunnassani ennen 1800-luvun jälkipuoliskoa, jolloin Suomi oli autonomisena maakuntana Venäjän keisarikunnassa. Sitä tarvittiin niin kauan kuin puurunkoiset alukset vaativat sen tiivistämiseen, mutta kun laivanrakennusteknologia muuttui rautarunkoiseksi, tervan kysyntä laski tasaisesti. Melkein samanaikaisesti rautatiet saapuivat Pohjois-Suomeen, saapuen Kajaaniin vuonna 1904, ja suurten puulastien kuljettaminen tehtaisiin tuli mahdolliseksi, tuote joka tuotti suurempia ja tasaisempia tuloja ja vaati vähemmän selkää rikkovaa työtä paikallisilta maanviljelijöiltä.

Kun silmäni oli avautunut, ja minun täytyy tunnustaa, että vasta kesällä 2019 opin tervasta, aloin katsella ympärilleni ja haastatella sukulaisiani perhehistoriasta. Selvisi, että lähes kaikki maatilat Sotkamon kaupungin ympärillä ja koko Kainuun maakunta olivat täynnä "tervahautoja", nyt kasvaneita ja tuskin havaittavia, mutta helposti löydettävissä kun tiesi mitä etsiä. En tiedä, miten olin missannut sen tosiasian, että tie, joka kulki kauniin joen ja järvi­järjestelmän varrella Venäjän rajalta Ouluun, oli nimeltään "Tervan Tie" (Tar’s Road www.tervantie.fi). Lähellä olevassa Kuhmossa, joka oli vuosittaisen kamarimusiikkifestivaalin paikka, jossa olin vieraillut lukuisia kertoja aiemmin matkoillani Suomeen, en ymmärrä miten olin epäonnistunut tutkimasta hyvin näkyvää järvenrantapatsasta, joka kuvaa soutajaa viemässä venettä koskien läpi. Ja jotenkin olin myös ohittanut pitkän veneen täynnä tervatynnyreitä, joka oli esillä, suojattuna katolla, kaupungin museon edessä. En myöskään ollut huomannut, että vuosia yksi Kuhmon vetonauloista historiasta kiinnostuneille turisteille oli ollut tervanpolttonäytös, tietysti kaupungin ulkopuolella.

(Lähde 2 Miesten pitkät poissaolot, jotka rekrytoitiin taistelemaan usein Ruotsin ja Venäjän välisissä sodissa 1700- ja 1800-luvuilla, jättivät naiset vastuuseen tuottavista toiminnoista ja todennäköisesti myös myötävaikuttivat heidän kykyynsä saavuttaa poliittisia oikeuksia.)

Kotikaupungissani, kukkulan päällä rannan yläpuolella Sotkamossa, oli jäljellä "polttopaikka", jonka luokse yksi yli kolmestakymmenestä ensimmäisestä serkustani, Matti Lukkari, opasti minut. Hieman kauempana oleva sukulaiseni Martta Lukkari Silvennoinen esitti minulle tervahistoriakierroksen oppituntimuistiinpanot, jotka eräs hänen entisistä oppilaistaan, Anneli Piirainen, käytti opettaessaan matkaoppaita Kajaanin kaupungissa. Lähistön mökkiläinen kertoi minulle ja ensimmäiselle serkulleni Marja Lukkarille, joka voisi ajaa minut ympäri kenttätarkastuksia varten, "polttopaikoista", jotka sijaitsivat lähellä hänen taloaan. Hänen pyynnöstään Timo Hyvõnen käytti aamun näyttääkseen minulle ja Marjalle paikkoja ja selitti miksi niiden ihanteellinen sijainti oli mäenrinteessä, jotta terva valuisi sen pohjasta "putkea" pitkin tynnyreihin, ja lähellä jokea tai järveä, jotta tynnyrit voitaisiin helposti vierittää veneisiin kuljetusta varten.

Tervamuistot olivat kaikkialla! Ne olivat ympäri maaseutua ja kaikissa Kainuun kaupungeissa, jotka tunsin.

Itse asiassa tuotanto käsitti hyvin suuren määrän maalaisperheitä Kainuussa. Se oli pitkä ja vaikea prosessi. Aluksi kesti kolmesta viiteen vuotta valmistaa elävät mäntypuut tervan valuttamista varten. Kun puut olivat valmiita, ne kaadettiin ja rungot jaettiin ja kasattiin suuriin "polttokuoppiin". Sitten kasassa tapahtuva hidas palaminen vaati jatkuvaa huomiota koko viikon ajan, kun tervaa valutettiin "putkea" pitkin viranomaisvalvottuihin standardikokoisiin tynnyreihin, jotka soudettiin Oulun laitureille alueen laajaa jokea, kanavaa ja järvisysteemiä pitkin.  Standardisointi otettiin käyttöön teollisuuden varhaisina vuosina, kun Ruotsi hallitsi aluetta, josta tuli autonominen Venäjän maakunta vuonna 1809 ja itsenäinen Suomi vain sata vuotta sitten, vuonna 1917. Vain tarkastajan hyväksymät tynnyrit, jotka sisälsivät 125 litraa tervaa, saivat olla myytävänä viennissä Oulussa.

(Lähde 3 Kiitän Mattia tämän "tervasadun" eri versioiden tarkistamisesta ja faktantarkistuksesta. Mahdolliset jäljelle jääneet virheet ovat tietenkin omiani.)

Vaikka mäntypuiden valmistelu vei vuosia vaivalloista työtä, itse hidas polttamisprosessi on kuvattu "raskaaksi, tuhlailevaksi ja sanoin kuvaamattoman likaiseksi"; kuitenkin "pienet summat, jotka saatiin tervanpoltosta, olivat erittäin tärkeitä toimeentulon kannalta maanviljelijöille, jotka elivät asuttavuuden äärirajoilla pohjoisessa 60. leveyspiirin pohjoispuolella". Talvet olivat pitkiä, maanviljelykausi oli lyhyt ja arvaamaton, ja pintamaa oli ohutta. Todellakin, Kainuu tunnettiin tuolloin nimellä "nãlkãmaa", "nälän maa", vaikka onkin huomattava, että maanviljely ja tervan tuotantoa täydennettiin kalastuksella ja metsästyksellä (kalan ja hirven osalta vastaavasti ja ennen kaikkea).

Oulussa toimivat kauppiaat saivat suurimman osan rahasta tervan viennistä ja myös koroista, joita he saivat lainoista tuottajille, mutta jotain käteistä jäi myös niiden käsiin, jotka tuottivat ja kuljettivat tervaa. Vuoden 1900 tienoilla Kainuussa oli yli 2 000 tuottajaa, jotka olivat velkaa Oulun kauppiaille. Useimmille heistä tervan myynti oli ainoa rahallinen tulonlähde, tarvittava verojen maksamiseen ja välttämättömien tarvikkeiden (kuten suolan, sokerin, viljan, naulojen ja napit) ja joitain ylellisyyksiä (kuten alkoholin ja kahvin) ostamiseen samoista kauppiaista, jotka olivat lainanneet heille rahaa, mutta jotka olivat myös riippuvaisia vahvemmista kansainvälisistä voimista ja ostajista.

Suurempi perheyksikkö tai korkeampi yhteistyön taso sukulaisten välillä lisäsi mahdollisuuksia menestyä tervan tuotannossa. Itse asiassa tervapolttopaikkaa voitiin jakaa kahden tai useamman perheen kesken. 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alun valokuvat, maalaukset ja piirrokset kuvaavat miehiä, naisia ja lapsia, jotka työskentelivät teollisuudessa - savuisilla, tarkasti valvotuilla polttopaikoilla; täyttäen 10-14 metriä pitkiä veneitä 10-30 tynnyrillä tervaa, tarvikkeilla matkaa varten ja purjeilla, joita voitiin käyttää avoimilla järviselillä; soutaen veneitä ja lastaten niitä pyörillä varustettuihin alustoihin, jotka kuljettivat ne jyrkimpien ja kivisimpien koskien ohi, joita ei voitu navigoida; vetäen veneitä köysistä rannalta vastavirtaan paluumatkalla, jos venettä ei myyty Oulussa. Kaikki tämä tapahtui kesäkuukausina, mutta tervan tynnyreiden valmistaminen virallisten määräysten mukaan oli talvityötä.

(Lähde 4 Kainuun teollisuuden kaikista näkökulmista kertoo Oiva Turpeisen teos "Mustan kullan maa. Tervan matka maailmalle". Oy Amanita Ltd., Somero 2010.)

(Lähde 5 Basil Greenhill and Ann Giffard, The British Assault on Finland, 1854-1855. The Forgotten Naval War. Conway Maritime Press, London, 1988, p. 160.)

Erikoistunutta työvoimaa tarvittiin myös, samoin infrastruktuuria. Jokien osien ruoppaus ja kivien poistaminen alkoi varhain teollisuuden historiassa. Silti vaarallisimmat kosket piti navigoida ammattimaisilla soutajilla, joita tuottajat palkkasivat. Ajan mittaan kuljetus karkeiden ja nopeiden koskien läpi helpottui lukkojen rakentamisella, työt, jotka valmistuivat Kajaanissa 1846 ja suunnilleen samaan aikaan Oulussa. Veneenrakennusteknologia parani myös, kun mestarikäsityöläiset tekivät yhä suurempia veneitä, joiden koko kasvoi 30 metriin 1800-luvun lopulla. Purjeet piti valmistaa ja tynnyrit piti tehdä. Vaikka reitillä oli parannuksia - ruoppaus, kanavat ja lukot - onnettomuuksien vaara oli aina läsnä; ajoittain veneet upposivat ja soutajat hukkuivat pelottavissa ja äkillisissä myrskyissä Oulujärvellä, jossa aallot saattoivat nousta niin äkisti, että soutajat pitivät järveä "valtamerenä".

Kun kysyin sukulaisilta perhehistoriasta, isäni puolelta Jussi Lukkari muisti, että hänen isoisoisänsä oli ollut mukana tervan tuotannossa. Serkkuni Liisa Lukkari Korhonen, lapsuudenystäväni ja naapurini, muisti myös tervakuopat maatiloilla, joilla molemmat vietimme elämämme ensimmäiset vuodet. Liisan oma isoäiti oli "varmasti" mukana soutamassa tervaveneitä Ouluun ollessaan teini-ikäinen, ja hänellä ei ole syytä epäillä isoäitini tarinaa. Jokainen vene tarvitsi kaksi vahvaa soutajaa ja usein matkusti kolmannen henkilön kanssa, "kipparin" tai avustajan, joka valmisteli aterioita, pystytti leirin yöksi ja auttoi monissa tehtävissä. Sekä tytöt että pojat olivat innokkaita osallistumaan seikkailuun ja lähtemään "näkemään maailmaa". Erityisesti tytöille Ouluun soutaminen oli todennäköisesti heidän ainoa "ulkomaanmatkansa". Oulu oli todellinen kaupunki. Vaikka se on edelleen melko pieni tänä päivänä, se oli nuorille ihmisille hyvin perinteisestä Kainuun maaseudusta tuleville nuorille paikka ihmettelylle ja kiehtovuudelle. Se oli myös lähtösatama Amerikkaan niille rohkeille tai epätoivoisille, jotka uskalsivat lähteä ja riskeerata olla näkemättä perhettään koskaan uudelleen.

Yhteenvetona voidaan todeta, että globalisaatio, joka voidaan ajoittaa Magellanin aikaan, ei välttämättä tuo mieleen laivanrakennusta ja pohjoismaisia maanviljelysyhteisöjä. Mutta juuri tarpeen tervata puulaivoja ajoi Suomen ja suomalaisten maanviljelijöiden osallistumisen maailmantalouteen ja oli yksi askel maan vanhojen metsien tuhoutumisessa, joita oli jo vuosisatojen ajan rasittanut maanviljelyksen aiheuttama kuusikoiden polttaminen. Kun siirtomaavalloitukset laajenivat ja sodat riehuivat, brittiläiset ja hollantilaiset laivanrakennusteollisuudet kuluttivat yhä enemmän ja enemmän mäntyjä, jotka kaadettiin tervan tuottamiseksi, mutta vanhojen metsien lähes täydellistä tuhoa ei tapahtunut ennen kuin 1900-luvun uudet metsäperusteiset vientibuumit alkoivat kuluttaa kaikenlaisia puita.

Tänään 300 kilometrin mittaiselta "Tervan Tieltä" Kuhmosta Ouluun ei enää löydy vanhoja metsiä, vaikka uutta kasvua ja uusia metsiä on ympärillä. Nämä ovat kuitenkin alueen monien pienien tuottajien viljeltyjä "istutuksia", jotka saivat yksityisen maanomistusoikeuden 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun Kainuun julkiset maat jaettiin maanviljelijöiden kesken paikallisesti hallituilla demokraattisilla instituutioilla (jakokunta); uudet omistajat alkoivat lopulta "viljellä" erilaisia puita uusille metsäperusteisille teollisuuden aloille. Nämä eri lajikkeet muodostuivat raaka-aineeksi uusille vientiteollisuuden aloille ja teknologisen muutoksen hautomiseksi; mutta muutamia alueita lukuun ottamatta, kuten Suomen Lappi, nämä viljellyt alueet, jotka olivat parempien elinkeinojen lähde, myös varmistivat jäljellä olevien vanhojen metsien kulutuksen.

1800-luvun loppupuolella Suomen "kansallinen" taidemaalari Akseli Gallen-Kallela ja hänen ystävänsä Louis Sparre vetivät puoleensa Kainuuta, tätä hyvin perinteistä maan osaa, jossa tervateollisuus muodosti edelleen hyvin tärkeän osan taloutta. Siellä he ja muut taiteilijat tuottivat maalauksia ja piirustuksia tervantuottajista ja polttopaikoista, mutta erityisesti veneistä ja niiden soutajista. Näin Sparren piirustuksen näyttelyssä, joka oli omistettu pääasiassa Gallen-Kallelan maalaamille ja Kainuusta kertoville teoksille. Ruotsalainen aatelismies ja maalari oli kutsuttu Kainuuseen ystävänsä Gallen-Kallelan toimesta, joka etsi inspiraatiota Kalevala-eepoksen kuvitukseen. Sekä Sparre että Gallen-Kallela jatkoivat veneitä, täynnä tynnyreitä, ja niiden soutajia sekä palavia tervakuoppia kuvaavien teosten piirtämistä ja maalaamista useissa teoksissaan Kainuussa. Heidän taiteensa kautta sain ensimmäisen kerran tietää tervasta. Olen myös päättänyt, että Sparren piirustus, joka istuu kirjahyllyssäni, kuvaa isoäitiäni, Anna Lukkaria os. Hyvõnen, toimijana globaalissa kapitalismin muutoksessa.

(Lähde 6 Kainuun tervantuotannon ja -kuljetuksen kaikista näkökulmista kertova kuvitettu historia löytyy teoksesta Rauli Kauppila ja Anneli Suihko, Tervan tie. Kainuun Museon Julkaisuja, Kajaani, 1987.) 

Katso myös Kaleva-lehdestä vuodelta 1937 nro 75 sivut 6-7: "Oulua soutamassa", samalla voit lukea laivamatkasta Amerikkaan vuonna 1914.

19. Riitta Marjatta Lukkari 1942 - 2019 

Patriot-News:issa 28.6.2019 julkaistu muistokirjoitus.

"Jotkut sielut jättävät pysyvät jäljet. Muut harvinaiset sielut jättävät taakseen sen, mitä he olivat elämänsä aikana, leveän lempeän joen, joka virtaa rakkaudella ja ystävällisyydellä ikuisesti."

Sellainen oli tämä harvinainen, kaunis sielu, joka päätti maallisen matkansa kauniissa aamuauringossa, sunnuntaina 23. kesäkuuta 2019, ja otti siivet alleen aloittaakseen uuden matkan. Riitta M. Lukkari, 77, Dauphinista, Pennsylvaniasta, siirtyi 23. kesäkuuta 2019 Susquehanna Townshipissa asuvan ystävänsä, Nancy L. Datresin, kodissa. Hän menehtyi aggressiiviseen, harvinaiseen syöpään, joka oli levinnyt selkäydinnesteeseen ja aivoihin, metastasoituneeseen leptomeningeaaliseen syöpään, jota ei koskaan havaittu tai diagnosoitu ennen kuin 7. toukokuuta 2019, jolloin se oli jo yli vaiheen 4. Leikkauskelvoton. Ei parannuskeinoa. Keski-Pennsylvanian saattohoito auttoi hänen hoidossaan viimeisen kuukauden ajan hänen ystävänsä kodissa.

Riitta syntyi Sotkamossa, Suomessa, 2. maaliskuuta 1942, ja hän oli Paavo S. ja Aino M. Lukkarin tytär, jotka asuivat Lantanassa, Floridassa. Riitta oli rekisteröity arkkitehti, jolla oli pitkä ja merkittävä ura Pennsylvanian Asuntorahoitusvirastossa (PHFA). Hän raivasi tietä naisille arkkitehtuurissa ollen yksi vain neljästä naisopiskelijasta, jotka hyväksyttiin vuonna 1962 Carnegie Institute of Technology (CIT) -arkkitehtuuriohjelmaan, joka on nykyään Carnegie Mellon University; ja yksi vain kahdesta naisopiskelijasta, jotka suorittivat ja valmistuivat arkkitehtuurin alalta CITä vuonna 1967.

Riitta jäi varhaiseläkkeelle PHFA vuonna 1999, ei rentoutuakseen, vaan jatkaakseen intohimoaan ja sitoutumistaan kohtuuhintaiseen ja esteettömään asumiseen. 21 vuoden ajan Riitta palveli väsymättömästi Rebuilding Together of Greater Harrisburg (RTGH) -järjestön hallituksessa, joka on voittoa tavoittelematon järjestö, joka on omistautunut tekemään kodin korjauksia pienituloisille vanhuksille, vammaisille, veteraaneille ja muille asunnonomistajille.

Hän palveli myös 21 vuotta Women's Community Revitalization Project of Philadelphia (WCRP) -järjestön hallituksessa, tehden kuukausittaisia matkoja Harrisburgista Philadelphiaan osallistuakseen hallituksen kokouksiin ja nauhanleikkaustilaisuuksiin, joilla juhlittiin asumishankkeita, joiden tarkoituksena oli tarjota siirtymävaiheen asumista naisille ja lapsille. Hänen omistautumisensa maailman parantamiselle ei päättynyt hänen työhönsä kohtuuhintaisen asumisen parissa.

Riitta oli myös sitoutunut luonnon ja villieläinten säilyttämiseen; sekä sosiaalisten epäoikeudenmukaisuuksien vastustamiseen anteliaiden kestävien lahjoitusten ja osallistumisen kautta kansalaistottelemattomuuteen. Hänen kotoaan löydetystä vanhasta metallisesta arkistokaapista löytyi kansio, joka sisälsi yli 30 kiitostodistusta, mukaan lukien National Wildlife Federation, Environmental Defense Fund, Defenders of Wildlife,  Animal Legal Defense Fund,  Doctors Without Borders, Audubon Society, NOW, National Parks Conservation Association, Southern Poverty Law Center, ja United Negro College Fund, muutamia mainitakseni.

Riitta jopa tutki ja täytti kriteerit saadakseen oman tonttinsa julistetuksi sertifioiduksi luonnonvaraisten eläinten elinympäristöksi National Wildlife Federationin toimesta. Hän rakasti kaikkia eläimiä, suuria ja pieniä. Yksi hänen suurimmista iloistaan viimeisen 15 vuoden aikana oli päivittäiset vierailut naapurinsa ja ystävänsä Mike Crueyn hevosten ja kanojen luona. Hänellä oli aina mukanaan pussi täynnä porkkanoita, omenoita ja kanaherkkuja. Nämä vierailut hevosten ja kanojen luona muistuttivat Riittaa hänen lapsuudestaan Suomessa ja hänen isoäitinsä maatilasta, missä Riitta ystävystyi jokaisen maatilan eläimen kanssa.

Riitan isä, suomalainen sotaveteraani, taisteli Suomen ja Venäjän välisessä sodassa vuosina 1939–1940, joka tunnetaan myös nimellä "Talvisota". Peläten vangitsemista vastarinnan aikana, Riitan isä pakeni Venezuelaan, Etelä-Amerikkaan, säästäen rahaa tehden sekalaisia töitä, jotta hänen vaimonsa, Riitta ja hänen sisarensa voisivat liittyä hänen seuraansa vuonna 1949. Perhe ei osannut espanjaa. Hän säästi sitten rahaa neljälle hengelle, jotta he voisivat tulla Amerikkaan vuonna 1951, aluksi asuen Bronxissa, New Yorkissa, ja myöhemmin Saugertiesissä, New Yorkissa. Perhe oppi itse englannin kielen. Riitta puhui harvoin elämänsä kohtaamista esteistä, kuten hän ei myöskään hakenut tunnustusta saavutuksistaan, vapaaehtoistyöstään ja hyväntekeväisyydestään. Hän vain kulki maailmassa nöyrästi ja hiljaisesti tehden maailmasta paremman paikan.

Kumppaninsa lisäksi Riitan jättää jälkeensä hänen sisarensa Liisa North, Torontosta, Kanadasta;  lukuisia serkkuja hänen kotimaassaan Suomessa; River Roadin naapurit, erityisesti hänen uskollinen kissanhoitajansa Liz Rodda ja hevosten omistaja Mike Cruey;  William ja Rosemary Krenz Annvillestä; rakkaat perheystävät Eero Laukkanen, Tatu Lindquist (joka oli kuin lapsenlapsi hänen edesmenneille vanhemmilleen),  sekä Sue ja Todd Ericson Floridasta;  Margaret Vardy ja perhe Englannista;  India Elaine Holland-Garnett;  RTGH ja WCRP hallituksen jäsenet ja vapaaehtoiset;  Harrisburgin Naisten Äänioikeusliigan ja ABWA Millersburgin jäsenet; ja hänen rakkaat kissansa, Baby ja Lankie;  Mike Crueyn hevoset,  Ed, Duke, Stormy ja edesmennyt Thumper;  sekä Miken kanat.

Riitan toive on, että jokainen ystäväpiiri juhlistaa hänen elämäänsä sillä tavalla, jolla he tunsivat Riitan. Lahjoituksia Riitan muistolle voi tehdä mihin tahansa yllä mainituista ryhmistä tai mihin tahansa tappamattomaan eläinsuojeluun. 

Muistotilaisuudet pidetään hänen kotimaassaan Suomessa, jossa hänen tuhkansa haudataan hänen edesmenneiden vanhempiensa viereen. Järjestelyistä ja Riitan tuhkan lähettämisestä vastaa Bitner Crematory LLC, Jesse H. Geigle Funeral Home, Inc., 2100 Linglestown Road, Harrisburg, PA 17110. www.pennlive.com/obits Julkaistu Pennlive.comissa ja The Patriot-Newsissa 28. kesäkuuta – 30. kesäkuuta 2019. ( Käännetty ChatGPT)

20. Papin ja lukkarin naiskilpailu ( Eemil Karjalainen)

Kerran kirkonmenoja odotellessaan ja kirkkoväkeä tervehtiessään eräs pappi ja lukkari päättivät selvittää kumpi heistä on ollut suositumpi seurakunnan naisten keskuudessa. Eleliväthän he oman pitäjänsä parhaimmalla paikalla senkin asian harjoittamiseksi ja eihän sitä ennenkään oltu aivan viattomia ja synnittömiä sillä kaikenlaista kanssakäymistä tapahtui sillonkin jos nykyäänkin. - Mutta eräänä sunnuntaina pappi ja lukkari päättivät ratkaista tuon asian kertakaikkiaan ja sanoa ”sellaisen” ohimennessä ”hep”. - Siinä sitten vuoronperään sanottiin tasapelin ”hep ja hep”. Mutta kun viimeisenä tuli ruustinna tyttärensä kanssa kirkkon ovelle, sanoi pappi hep, mutta kanttori ” hep, hep”- ja silloin siitä lähdettiin. 

21. Vanhoista aikakirjoista löytyviä Sotkamon Lukkari-sukuhaaraan liittyviä todenmukaisia tietoja ja spekulaatioitani esipolvistamme. - Papeistahan löytyy enemmän tietoja kuin talonpojista, jotka kuitenkin toivat leivän pöytään.  

1. Ensimmäinen tiedetty sukulinjamme esi-isä, joka on varmistettu geenitutkimuksella oli mm. Isokyrön kappalaisena ja Iin kirkkoherrana toiminut Jacobus Olai. Hän oli syntynyt n. 1550 jossain rannikolla päin? ja kuollut Iin kirkkoherrana 1615. Taaksepäin ei ole löytynyt selvää yhtymäkohtaa mihinkään sukuun geenienkään avulla, joten suvun lisäjuuret lienevät kadonneet lopullisesti. Nimen mukaan on arvailuja esitetty, mutta mitään ei ole todistettu oikeaksi. Sukuforumeilta löytyy erilaisia ehdotelmia koskien kaikkia aikakautensa Oloffeja ja Olaveja.  Vuoden 1614 löytämästäni Iin maakirjasta löytyy "sinetit" tai vastaavat isästä ja pojasta, jossa Jaakon kuvasta ainakin minun silmiini näkyy karhun pää, joten suku voisi periytyä Björn-nimisestä pappissuvusta, joka eli 1500-luvulla länsi-Suomessa. Jaakon toinen poika, Josephus, käyttikin Björn-sukunimeä eläessään. - Sotkamossa oli kulkenut vanhana tietona, että Lukkarit olisivat Kontioita, joka voisi viitata juuri Björn/Karhu alkuperään. Tosin Kontio on voitu liittää Kontiolahteen, jossa asui savolaisperäisiä Lukkarisia, joilla ei ole Sotkamon Lukkareiden kanssa muuta yhteyttä kuin nimen alkuosa. Sekin on geenitesteillä todistettu. Jotkut Lukkarit ovat saaneet nen-päätteen papin toimesta, jonka mielestä Lukkari ei ole ollut sukunimi. Suomessa on myös kaksi muuta eri Lukkari- sukuhaaraa, joilla ei ole yhteyttä Sotkamon haaraan. Nimittäin Kymijoen ja Utsjoen Lukkarit, jotka lienevät saaneet sukunimensä myös ammattiensa mukaan. Tosin Lapissa päin ja  peräti Utsjoella on ollut ja lienee vieläkin myös näitä Sotkamon Lukkareiden jälkipolvia.

Jacobus Olaille eli Jaakko Olavinpojalle on lisätty myöhemmin historiakirjoissa sukunimeksi Fellman eli "Tunturimies" hänen pojanpoikansa Kemijärven kappalaisena toimineen Esaias Mansueti Ijanderin (s.1620 Iissä) tai hänen poikansa mukaan. Länsi-Suomen ihmisillä ei ollut periytyviä sukunimiä kuten täällä itäisessä Suomessa. Kaikki olivat jonkun poikia tai tyttäriä ja nimi saattoi muuttua vielä talon tai asuinpaikan mukaan. (Esaiasta lisää myöhemmin.)

Jacobuksen veljenä pidetystä Simon Olaista tiedetään hyvin vähän. Turun hiippakunnan paimenmuistiossa 1554-1721 hänen kerrotaan olleen Porin kappalaisena 1577-86 ja Närpiön kappalaisena 1593-1618 asuen Kåtnäsissä ainakin 1604. Puolisona oli ollut Carin, jota leskenä oli syytetty taikuudesta. Jälkipolvista ei liene tietoa läydetty. 

Jossain aikakirjassa on myös esitetty, että eräs Jacobus Olai, Turun linnansaarnaaja vuonna 1577, matkusti Kaarina Maununtyttären seurueessa Kangasalalle. - Jacobus Olai mainitaan myös  paimenmuistiossa Turun tuomiokirkon kappalaisena vuosina 1576 ja 1578. Välivuonna 1577 hänet mainitaan Turun linnansaarnaajana. - Olisiko hän, meidän esi-isämme, tosiaan matkustanut Turusta Kangasalalle, jonka jälkeen olisi sitten siirtynyt Isokyröön ja sieltä Iihin vuonna 1581? - Samaan aikaan Kangasalalla toimi kirkkoherrana Olaus Oluj Björn vuosina 1555 – 1584. Kangasalan kirkko ja sen palvelijat 1400 – 1995 tekstissä kerrotaan, että Olavi Olavinpoika Björn olisi ollut Juhana-herttuan miehiä, koska hänelle määrättiin vuonna 1563 50 markan sakkorangaistus uskollisuudenvalasta herttualle Juhanan jouduttua vankeuteen. - Kun Juhanasta 1568 tuli kuningas, tiedetään kirkkoherra Olavin purjehtineen joidenkin toisten kanssa Kangasalalta uudistamaan hänelle antamansa uskollisuudenvalan. - Olisiko tästä syystä myös saanut asustaa Monikkalassa, mikä liitettiin Liuksialaan, Kaarina Maununtyttärelle. ( Lähde Jouni Kaleva) - Voisiko hän siis  olla sukumme esi-isä? Tätäkään arvailua ei saa kertoa totuutena - vain mahdollisena, kunnes pitäviä todisteita löydetään. -   Muitakin aikansa Olauksia on kaavailtu esi-isiksi: Jacobuksen ja Simonin isä olisi Olaus Nikolai, "erään tiedon mukaan kappalainen Mustasaaressa 1546 lähtien" ja tämän isä olisi Nils Jacobi, kirkkoherra Närpiössä 1539. -Uskonpudistuksen jälkimainingeissa pappienkin asemaan ja palveluspaikkaan vaikutti myös ketä kuningasta millonkin kannatti. Juhana-herttua ja Turun aika Suomessa.

"Jacobus Olai oli Isokyrön (Kyröjoensuun) kappalainen (Strandbergin mukaan) samanaikaisesti Bernhardus Petrin kanssa 1580; Iin kirkkoherrana kuningas Juhana III:n kollaatiokirjeellä 15.6.1581". https://kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/henkilo/1122

Heti kohta Iihin muutettuaan vuonna 1581 Jacobus  perheineen joutui ensimmäisen kerran vihollisen ryöstämäksi. Tuolloinhan elettiin ns."pitkän vihan eli 25-vuotisen sodan aikakautta vuosina 1570-1595. Lisäksi käytiin vielä Nuijasotaa 1596-97.

"Iin seurakunta on Pohjois-Pohjanmaan kolmanneksi vanhin seurakunta. Ensimmäiset kirjalliset maininnat Iin seurakunnasta löytyvät jo 1370- luvulta. Suurimmillaan Iin seurakunnan alueet ovat ulottuneet Simosta Liminkaan ja Perämeren rannalta aina Venäjän rajalle asti."

"Kuningas Juhana III:n kirje 22.3.1582  kirje avusta kirkkoherralle Iijoen kylässä, joka on kärsinyt vihollisen aiheuttamasta vahingosta. - Ilmoitamme sinulle,Thome Jörentytär, että alamaisemme Iijoen kylässä ovat lähettäneet meille viestin ja kertoneet, että vihollisemme on tehnyt siellä hyökkäyksen ja polttanut heidän kotinsa, vienyt karjaa ja omaisuutta. He eivät kuitenkaan ole kyenneet korvaamaan tekoja ja muita menetyksiä, joita he ovat kärsineet. - Siksi kirkkoherra mainitussa Jiossa on kärsinyt vahinkoa vihollisilta ja menettänyt kaiken omaisuutensa, kuten hän väittää, niin olemme armollisesti sopineet, että hän saa neljä naulaa jyviä, jotka ovat sinun hallussasi varastossa, johon sinä olet oikeuden mukaan päässyt." (Suku Forum Jouni Kaleva)

Toinen tapaus, jossa hänet perheineen vietiin panttivangiksi tapahtui 1588/89? Lieneekö seuraava  tarina ensimmäisestä vai myöhemmästä vankeudesta?

"Jaakosta on merkitty muistiin, että ryssät olivat vanginneet hänet ja hänen oli lunastettava itsensä sekä vaimonsa ja tämän kohdussa ollut lapsensa rahalla vapaaksi.
- Pastori oli kuljetettu vangittuna 14 peninkulman päähän Iijoelta Pudasjärvelle paikkaan nimeltä Invisevät, jossa hänet oli päästetty vapaaksi ja pakotettu vannomaan vala, ettei hän kertoisi omilleen, että ryssiä oli lähelläkään. Mutta kun ryssät olivat juhlineet saalistaan mainitulla paikalla, olivat omat tappaneet heidät siihen paikkaan."

"Muistiinpanot kertovat myös samasta Fellmanista, että kun hän oli lähtenyt eräänä syksynä lähellä kirkkoa olleen asumansa maatilan rannasta juuri syntyneille heikoille jäille tuntemattomasta syystä. Hän oli pudonnut jäihin ja ollut jään alla yhdeksän vuorokautta. Sinne hän oli kuullut häntä etsimässä olleiden puheen, mutta hän ei ollut voinut liikkua. Hän oli vain vaivoin saanut ajettua hänen poskistaan lihaa syömään tulleet siiat luotaan. - Hänen kintaansa löydettiin vähän matkaa alavirtaan hänen olinpaikastaan olleesta avoimesta virrasta, josta virta kantaa edelleen nimeä Kintaskoski. Tästä oli päädytty ajatukseen, ettei pastori voinut olla kaukana siitä paikasta. Hänet löydettiin ja saatiin ylös. Hän eli ja saarnasi tämän jälkeen vielä monta vuotta." Suomennos: Veli Pekka Toropainen Lähde: Iin seurakunnan kalustoluettelo 1890-1907 (IK261) Sivu 276 (Tietoja papistosta Ericus Frosteruksen kirjoitettu versio 1828?)  https://astia.narc.fi/astiaUi/digiview.php?  imageId=7398443&aytun=25

Jacobus Olai ("Her Jacob i Joo") määrättiin 9.12.1589  maksamaan 15 taalaria raha-apua sotaväen palkkaukseen.

"Jacobus Olai allekirjoitti Upsalan dekreetin 1593." 

"Hän sai elatustaan koskevan vahvistuskirjeen 2.3.1597, ja hänet ("Her Jacob i Ihå") mainitaan Pohjanmaan pappien elatusta koskevassa luettelossa 14.2.1608 yhtenä 23 kirkkoherrasta, joille jokaiselle myönnettiin elatukseksi 70 tynnyriä viljaa. Hänen "Jacobus Olavi Iioensis" kuittauksensa, että hän oli saanut edellä mainitut viljatynnyrit ynnä muita luontaisetuja, sisältyy Pohjanmaan pohjoisen rovastikunnan kirkkoherrojen selvitykseen lakimääräisillä kesäkäräjillä 1614."Jacobus  kuoli 1615 Iissä. Katso linkit: Iin papistoa 1500-luvulla ja Jacobus Olai 

2. Mansuetus Jacobi (n. 1581-1651)

IIn kirkkoherran virkaan valittiin seuraavaksi hänen vanhin poikansa Mansuetus Jacobi s.n. 1581 vuosiksi 1616-1619 ja hänestä sukumme jatkui täällä Kainuun korpimailla. Mansuetus voidaan varmistaa kuuluneen iiläiseen sukuun mm. eräästä käräjäkirjasta, KA mf. ES 2028 (rr 6) Iin käräjät 30.1.1647 f. 218v, jossa eräs "Hieronymus Skepper vaati Etelä-Iijoen Klemet Jakobssonilta tynnyrillistä lohta, jonka Klemet oli Skepperin edesmenneen apen Hans Jönssonin velkakirjan mukaan velkaa veljensä Sotkamon herra Manvetuksen puolesta." (Klemet Jacobsson Valtari oli siis veli.) Käännös Veli Pekka Toropainen

Mansuetus Jacobi oli Paltamon ensimmäinen kappalainen noin 1610 jälk., asui Melalahdessa; Iin kappalainen 1614– 1615, kirkkoherra isänsä jälkeen 1616-19.

Iin veroluetteloista löytyy mainintoja herra Mansuetuksesta. Vuoden 1618 maakirjassa (1618_4921:39) Etelä-Iissä sijaitseva Heikki Antinpojan talo mainitaan autioksi. Seuraavasta vuodesta alkaen kyseinen talo kirjataan herra Mansuetuksen nimellä (maininnat maakirjoissa ja autiotaloluetteloissa; joissakin luetteloissa talo mainitaan 1/4 manttaalin taloksi, joissakin 3/4 manttaalin taloksi ja vuoden 1631 maakirjassa Mansuetus Jaakonpojan nimellä kirjataan 1/4 manttaalin talo Etelä-Iihin sekä 3/4 manttaalin talo yllättäen Karjalan kylään):  (Lähde: Iin papistoa 1500-luvulla)

Paltamon kirkkoherrana 1620-28. Hän oli Paltamossa jo kesällä 1620, sillä hän osallistui Kajaanin linnan inventointiin 12.kesäkuuta 1620, jonka olivat toimittaneet Paltamon pastori Mansuetus Jacobi, Klemetti Ollinpoika, Olli Susi, Heikki Rusanen ja Olli Tolonen. - Tuon inventoinnin  avulla tiedämme linnasta seuraavaa.

"Linnassa olevien kahden pyörötornin valillä oli yhdysmuuri molemmilla puolilla. Tämän yhdysmuurin pituus oli 65 kyynärää, korkeus 16 kyynärää ja paksuus 6 kyynärää. Pohjoispuolella olevan „Suurportin" holvi oli 13 kyynärää pitkä. Pyörötorni oli veden puolelta ulkoapäin ympäriinsä 40 kyy­närää. Linnassa oli kaksi linnanporttia sekä yksi salaportti ylemmän pyörötornin läpi, kaikki läpiraudoitettuja rautapulteilla. Sitten oli kaksi neliskulmaista linnaketta, molem­milla 'puolilla, kumpikin 16 kyynärää. Pohjoispuolella oli linnaan johtava silta ja lähinnä muuria nostosilta. Sillan kumpaakin reunaa koristivat sorvatut patsaat, ja oli sillan pituus 83 kyynärää. Eteläpuolella oleva silta, jossa samaten lähinnä muuria oli nostosilta, oli 152 kyynärää pitkä. Poh­joispuolella kulki sen lisäksi virran päällä pitkin rantaa 325 kyynärää pitkä silta ollen senkin kaunistuksena sorvattuja pilareita. Rintavarustuksella oli kellari sekä samaten vankitorni. - Kellarin yläpuolella oli puurakennus, jossa oli 2 tupaa ja ulkopuolella kuisti sekä portaat." Lähde: KAJAANIN HISTORIA I SIVUT 69-70 A. Vartiainen

Vaimonsa Mansuetus lienee löytänyt Iissä ollessaan ja vaimo olisi tavan mukaan ollut jonkun pappis- tai porvarissuvun jälkeläinen. Perheeseen kuului vaimon lisäksi, jonka nimeä ei ole löytynyt. - ainakin pojat Esaias s. 1620 ja Johan s. 1625 sekä tytär Juliana, s.1622. Juliana  avioitui Olof Häkkisen kanssa ja he asuivat Katermassa. Jälkipolvet haarautuivat ensin Kuhmon alueelle. -  " Vuoden 1651 käräjäkirjassa puhutaan Määtän tilasta, joka oli kuulunut Sotkamon pappilan alle, sillä kuningas oli kehottanut antamaan jonkin tilan pappilan vahvistukseksi. Mansvetuksen vävy Häkkinen oli myynyt tilan 12 kuparitaalarilla Määtälle. Hänellä ei kuitenkaan ollut oikeutta tehdä niin, ja tila tulisi pappilan alle ja Määttä saisi hakea korvauksensa Häkkiseltä miten parhaiten taisi." https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6794304214&aineistoId=614415611

Paltamon kirkkoherrana Herra Mansuetus erotettiin virastaan juoppouden ja ilmeisesti siitä johtuneiden epäsäännöllisten elämäntapojensa takia 1628. Aikakirjassa lukee latinaksi, että "erittäin kevytmielinen henkilö". Helppoa ei tuolloin ollut esi-isällämmekään, sillä Paltamon 2. kirkko, joka oli valmistunut vuonna 1599 sijaiten Paltaniemen Kirkkoniemessä, oli vuonna 1626 joutunut maanjäristyksen kohteeksi ja vaurioitunut pahoin. Kansalaiset eivät halunneet sitä korjata ainakaan heti. Tosin uusi kirkko valmistui vasta 1664 kauemmaksi Kirkkoniemen rannasta, joka oli jo vyörymässä Oulujärveen hautausmaineen kaikkineen. Lämmikettä piti ilmeisesti ottaa pysyäkseen myös lämpimänä ja taikojakin tehdä.

Mansuetus Jacobi pääsi Sotkamon saarnaajaksi tai papiksi noin 1630 ja ensimmäiseksi kirkkoherraksi hän siirtyi Paltamon seurakunnan jaon jälkeen vuonna 1647.  Hän oli kuitenkin jo 1651 niin huonokuntoinen, että seurakunnan kappalainen Ericus Andreae Cajanus hoiti käytännössä kirkkoherran virkatehtäviä alkukesästä 1651 ja seurasi sitten herra Mansuetusta virassa tämän kuoltua. - Mansuetuksen Esaias-poika havitteli myös Isänsä kuoleman jälkeen Sotkamon kirkkoherrautta, mutta kansalaiset kertoivat haluavansa Erik Antinpoika Cajanuksen s. 1628 eikä ketään muuta. Mansuetus testamenttasi omaisuuttaan Erik Cajanukselle ja maksoi osan hänen palkastaan. 

Mansuetus Jacobi osallistui todennäköisesti Lapin lähetykseen, ja hänen tekemänään on pidetty Lappia koskevaa seurakuntakertomusta, "Paldamoi niemessä". Kertomus käsitteli lähinnä Kemin lappalaisia, jossa oli kuitenkin tärkeitä tietoja myös suomalaisesta kansanperinteestä, jota ruotsalainen Johannes Messenius käytti lähteenä kirjoittaessaan suurteostaan Scondia illustrata ollessaan vankeudessa Kajaanin linnassa 1616-1635. Messenius vapautui 1635 ja kuoli jo vuoden päästä Oulussa. Mansuetus mainitaan teoksessa sivulla 24? 

Kajaanin vapaaherrakunnan tuomiokirjat vuosilta 1651-59. Paltamon ja Sotkamon käräjät 26.–27.6.1651:
"Jumala oli aikaisemmin kutsunut luokseen paikallisen kirkkoherran, herra Mansvetum Jacobin."
"Sotkamossa esitteli kunnianarvoisa herra Ericus Andreæ Cajanus (541) entisen maaherran, kunnianarvoisan Ernest Creutzen, kirjeen, päivätyn 16. huhtikuuta 1634, koskien Clement Prophossen tilaa Sotkamossa. Tämän mainitun maaherran ohjeiden mukaisesti Sotkamon seurakunnan pappi, kirkkoherra Mansveto, oli siirtänyt sen Pappilaan."  -Tila, jossa Mansuetuksen on kerrottu viljelleen puolta tilasta ja profossin toista puolta oli ollut nimeltään Kärnälä. -Vuonna 1662 kruunun maakirjassa Johan Mansuetuksenpoika (s.1625)  ja Heikki Kärnä viljelivät 1/2 manttaalin tilaa Ylisotkamolla.  http://kajsuk.arkku.net/tiedostot/kainuun-maakirja-v-1662.pdf

Mansuetuksen on kerrottu asuneen kymmenisen vuotta myös kirkon lähellä pienessä saarnashuoneessa yhdessä vaimonsa ja kahden renkinsä kanssa. Renkeinä olivat olleet vuonna 1637 Antti ja Erkki Kärnä. 

"Klemetti -profossilla ( Klemetti profossi oli sama kuin Klemetti Olavinpoika, profossi ei ollut sukunimi ollut vaan ammatti). oli siis poika Erkki Klemetinpoika, k. 1672, ilmeisesti monien kainuunsukuisten esi-isä kolmen poikansa ja kahden tyttärensä kautta. Vuoden 1633 Kajaanin pitäjän kesäkäräjillä (ks. mf ES2027) autuaan Klemetti -profossin leski Valpuri Jussintytär (Jönsintytär) haki takaisin miehensä taloa ja ilmoitti silloin, että hän on valmis ottamaan talon, kunhan saa takaisin Venäjänmaalta poikansa Erkki Klemetinpojan. Syytä sille, mikä oli jälleen kerran ajanut sotilaskarkuri Erkki Klemetinpojan käpälämäkeen ryssän puolelle ei tässä käsittelyssä selviä, mutta leski oli päässyt yhteyteen poikaansa ja tämä oli luvannut palata kotomaahan piakkoin. Osin tämän vuoksi asian käsittely siirrettiin seuraaville käräjille, jossa lesken piti esittää, miten hän oli päässyt sopuun talosta herra Mansvetuksen kanssa. - Herra Mansvetuksen sanottiin asuvan tätä Klemetti -profossilta autioksi jäänyttä taloa Sotkamossa ja viljelevän puolta osaa sen tiluksista. - Maaherra Harvalahden Ernest Cretuz oli määrännyt päätöksellään Klemetti -profossilta jääneen aution manttaalin Sotkamossa pappilan tarpeisiiin ja sen oli ottanut ylös herra Mansvetus 16. huhtikuuta 1634" ( Lähde: Matti Lund ) - Vuoden 1645 veroluettelossa Klemettisen osan tilasta omistaa Mikko Ärväs ja  tilan nimi on sittemmin Pienola Yli-Sotkamossa. Tilan nimi on vuoden 1905 maakirjan mukaan Pelkola/Sirviölä nykyisellä Kaitainsalmella ja vanhan Laatikkalan naapurissa ollen osa vanhaa Kimakeioa. - Mansuetus oli käräjöinyt myös niityistä: Kuninganlahti, Calmolax, Matikanåja, Tervajoki/Sumsajoki ja Sajanlax. Tervajoki/Sumsajoki tunnetaan nykyisinkin Pappilanvaaran alueena. Nimitys juontunee noista vanhoista pappilan tilan ajoista. 

Kajaanin käräjät 25.–26.6.1649 sivu 439v  Herra Mansveti esitti testamenttinsa kirjallisen todistuksen, päivätty 23. kesäkuuta 1649.

Kajaanin vapaaherrakunnan renovoidut tuomiokirjat - KO a:1 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1651-1659, jakso 32: 25-27.7.1651 Paldamo och Sotcamo Soknar; Kansallisarkisto: https://digihakemisto.net/item/614415611/6794304289/32

"Herra kunnianarvoinen piispa Turusta on aiemmin, Her Ericin ordinaatiossa /: koska kukaan toinen ei ollut valmis antautumaan tähän kaukaiseen tehtävään :/ kirjallisesti vakuuttanut hänelle seuraavan pastoraatin perimyksen Her Mansvetin kuoleman jälkeen ... tähän [kansan] yhteisesti vastattiin, että he mielellään tunnustaisivat ja hyväksyisivät hänet, ennen Sal: Her Mansvetin poika Her Esaita tai ketään muuta, heidän pappinaan, koska hän, Her Eric sekä elämässään että oppineisuudessaan on kunniallisesti ja hyvin toiminut, eikä vain Korkean G:n läsnäolon takia, vaan myös kaikista yksinään tämän paikan saapumisestaan asti hoitanut Jumalanpalvelusta ja muita kirkollisia asioita huolellisesti."

Sotkamon 1.varsinaisen kirkon  poltto 1692ja Laatikaisen talon poltto 1690.  Olisiko tuossa seuraavana kerrotussa käräjäkirjassa mainittu Laukan polttama Laatikaisen talo ollut Antti Laurinpoika Laatikaisen ja Juliana Johansdotterin asuttama talo, joka oli merkattu ensimmäisenä Ylisotkamolla ja sijaitsi siis jossain kirkon lähellä ja katoaa kirkonkirjoista 1600-luvun lopulla. Jostain lähteestä luin, että Antti Laurinpoika Laatikainen olisi myös ollut Saianlahden uudisasukas Juholankylällä, missä muitakin Laatikaisia asui ja Antin perhe olisi joutunut kerjuulle 1695. Ilmeisesti talon palossa perhe menetti kaiken omaisuutensa.  - Saianlahden naapuri Laatikkalassa asui Lars ja Erik Laatikainen, joten Antti olisi voinut olla Laurin poika. Klockare Johan Johaninpoika s. 1674 siirtyi asumaan Erik Laatikaisen taloon n. 1706.- Nimismies Ulhbrand jatkoi Saianlahti nro 2:ssa 1728 aikoihin ja myöhemmin 1800-luvulla myös Lukkari-sukua, Ristijärven/Sopalan Klemettejä ja nykyään myös Korhosilla. -Nimensä Juholankylä sai todennäköisesti näistä klockare Juhoista. 

Tuosta Antti Laatikaisen perheestä vanhemmat ja osa lapsista kuolivat 1697 nälkävuosina vain kahden pojan, Matin ja Laurin, jäädessä eloon. - Matti s. 1687 ollen ehkä Antinpoika näyttäisi asuneen myöhemmin 1728 alkavissa rippikirjoissa Karnälä 3:ssa. Kärnälä 3:sta tuli myöh. taas Laatikkala. Ilm. Sotkamossa oli kaksikin Antti Laatikaista yhta aikaa. Toinen Tipaksella? Isän välinimi (esim. Antinpoika) erotti yleensä samannimisiä toisistaan. Myös Laureja ja Matteja oli sukupolvesta toiseen. Nimethän annettiin siten, että vanhimmalle pojalle isänisän nimi, toiselle äidinisän nimi, kolmannelle isän nimi ja neljäs oli vapaa. Samoin tyttärille isänäidin nimi, äidinäidin nimi ja äidin nimi, joten samat nimet pyörivät sukupolvesta toiseen. 

- Antti Laurinpoika Laatikaisen puoliso, Juliana Johansdotter, sopisi lapseksi klockare Johan Mansuetinpojan s. 1625  Johan- pojalle s. 1645-50 ja Anna Yrjöntyttärelle, joka voisi olla Kajaanin linnan Kohfalleja? Sotkamossa savolaisperäisillä suvuilla oli oma sukunimi, mutta ei näillä läntisillä. - Juliana voisi olla myös Mansuetuksen vaimon nimi ja joka tapauksessa suvun naisten nimi.  Sotkamon rippikirjat 1683-1698. 

Kirkonkirjoihin merkattiin nimet ruotsinkieliseen muotoon 1800-luvun loppupuolelle saakka. Itse käytän henkilöistä paljolti alkuperäistä nimeä, jotta henkilö löytyisi paremmin. Käytännössä henkilöistä käytettiin suomenkielisiä nimiä eri muodoissaan. Johan on yleensä Juho jne. 

"Sotkamon käräjät 5.–6.2.1692, sivut 171–181 (Kruunun lääninmies Johan Holst toi esiin kauppiaan ja irtolaisen Anders Pehrsson Lauckan, syyttäen häntä siitä, että hän oli polttanut Sotkamon seurakunnan kirkon yhdessä pappilan kanssa, sekä kaksi vuotta aiemmin, vuonna 1690, polttanut Latikaisen talon keskellä heinäkuun yötä... Oikeus kysyi häneltä, oliko hänellä ennen ollut poistumisaikeita ennen kuin hän poltti talon, jossa hän oli aiemmin asunut ennen uuden rakentamista? Hän vastasi, että hän oli ollut palveluksessa sukulaisensa Samuel Cajanuksen luona Idensalmella renkinä ja joka oli lähettänyt hänet tänne Cajanaan, mutta komentaja ei ottanut häntä vastaan vaan päästi hänet vapaaksi, ja hän viittasi myös Abraham Korhoseen, joka väitti tietävänsä, että hän oli luvannut polttaa kirkon. - Sitten kun komentaja päästi hänet taas vapaaksi, hän oli paennut ja ollut vuoden piilossa, ja kun hän sitten palasi, hän oli sanonut: 'Kyllä Sipoin luut kerta pitää paistuman", jolla hän tarkoitti edesmennyttä pastoria, ja niin tapahtui, ja hän oli myös sanonut kylän nuorille: 'Kyllä minä kerran maksoin Latikaisen velan" - tuomio julistettiin. Hänet tuomittiin kuolemaan ja hänen omaisuutensa otettiin vahingonkorvaukseksi, vastaten 11. lukua Korkeasta Majesteettisesta Säännöllisestä Lainsäädännöstä, ja hakekaa vahingonkärsineet, jotka ovat kärsineet vahinkoa väitetystä saatavastaan. Komentaja Christoffer Bylow, koska hän ei ottanut Lauckaa ensimmäisellä kerralla kiinni vaan päästi hänet vapaaksi, vaikka he voisivat kuvitella hänen lähtevän, pyydettiin nöyrästi korkeimmalta kuninkaalliselta hovioikeudelta ja etenkin tähänastisista tapahtumista...( Cajanus-suku taulu 8)  (Käännetty ChatGPT) 

Kirkon lattian allehan haudattiin pitäjän merkkihenkilöt papeista varakkaisiin talonpoikiin asti, joten Laukka kosti jonkin kokemansa vääryyden. 

Sotkamon 2. kirkkoherran, Erik Andersson Cajanuksen s. 1628, veli Johan/Johannes Cajanus s. 1626 oli Paltamon kappalaisena n. 1650-1659 ja kirkkoherrana 1660-1703. Häntä nimiteltiin "Lylyhampaaksi" kovan kirkkokurin tähden. Hän taas nimitteli muistiinpanoissaan Mansuetusta juopoksi, narriksi ja taikuriksi. Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo, 30.09.1777, nro 18, s. 4 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/412362?page=4  Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot       

Myöhempänä olevassa Eric Castrénin kirjoituksessa ilmenee, että taikausko oli ollut vielä voimissaan kansan ja esi -isiemmekin mielissä ja palkkionsa Mansuetus joskus otti vaarmaan ryyppyinä. - Aikansa "kirkkoruhtinas" Johannes Cajanus myös vihjaa, että Mansuetuksen oli  pitänyt noudattaa kristinuskon oppeja jatkaakseen Sotkamossa 1630. Tuo yksi monista esi-isistämme oleva Johan Cajanus oli syntynyt 1626 Paltamossa ja lienee ollut lapsuudessaan Johannes Messeniuksen oppilaana kuten veljensäkin Sotkamon kirkkoherra Erik Antinpoika s. 1628. Messenius antoi  isä Andersille "kummilahjana"  Paltamon Jormuanlahdesta Asikkalanmaan heinämaan, jonka tuotolla Messenius oli elättänyt lehmiään vankeusaikanaan. Messeniushan oli katolilaisuutensa takia vankeudessa, joten mitä oppia lienee antanut. - Sittemmin monet poikalapsista opiskelivat Upsalassa ja Turussa ajan tavan mukaan. Tyttäret avioituivat pappien ja virkamiesten kanssa. Katso Johan Cajanus ja kuuntele Kainuun tuntemattomat suuruudet osa 3 ja Samuel Lång.

"Etenkin Kuopiossa, joka kuului 1669—1681 Cajanuksen rovastikuntaan, hän joutui toimimaan kovin ottein. Pohjois-Savossa rehoittivat Cajanuksen aikana vielä pakanalliset tavat ja kaikenlainen kurittomuus. Siellä olivat vielä 1670-luvun alussa vanhassa kunniassaan Olavin ja Kekrin lampaat, Katariinan lahjat, Tapanin maljat, Ukon vakat jne. Kun rovasti Cajanus rupesi taikoja kieltämään esittäen opetuksensa tueksi useita Raamatun kohtia, kansa nousi vastahankaan kertoen, etteivät heidän pappinsa olleet heitä kieltäneet, vaan osallistuneet kaikkineen yhdessä heidän kanssaan. Johannes Cajanus puuttui pieniltäkin tuntuviin asioihin. Hänen mielestään rangaistaviin tekoihin kuului tupakkamällin pureskelu kirkonmäellä sekä syöminen ennen aamusaarnaa. Tällaiset tavat olivat hänen mielestään ilmeinen merkki uskon puutteesta ja Jumalan sanan halveksunnasta. Niinpä Cajanus jyrisikin: "Kyllä nämä Sacramentin ylöscatzoiat löytäwät iocapäiwä ia ioca Wijco raha tawara tubacia ostaxens; mutta cosca heidän pitä maxaman wijnajansa, se maxetan heiltä kyllä muristen ja napisten."  ( Ihmisen perusluonto ei siis ole muuttunut miksikään kuluneina vuosisatoina). 

Kaikki pappien pojat  eivät enää saaneet seurata isiensä jälkiä ja opiskella papiksi virkojen puutteessa. Niinpä Mansuetuksen vanhimmasta pojasta tuli vielä pappi ja toisesta talonpoika ja lukkari.

3. Mansuetuksen poika, Johan Mansveti s. 1625, toimi ensimmäisenä "klockarena" Sotkamossa vartuttuaan n. 1640 jälkeen. Hänen kerrotaan olleen kuollessaan rutiköyhä. Hänellä ei varmaankaan ollut omaa tilaa vaan hän hoiteli klockare-ammatin lisänä kirkon tilaa. Hän  oli viljellyt juuri ensimmäistä taloa Henrik Kärnän kanssa 1662.  Ilmeisesti isä Mansuetus testamenttasi kuoltuaan ehkä kaiken vähäisen omaisuutensa Erik Cajanukselle ja hänen lapsilleen.

4. Johan Johaninpoika s.n. 1645-50 aikoihin, jatkoi ammattia puolisonaan Anna Yrjöntytär asuen Ylisotkamolla vielä 1706.  (Henkikirjoissa pappien kanssa.) Toinen poika Hans Johansson ja pso Carin Mikotar löytyvät Jormaskylän Klockaresta eli Lukkarista. Heidän ainut nälkävuosista elossa säilynyt poikansa oli Johan Hansson s. n. 1675 aikoihin kuoli 1734 mennessä Jormaskylän Klockaressa eli Lukkarissa. Maakirja 1723 ja Rippikirja 1729-34 Tytär Anna s. n. 1698 jatkoi sukua Påhl Mytyn puolisona ja heidän tyttärensä Carin s. 1717 k. 1753 Lars Hyvösen puolisona Jormas 19 Pardalassa.

5. Johan Johaninpoika (1674-1760) jatkoi ammattia vielä 1720-30 paikkeille. - Klockare Johan Johaninpoika s. 1674  ja 1.psonsa Carin Danielintytär Sopanen muuttivat Ylisotkamolta asumaan Juholankylän "Vanhaan" Laatikkalaan nro 7 ( nyk. Keskitalo) vuoden 1706 aikana.  Laatikkalassa  asui myös Eerik Laatikainen. Eerikillä ei näytä olevan elossa olevaa perillistä,  joten klockare Johan ja Carin Danielintytär Sopanen siirtyivät asumaan Erikin taloon. 

Johanin 1.pso oli läheisen Sopalan isännän Daniel Sopasen tytär Carin s. n. 1685 ja kuollen n. 1714 aikoihin. Carinin äitinä oli 2. kirkkoherran, Erik Antinpoika Cajanuksen (1628-1691), tytär Catharina  Erikintytär (1655-1728). Tästä liitosta syntyi kaksi tai kolme tytärtä, joista vanhin Anna s. 1709 oli Johan Sirviön puolisona Alasotkamolla, Tytär Carin s. 1710 avioitui Pekka Kanasen kanssa Jormasella ( Kanalassa), josta Malin-tyttären s. 1750 sukuhaaraa jatkuu Alasotkamo Korhola 3 kautta Valkolan Korhosiin  ja äitini Taru Hakkaraisen kautta Purolan nykyiseen perheeseen ja siis itseeni ja sisaruksiini. - Nyky-Sopalan Kanaset ovat myös Carinin jälkipovia Juho Juhonpoika Kanasen s.1854 avioituessa Auno Amalia Kaartisen s. 1863 kanssa Sopalassa. )

Kolmas tytär Agneta s. n. 1713-14 puolisonaan Lars Korhonen lienee myös Carinin tytär ja ehkä äiti kuoli synnytykseen tai ainakin samoihin aikoihin. Rippikirjoissa syntymävuotena 1717? on ehkä kirjausvirhe. - Isä Johanin perukirjassa 1760 paikkeilla kerrotaan tyttöjen olleen 1.pson lapsia. ( Kimmo Kemppainen)

Johanille s. 1674 ja 2.psolle Ingrid Mularille ( 1689-1766) syntyi vielä 10-11 lasta, joista osa kuoli pieninä ja ainakin syntyi kahdet kaksoset.  2.pson pojista, Johan s. 1717, Henrik s. 1721, Esaias s. 1722 ja Matti s. 1730 jatkoivat sukua Lukkareina  ja Laatikkalaan muodostui sukutaloja sittemmin 2-3 eri taloa. Pikkuhiljaa sukua haarautui myös eri puolille Sotkamoa. Suku jatkui Lukkareina Laatikkalan taloissa yli 100 vuotta, jolloin kaikki isäntinä olleet Lukkari-isännät kuolivat ja talot siirtyivät sopivien jatkajien puutteessa uusille suvuille. Laatikkalan taloissa asui 1820-40 aikoihin Mustosia, Komulaisia ja Schroderuksia. Tuomas Tervonen muutti Laatikkalaan myös 1840 aikoihin ja hänen aikanaan ensimmäisen talon nimi muuttui 1870 aikoihin Keskitaloksi nro 8 ja Uudeksitaloksi nro 9. Toinen Laatikkala oli saanut jo nimensä Komulaisten mukaan. Korhoset jatkavat sitten Komulassa jakaen sen 1930-luvun alulla Komulaan, Haavikkoon ja Mäntylä /Perttulaan. Nyky-Laatikkalassakin on samojen Komulaisten/Lukkareiden jälkipolvia. 

Purolle 1828-30 aikoihin muuttanut Matti Matinpoika Lukkari s. 1797 ensimmäisessä Laatikkalassa omisti vielä osan tuosta Vanhasta Laatikkalasta, jossa hänen isänsä veli sotilas Henrik "Flinta" Lukkari s. 1772 oli ollut isäntänä kuollen n. 1808-09.  Matti oli vaihtanut osansa Laatikkalasta nro 7 Simo Okkosen kanssa Purolaan. Laatikkalassa Simo näkyy asuvan 1833-38. Henrik Lukkarin leski Clara Cajanus uuden miehensä rokottaja Johan Petter Westeniuksen kanssa asutti myös taloa muuttaen 1834  leskenä Kajaaniin. Katso:   Clara Cajanuksen perukirja 

Johan s. 1674 ja Ingrid Mulari olivat Purolan Lukkari-suvun esivanhempiamme poikiensa Heikin s.1721 sukulinjan jatkuessa Laatikkala> Koffero> Koistila>Itäniemi> tytär Agneta s. 1797 Purolle ja Matin s.1730 sukuhaara Laatikkala> Heiskala>Soidinvaara> poika Matti s. 1797 Purolle 1830 paikkeilla. - Sotkamon Lukkarit-sukukirjasta löytyy tarkemmat tiedot kaikista vanhoista Lukkari-sukuun kuuluvista. 

Sotkamon käräjät 5.–6.2.1692 s. 167  "Kunnioitettava herra Erich Cajanus ja Hendrich Kärnä  tulivat esiin ja esittivät tuomioistuimelle, että he ovat keskenään vaihtaneet tilojaan, nimittäin niin, että kirkkoherra luovuttaa puolet Pehr Hywäisen tilasta Hendrich Kärnälle saman suuruisesta verosta, ja samalla kirkkoherra sitoutuu viljelemään yhtä paljon peltoa Kärnän puolesta kuin hän luovuttaa Kärnälle." - Henrik Kärnän leski perheineen löytyy myös ensimmäisestä talosta.    

Kirkon viereinen tila sai nimensä Sopasen mukaan vuoden 1695 paikkeilla, joten Daniel Sopanen varmaan viljeli vävynä ensin kirkkoherrojen maita, sillä he yleensä  hankkivat tiloja käyttöönsä ehkäpä luvaten syytingillä myös taivaspaikkoja hartaille talonpojille. -Paltamon kirkkoherra Johan/Johannes Cajanuksella tiloja oli enemmänkin Paltamossa ja Sotkamossa. Samoin myös veli Erikillä ja poika Erikillä Sotkamossa.

Sopalakin kärsi pahoin vihollisen hyökkäyksestä 1712 eli sarkasodan aikoihin, joten Daniel Sopasen vielä kotona olevaa perhettä muutti ensin Anna-tyttären pson Pentti Pentinpoika Okkosen kanssa Jormaskylän Määttälään ja sieltä mm. Alasotkamon Naapurinvaaran Hiltulaan nro 29, jossa asui tytär Marketta Heikki Tikkasen kanssa. Vuoden 1723 tositekirjassa Danielin nimi on vielä Sopalan omistajana yhdessä kappalaisen Eric Siniuksen perheen kanssa. Daniel oli tuolloin jo vanhahko mies, s. 1664 ja kuollen n. 1645, joten hän asui myös Hiltulassa. 

Danielille ja Carinille syntyi vain tyttäriä, joten suku Sopasina päättyi jatkuen tyttärien perheissä. https://www.geni.com/people/Taneli-Sopanen/6000000008794454741    

Sarkasodan jälkeen Sopalassa asui pappeja ja nimismies Schroderuksia ym. myöhempiä nimismiehiä, kunnes veljekset Fredrik ja Matti Klemetti ( Sopala) tulivat talon isänniksi Ristijärveltä 1841 aikoihin ja heidän jälkeensä Kaartiset Hyrynsalmen Kemppaalasta 1860- luvun lopulla.  Elämä jatkui Kaartisina jakaantuen myös tyttärien kautta mm. Korhosiin, Nikitiniin. Kanasiin ym. Nykyään osa Sopalan pelloista on kunnan kasvavaa asutusaluetta. - Pappilan pellot lienevät jo täyteen rakennetut. 

Kärnälä 5.ssa asui aikoinaan monia virkamiehiä. Tila yhdistettiin myöh. Sopalaan? Kärnälä 3:sta tuli nykyinen Juholankylän Laatikkala.

22. Muita sukuun liittyviä kirkonpalvelijoita ja virkamiehiä Sotkamossa

Sotkamon 4. kirkkoherran  Isak Iisakinpoika Siniuksen (1657-1727) ja puolisonsa  Margareta "Lylyhampaantytär" Cajanuksen (1660-1734) tyttäret Magdalena Sinia (1697-1753) ja Susanna Sinia (1706-1744) avioituivat toinen nimismies Johan Schroderuksen (1679-1741) kanssa perheen asuen 1730 aikoihin Sopalassa, mistä poika Erik s. 1728 muutti aikoinaan  Alasotkamon Urpialaan nro 12 ( nyk. Kuolaniemi nro 7), josta tytär Helena avioitui Heikki Lukkarin s. 1769 kanssa  Itäniemessä.  -  Susanna Sinia sittemmin Oulun porvarin Johan Nilsson Arffmanin  (1710-1755) kanssa, joiden poika ErikJohaninpoika Arffman s.1741 toimi Sotkamon kirkon isäntänä asuen perheineen mm. Alasotkamon Laukkalassa Kuolaniemen rantamailla ja Schroderusten naapureina.  - Kaikki Sotkamon Arffmanit ja Schroderukset ovat heidän jälkipolviaan, elleivät ole muuttaneet muualta.  - Varsinkin Arffmanien suvut kiertävät runsaina tänne Alasotkamolle yhtyen myös usein meihin alueen Lukkareihin. -  Sinius-suvun arvellaan olevan lähtöisin Saloisten Siniluodolta  ja tunnetut esipolvet alkavat talollinen Lauri Siniuksesta ( n. 1550) puolisonaan Catharina Östenintytär Sursill ( Ångerman s. 1556-1614 ).  Catharina  polveutui Umeålaisesta Erik Ångermannin aloittamasta "hapansilakkasuvusta nimeltään "Sursillin suku". Katso  Catharina Sursill 

- Laurin ja Catharinan sukua jatkoi Kainuussa Oulun porvarin, Hannu Laurinpoika Siniuksen ( n.1578-1645 Oulussa), poika ja Pietari Brahen viimeinen vouti, Isak Hansson Sinius ( 1614-1686) puolisonaan turkulaisen kauppiaan tytär Elin ( Helena) Authorintytör Duvel (1620-1702). - Kajaanin linnan raunioiden seinästä löytyy vouti  Isak Hansson Siniuksen (k. 1686) nimikyltti. - Hannulla oli  sisar Anna Laurintytär Sinius (1 580-1657) puolisonaan Josef Henrikinpoika Lithovius. Heidän tyttärentytär oli taas Anna Johanintytär Mathesius (1635-1668) psonaan Paltamon "kirkkoruhtinas"Johan Antinpoika Cajanus ( 1626-1703).  Anna Laurintyttären ja Josef Lithoviuksen jälkipolvia  jatkui runsaana myös useimmissa Suomen entisissä presidenteissä ja myös nykyajankin politikoissa. https://www.geni.com/people/Anna-Sinius/6000000000716487199. 

 - 1600-luvun loppupuolella Saloisten Siniluodolle muutti Saloisten Juusolasta ruotsalaislähtöisen  Olof Tyrgilsson ( 1480-1548) ja Brita Fordellin jälkipolvia ollut Matti Jönssinpoika (tai Hannunpoika) Juusola ( 1632) ottaen nimen Siniluoto, jonka veljen, Siikajoen kappalaisen Joseph Jönssinpoika Josanderin (1626) pojanpoika, Johan Antinpoika Josander (1692), muutti 1700-luvun alulla ( ennen 1723) Alasotkamo 26 Urpialaan Haapalanlahdella. Hänen tyttärestään Kaisasta s. 1737 tuli sitten Okkosten ja siten äitini kautta minulle ja suvusta monille muillekin esi-vanhemmat. Johan Josander löytyy usein luottamustehtävissä aikansa Sotkamon pitäjänkokousten osallistujana ja asiakirjojen allekirjoittajana yhdessä muiden esi-isiemme, esim. siikajokisen Turunkorvan Heikki Meriläisen ja Kofferon vävyn, Heikki Lukkarin s. 1721, kanssa ja Urpialan Josef Josander . 

-  Kajaanin historiassa kerrotaan kuinka kruununnimismies Cristian Castrén suoritti vuonna 1755  parin ulkopitäjäläisen, Turunkorvan Henrik Meriläisen ja Kofferon Henrik Lukkarin, kanssa tarkastuksen Kajaanin kirkkorakennuksessa ja muissa seurakunnan rakennuksissa ja he havaitsivat useita puutteita, jotka luetellaaan pöytäkirjassa. 

Arffmanitkin tulivat länsirannikolta ja heidän arvellaan omaavan myös saksalais/ruotsalaisia peruja. Kuuluvatko Schroderukset saksalaislähtöiseen sukuun on sekin uskonasioita, sillä Saksassa ja Ruotsissa asui noita Schröder/Schroderuksia. Tiedetyn esi-isämme Rantsilan kirkkoherran Petrus Schroderuksen kerrotaan olleen Paltamosta ja Schroderukset on liitetty tarinoissa, joista ei ole mitään todistetta, Kajaanin linnassa vankina olleeseen Schröderiin?, joka olisi tullut Ruotsista tai Saksasta.  -Sotkamossa ei ollut ennen nimismies Johania isoja sukutaloja kuten tarinoissa väitetään.  Suvun ensimmäisen varmasti tiedetyn Rantsilan kirkkoherra Petrus Schroderuksen vanhimman lapsen, nimismies Johan Schroderuksen s. 1679,  äiti, saattoi ollakin Brita Mikaelintytär Tammelander, joka  kuului Paltaniemen Immolaan Raahesta muuttaneisiin Tammelandereihin kuollen Johanin syntymävuonna 1679,  sillä Johanilla oli iso ikäero muihin myöhempiin sisaruksiinsa verrattuna, joiden äitinä  oli Beata Remal. - Nimismies Johan Schroderus asui perheineen Paltamon jälkeen ensin Sotkamon Tikkalassa ja lopulta sitten Sopalassa 1730 jälkeen. - Johanin pojista:  Isak s.1723, Johan s. 1726 ja Erik s. 1728 suku Schroderuksina jatkui Sotkamossa. 

 - Noihin vanhoihin sukuyhteyksiimme liittyvät myös pohjoisen rannikkoseudulle lähinnä varsinais-Suomesta lähetetyt pappissuvut tyttäreidensä kautta kuten Mathesiukset, Lithoviukset, Somerukset/Tuderukset jne. - Paltaniemellä voi aistia noita monien 1600-1700-luvun esivanhempiemme asuinpaikkoja, joita edustaa etenkin Immolan vanha pihapiiri, Sivola, Kaikkola, Sutela, vanhan pappilan seutu kirkkoineen ja uhrilehtoineen jne. Sotkamossa taas kirkonseudulla, pappilan ja Sopalan pelloilla tietää kaikkien esivanhempiemme astelleen vakavina papin pakeille.

Cajanus-suvun esi-isämme ja Pietari Brahen 1.vouti, Anders Eriksson ( Antti Erikinpoika) Hjerta ( 1601-1657), olisi tullut taas Kirkkonummelta Paltamoon 1626 aikoihin toimien ensin nimismiehenä ja sitten voutina.  - Sukunimensä, jota hän ei liene täällä käyttänyt, olisi suku saanut sydämenmuotoisen karjamerkin mukaan. 1500-luvulla Kyrkslätin kunnan Korkkullassa sijainneen lääninsihteerien tai nimismiesten suvun nimi muotoutui siis Hjertaksi. Katso:  Korkulla släkten Hjerta . 

Suomennos: "Valokuva: Korkkullan kartanon päärakennus, joka sai nykyisen muotonsa vuonna 1796 aikana, jolloin ruotusotamies Johan Jakobsson Korkman omisti rusthollin. Valokuva on 1930-luvulta, jolloin Sigrid ja Edvin Pihlström asuivat Korkkullassa, ja oikealla näkyy myös niin kutsuttu mankelihuone, joka on myös 1700-luvulta."

"Lääninmiehen (nimismiehen) suku, joka otti nimen Hjerta, oli 1500-luvulta lähtien Korkkullassa Kirkkonummen pitäjässä. Sukunimi Hjerta on johdettu talomerkin sydäntä esittävästä symbolista. Vanhin dokumentoitu henkilö on Lars Persson Korkkullasta Kirkkonummen pitäjässä vuosina 1540-1547, jonka jälkeen hänen poikansa otti tilan haltuunsa. ( Vanhoissa tutkimuksissa suvun alkuperän arvellaan olevan tanskalaista, joita siirtyi etelärannikolle.) 

Poika Erik Larsson oli Korkkullan omistaja vuosina 1549-1563 ja toimi myös lääninmiehenä. Erik Larssonin aikana vuosina 1555-1556 kuningas Kustaa Vaasa oli lähes vuoden Suomessa ja Uudenmaan oleskelusta kertovassa kuvauksessa mainitaan Korkkulla kuninkaan levähdyspaikkana.

Erik Larssonin poika nimismies Mickel Eriksson jatkoi isänsä jälkeen Korkkullassa vuosina 1566-1612. Hän omisti myös rälssitilan Tjusterbyssä Porvoon pitäjässä. Hänelle myönnettiin 23. joulukuuta 1588 erityinen vuosittainen viljan ylläpito, koska hän asui Korkkullassa suuren yleisen tien varrella ja tästä aiheutuvien velvollisuuksien vuoksi. Vuonna 1588 Korkkullaan perustettiin myös vesimylly. Mickel Eriksson oli myös lautamies vuonna 1592 ja alkoi tehdä ruotupalvelusta vuonna 1600 varustaen ratsumiehiä ruotutilalle ja ottamilleen vaihtomaille Hindersbyssä, Lillestbyssä, Mattbyssä, Grundträskissä, Skyttkullassa ja Håkansholmassa. Hindersbyn Teglas-tila, joka yhdistettiin vuonna 1585, on edelleen yhteisviljelyssä Korkkullan kanssa. Mickel Eriksson on dokumentoitu viimeksi vuonna 1612.

Mickel Eriksson oli naimisissa Sigfridsdotterin kanssa, joka oli kotoisin Sjöskogista Helsingin pitäjästä (Vantaa). Hänen isänsä oli Sigfrid Larsson ja äitinsä Kerstin Ragvaldsdotter, joka polveutui Sjundby-suvusta. Hänen isoisänsä Ragvald Jönsson oli lautamies Siuntiossa ja isoisoisänsä Jöns Dyniusson, joka aateloitiin 22. marraskuuta 1467 kuningas Kaarle VIII Knutssonin toimesta saaden rälssiä Dönsbyssä Karjaan pitäjässä.

Poika Erik Mickelsson oli ruotutilallinen Korkkullan ruotutilalla vuosina 1614-1630.

Erik Mickelssonin poika Anders Erikssonista (s. n. 1601) tuli Kajaanin vapaaherrakunnan vouti, jossa hänet mainitaan vuonna 1656, mutta ei enää vuonna 1665. Anders Eriksson on Cajanus=Kajanus suvun kantaisä. Erik Mickelssonin toinen poika kapteeniluutnantti Hans Eriksson Hjerta otti Korkkullan ruotutilan haltuunsa vuosina 1630-1662. Hän omisti myös Medvastön ruotutilan Etelä-Kirkkonummella. Hän oli vänrikki eversti Burtzin alaisuudessa vuonna 1630 ja vuonna 1656 luutnantti kahdelle merimiesruodulle, ja häntä kutsuttiin 'Porkkalan luutnantiksi'. Hän kuoli vuonna 1683, testamentattuaan Medvastön ruotutilan tyttärelleen Annalle.....

Vuonna 1835 Korkkullan osti kihlakunnantuomari Carl Engberg Gunnarsbystä Kirkkonummelta ja ruotutila siirtyi toiseen sukuun. Sen jälkeen Korkkulla on siirtynyt sukupolvelta toiselle useissa suvuissa, ensin kolmen sukupolven ajan Engberg-suvussa. Sukupolvenvaihdos tapahtui, kun Gustaf Engberg kuoli 33-vuotiaana vuonna 1888 ja tarvittiin Turun hovioikeuden päätös, jotta hänen poikansa Hugo Engberg voisi myöhemmin ottaa ruotutilan haltuunsa. Vuodesta 1904 ruotutilaa hallitsivat Hugon äiti Ida ja Henrik Dahlgren, ja sen jälkeen." ( ChatGPT) 

Tosin Kainuussa Antin syntyperästä ei ole löytynyt varmaa tietoa, on vain vanhoja mainintoja historian kirjoituksissa, joten taas ollaan uskon varassa. - Mikäli sukuyhteydessä ei olisi mitään perua, miten kaukainen kainuulainen perhe olisi kerrottu eri lähteissä kuuluneen kirkkonummelaiseen nimismiessukuun vielä 1745 aikohin jolloin Cajanuksia oli vielä elossa? Aateloitua Gyllenhjerttaa he eivät ole, mutta alkusuvun toisen jäsenen pojanpoika lienee aateloitu aikoinaan tuolla nimellä.  Antin pojat ottivat sukunimikseen Cajanus Cajanan kaupungin nimen mukaan 1650 aikoihin. Lapsista muutamat käyttivät Gyllenhjerta- nimeäkin. - Joka tapauksessa Anders Erikssonin  jälkipolvista kasvoi vuosisatoja Kainuun ja koko Suomenkin kulttuurihistoriaan merkittävästi vaikuttaneita henkilöitä pappis- ja virkamiessukuina.  Cajanus-nimi on saanut uusia nimiversioita ja joku miespuolinen Kajanus- nimen kantaja löytynee vielä Kainuustakin. Meitä suvun naispuolisten henkilöiden jälkipolvia löytyy avioliittojen kautta runsaasti. Katso Michel Eriksson Hjerta

( Arffman-suvun esivanhemmista löytyy tietoa täältä. Lähde: Per Oloff Snell Brottstycken ur det tidiga Haparanda-Tornio bebyggelsen och människorna 1500-1700 sivut 82-84. Katso Johan Arffman. - Arffman-sukunimeä on vaihtunut myös Arhamaksi, Arantolaksi ja Turussa päin vaikuttavaksi Arvas-sukuhaaroiksi. )

Edellä kerrotuista suvuista voisi päätellä, että länsisuomalset suvut suosivat paljolti länsisuomalaisia sukuja avioituessaan keskenään. Avíoitumiseen vaikutti myös säätyjako, jolloin ei ollut suotavaa avioitua alempisäätyisen kanssa. Siis papit pappien tai voutien/ nimismiesten tyttärien kanssa jne. Tosin eihän täällä ollutkaan itäsuomalaisia pappeja tai virkamiehiä ennen Cajanus-veljesten syntymää 1626 jälkeen, kaikki olivat sitä ennen tulleet mm. Saksasta, Ruotsista tai yleensä etelästä päin sivistämään näiden korpien asukkaita. Kajaanin linnassahan oli noita ulkolaisia virkamiehiä ja sotilaita enemmänkin. Kuninkaan hallinto lähetti tietysti vain parhaimmat miehensä kehittämään näitä maamme itäosia. 

"Lukkarit" laskettiin myös säätyläisiksi, joten sukuhaaran alkupään henkilöitä ei löydy rippikirjoista, mutta löytyy henkikirjoista. Sittemmin Lukkari-suku jatkuu Sotkamossa talonpoikaisina haarautuen 1900-luvun kehityksen myötä eri ammatteihin ympäri maatamme.  Vasta 1900-luvun lopulta löytyy yhteyttä takaisin kirkollisiin piireihin ainakin täällä Sotkamossa, sillä Paltamon kirkkoherrana on toiminut Itäniemen Lukkareiden jälkipolvia Tuhkakylän Huovilan kautta ollut Pekka Lukkari ja nykyään Sotkamon kanttorina työskentelee ja samoin Itäniemen ja Purolan/Kuolaniemen/Riihelän/Jussilan kautta opettaja Matti Lukkarin pojanpojantytär Aliisa Lukkari-Syrjäniemi kotoisin siis Juurikkalahdesta. Aliisan lapsuuden perhe palasi aikoinaan asumaan isä-Jussin kotipaikalle. 

- Näistä edellä kerrotuista muualta tulleista miespuolista  sukulinjoista ainakin Kainuussa ovat päättyneet Siniukset ja Josanderit, Cajanukset ovat muuttaneet nimimuotojaan ja muuttaneet eteläisempiin parrasvaloihin. - Arffmanit ja Schroderukset samoin kuin Lukkarit ja Meriläiset jatkavat koko ajan vähentyen lasten lukumäärän hiipuessa ja muuttoliikkeen jatkuessa.

23. LUKKARIN LAKI VUODELTA 1619 (Lähde: Kaikuja Kajaanista nro 12 vuonna 1911)

VUONNA 1619 SÄÄTI KUNINGAS KUSTAA II ADOLF LUKKAREITA VARTEN LAIN, JOSSA OLI MUUNMUASSA SEURAAVAT MÄÄRÄYKSET:

1. Lukkari seuratkoon pappia papistokokoukseen, jos sen laiminlyö, maksakoon papille 3 äyriä sakkoa.                          

2. Hän kantakoon myöskin piispan, provastin ja kirkkoherran kirjeet lähimmälle lukkarille, jos sen laiminlyö, maksakoon piispalle 3 äyriä sakkoa.                                      

3. Hänen pitää myöskin kaikkina aikoina soittaa kelloa pyhän aterian kunniaksi, joka aamu ja ilta läpätä 3 äyrin sakon uhalla pitäjälle yksinään.

4. Hänen pitää myöskin ilmoittaa papille sairaskutsut edellisenä iltana, jos hän saa kutsun tietää, ja hänen pitää seurata jokaista kutsua kalkin ja kirjan kanssa, jos sen laiminlyö, maksakoon 3 äyriä sakkoa lain mukaan.

5. Lämmittäköön myöskin papin saunan ja kerran wiikossa palwelkoon sekä wastat walmiina pitäköön.

6. Samoin teurastakoon hän papille, jos niin tarvitaan.

7. Jos lukkari ei voi aina laulaa wuoden kuluessa, tehköön sen edestä papille päivätyötä.

8. Niin myöskin pitää lukkarin kylvää papin siemenet ja korjata hänen wiljansa ajallaan, niin että se tulee hywään säilöön, taikka ottaa toisen sijaansa; jos sen laiminlyö, maksakoon 3 äyriä sakkoa ja korvatkoon kaiken vahingon.

9. Lukkarin ja hänen waimonsa tulee kantaa kaljaa ja tynnyriolutta ja niillä pitää hänen saada wetokannunsa.  

10. Lukkarin waimon pitää myöskin tehdä papin taikinan ja leipoa leiwät, jos niin tarwitaan, ja saakoon siitä lämpiäiset.

11. Kun lukkari kaiken tämän täyttää wuoden kuluessa, niinkuin määrätty on, silloin pitää papin antaa hänelle pari kenkiä ja hyviä willasukkia.

24. Tietoa Mansuetus Jacobin vanhemmasta pojasta, kappalainen Esaias Mansveti Ijander/ Fellman s. 1620 Iissä. Kuollut Kemijärvellä 1697. http://fi.wikipedia.org/wiki/Fellman  ja https://sok.riksarkivet.se/sbl/Presentation.aspx?id=15238           

"Artikkeli 15 (1956), sivu 575. Fellmanin suku, todennäköisesti alun perin peräpohjolainen. Sen kaksi ensimmäistä jäsentä olivat Simon Olai, Närpiön kappalainen Uppsalan kokouksen aikaan vuonna 1593, ja hänen veljensä Jacob Olai (joka kuoli vuonna 1615), Storkyron kappalainen (Vaasan lääni), ja vuodesta 1581 Iin kirkkoherra (Oulun lääni). Jälkimmäisen poika Mansuetus Jacob (ilmoitetaan kuolleen "jokin aika sitten" 25. kesäkuuta 1651) seurasi isäänsä Iin kirkkoherraksi vuonna 1616, mutta hänestä tuli Paltamon kirkkoherra vuonna 1620, mutta hänet erotettiin juopottelun ja muiden ongelmien vuoksi vuonna 1628. Hänestä tuli kuitenkin myöhemmin saarnamies Sotkamossa (Oulun lääni) vuonna 1630 ja sen ensimmäinen kirkkoherra vuonna 1647. Hänen poikansa Esaias Mansueti Fellman (s. 1620, k. 1697) tuli papiksi Lappiin vuonna 1648, missä hän ja hänen jälkeläisensä palvelivat lähes 200 vuotta vuoteen 1832 asti. Esaias Mansueti syntyi Iissä, minkä vuoksi hän itse kutsui itseään myös nimillä Ijander, Ijåander ja joskus Bothniensis. Hänestä tuli ylioppilas Turussa vuonna 1648, ja hänet määrättiin samana vuonna piispa I. Rothoviuksen toimesta palvelemaan Kemin Lapin alueella. Tuohon aikaan hallitus oli antanut rakentaa kirkkoja Enontekiölle ja Kemijärvelle. E. M. F. sijoitettiin ensimmäiseen seurakuntaan, kun taas Lapodius sijoitettiin jälkimmäiseen. Lapit olivat perustaltaan vielä pakanallisia, mutta molemmat papit omistautuivat suurella innolla käännytystyöhön ja yrittivät opettaa lappalaisille myös suomea, jotta nämä voisivat lukea suomalaisia kristinopin oppikirjoja."

"Kun Lapodius kuoli vuonna 1660, Esaias muutti Kemijärvelle ja häntä kaivattiin suuresti Inarissa, jossa oli tehty "kaunis alku". Hän hoiti nyt jonkin aikaa yksin tehtäväänsä Lapin Lapissa ja matkusti paljon talvisin, kun taas lappalaiset tulivat kesäisin Kemijärven kirkolle. Vuonna 1669 Esaias Mansueti sai uuden avustajan Gabriel Tuderuksen, joka toimi kappalaisena Inarissa. Vuonna 1687 tehdyssä tarkastuksessa valtakunnan lappalaisalueilla havaittiin, että Inarissa ja sen ympäristössä lappalaiset olivat paljon edistyneempiä kuin muualla. 49 vuoden työn jälkeen Pohjoisessa Esaias Mansueti Fellman kuoli Kemijärvellä vuonna 1697. Hän jätti jälkeensä muistiinpanoja toiminnastaan, osa niistä julkaistiin Suomi-lehdessä vuonna 1846. Kemijärvellä hän meni naimisiin Lapodiuksen lesken Anna Hansdotterin kanssa (kuoli 1707). Heillä oli kaksi tytärtä, jotka kuolivat nuorina, ja poika Esaias F. (syntynyt 1675, kuollut 1736), josta tuli kappalainen Kemijärvelle vuonna 1698. Hänen poikansa Esaias F. (syntynyt 1700, kuollut 1756) valmistui filosofian maisteriksi Turussa vuonna 1729, toimi kirkkoherrana Limingossa (Oulu) vuonna 1749 ja tuomiorovastina. Nuorempi poika Nils F. (syntynyt 1718, kuollut 1799) toimi kirkkoherrana Sodankylässä (Oulu) vuodesta 1764, Oulussa vuodesta 1768 ja tuomiorovastina, sitten kirkkoherrana Limingassa vuodesta 1779 ja kirkolliskokouksen tuomiorovastina. Hän kirjoitti kuvauksen Kemin lappalaisyhteisöistä ja Kemijärven kappeliseurakunnasta, joka julkaistiin vuonna 1906 Jacob F:n (kuollut 1875) toimesta."

"Nils F:n kaksi poikaa perustivat kumpikin oman sukuhaaran. Vanhempi, Esaias F. (syntynyt 1745, kuollut 1819), valmistui maisteriksi Turussa vuonna 1766, toimi Rovaniemen kirkkoherrana (Oulu) vuodesta 1785, juhlamaisteriksi hänet nimitettiin vuonna 1819, ja samana vuonna hänestä tuli tuomiorovasti (katso lisää A alla). Nuorempi poika Jacob F. toimi kauppiaana ja raatimiehenä Raahesta." Teksti käännetty ruotsinkielestä ChatGPT- ohjelmalla. 

Sukuun kuuluneet senaattoriveljekset Isak ja G. E. Fellman aateloitiin vuosina 1902 ja 1904.( Wikipedia)  

Esaias Nilsinpoika Fellmanin (s. 1745) poika Jaakko s. 1795 jatkoi esi-isiensä tapaan ensin Lapin pappina ja myöhemmin mm. Lappajärven pappina. Katso Jacob Fellman ja lataa Poimintoja Jaakko Fellmanin Lapin ajoista kirjassa nro 3075.

25.Suvussa ampumahiihtäjiä ja taikureita

Hauskana yhteensattumana voisi pitää edellä olleen wikipedian linkin mukaan, että ampujahiihtäjä Jenni Fellman s. 1997 olisi Mansuetus Jacobin Esaias-pojan s. 1620 jälkipolvia ja Kaisa Mäkäräinen on taas Mansuetuksen Johan- pojan s. 1625 jälkipolvia Purolan Tuomas Lukkarin s. 1882 avioiduttua Ristijärven Eskolan/Rauhalan tyttären  Reeta Kemppaisen kanssa, joiden tyttärenpojantytär Kaisa on. - Tuomasta ja Reetaa yhdisti taas Perttu Kemppainen s. 1678 Hyrynsalmi Paltamossa eli "taikuri Pyhännän Perttu", joka oli kummankin esi-isiä. Pertun Valpuri-tytär s. 1705 avioitui Matti Paavonpoika Rusasen kanssa ja heidän Paavo-pojan tytär Elsa Rusanen s. 1762 Paltaniemen Kaikkolassa oli taas Matti Matinpoika Lukkarin s. 1761 Laatikkalassa puoliso ja siten kaikkien Soidinvaaran ja Purolan Lukkareiden esiäiti. - Perttu on erityisen kiinnostava siksi, että häneen liittyy paljon kansanperinnettä. Samuli Paulaharjun Kainuusta keräämät tarinat nimittäin kertovat mahtavasta noidasta nimeltä Pyhännän Perttu, joka oli tulut Ristijärven Pyhännänkylän Eskolan taloon ( Luultavasti Ristijäven Mikkola no 14:ään) Hyrynsalmelta. Tarinat  ovat luonteeltaan selvästi myyttisiä, mutta niiden päähenkilö, Pyhännän Perttu, on historiallinen henkilö: ainakin kertomus Hyrynsalmelta Eskolaan saapuneesta Perttu-nimisestä miehestä pitää täsmälleen paikkansa. Talon nimen muuttuminen Mikkolasta Eskolaksi muuten johtuu siitä, että Pertun poika ja Mikkolan seuraava isäntä oli nimeltään Eskeli ja että nimi esiintyy suvussa myöhemminkin.

Tuomas Lukkarin pojanpoika Heikki s. 1937 Ristijärven Rauhalassa kertoi minulle aikoinaan muutaman  tarinan Pertun taioista, jotka ovat jääneet suvun muistoihin.  

"Velho Perttu oli  tehnyt Eskolan rengeille opettavaisen tempun. Lieneekö katsonut, että rengit viettävät liian pitkiä ruokalepoja tuvan penkeillä maaten. Kun sitten aikanaan he olivat suunnitelleet töihinlähtöä, oli tuo ukko heittänyt aikansa mahorkkamytyn  pirtin lattialle, josta seurauksena oli ollut, että kukaan ei ollut päässyt ylös penkeiltä. Kun tuskan hiki oli jo vallannut ko. miehet ja muun väen jo alkaessa ihmetellä renkien touhua, oli ukko nostanut tupakkinsa lattialta ja niin rengit olivat päässeet liikkeelle ja tarun mukaan sen koommin ei seudulla ole nähty laiskoja työmiehiä." - Tuomaskin oli seudulla tunnettu isoista käsistään ja ripeästä työtahdistaan.

"Eräälle Eskolan ukolle oli sattunut myös merkillinen tapaus aikoinaan, kun hän oli ollut palaamassa kirkonkylältä kotiaan kohti. Hänellä oli ollut kiire syystä tai toisesta ja hän oli pyytänyt kyytiä joltakin silloiselta "taksilta". Tuo kyytimies olikin luvannut niin nopean kyydin, ettei isäntä ennättäisi päätänsä kääntää kun jo ollaan kotiportilla, mutta palkkioksi hän halusi navetassa olevan sonnin. Nopeasta kyydistä ilahtuneena isäntä lupasi sonnin palkkioksi, jos kyyti olisi lupausten arvoinen. - Niinpä pian noustuaan kieseihin oli oltu jo Eskolan portinpielessä ja siinä päätään selvitellessä oli isäntä todennut olevan hyvä, että kyytimies oli jo kadonnut ja ettei tarvinnut antaa parasta sonnia palkkioksi... mutta silloin oli emäntäpiika juossut navetasta hameet korvissa huutaen, "että sonni lähti, vain pää jäi jäljelle". - Sonnin pää oli siirtynyt riihen ovenpieleen ja tapahtumasta lähtien on sitä pitänyt keritä joka kevät, ettei muuta harmillista tapahtuisi ko. talossa. Tuo vanha riihiaitta lienee vielä pystyssä, ja sen oven pielessä saattaa sonnin pää kukaties vieläkin riippua."

"Perttu oli kokeillut temppujaan myös silloiseen nimismieheen. Kun jossakin oli ollut ns. pakkohuutokauppa, oli tuo ukko käynyt ostamassa tilan itselleen tarjoten kontillisen riihikuivaa rahaa nimismiehen iloksi. - Palattuaan tilaisuudesta ja avattuaan kontin oli tuo vallesmanni löytänyt vain lehden silppua - eikä asiasta ole sen koommin puhuttu." 

Tarinat  Pyhännän Pertusta ovat elänneet Ristijävellä kansan suussa kauan. (Lisätietoa Pertusta: Samuli Paulaharju "Kainuun mailta"s.238.) Kirjassa mainittu tarina Hiisijärven veden laskusta ei voine liittyä Perttuun, sillä hän kuoli jo 1742 tai 1749? - Toisen tarinan mukaan Härkös-esi-isäni pääasiassa aiheuttivat järven kutistumisen 1761. -Joten Purolan Lukkareilla on ainakin kahden taikurin geenit perimässään. 

26. Muisteluja Sotkamon kirkollisista oloista pitäjän 377 vuoden kunniaksi 2024.

Lähteenä kirkkojen osuuteen lehtori Lauri Lounelan ( ent. Lönnrot) juhlapuhe Sotkamon kirkkopäivillä 1938.

Sotkamon Lukkari-suvun esi-isä Mansuetus Jacobi (s.n.1581-1651) oli Paltamon jälkeen Sotkamossa ensin saarnaajana ja pastorina n. 1630 alkaen ja 1. kirkkoherrana 1647-51. Hänen kirkkonaan kerrotaan olleen pieni kirkkotupa, joka oli rakennettu 1628-30 aikoihin. 

Erään perimätiedon mukaan joku pappila olisi ollut Pienen Sotkamo- järven takana Juholankylän rantamailla, jossa vanha Laatikkalakin nro 7 oli. - Tuo Sotkamojärven takana mahdollisesti ollut pappila olisi tietenkin ollut Mansuetus Jacobin ajan peruja. - Kirkkon käyttöön vuonna 1634 otettu Kärnälä oli siis mahdollisesti nykyisen Makkosenmäen vastarannalla Juholankylän puolella ja kaikkien Laatikkaloiden naapurina. Ensimmäisessä kartassa kirkko on merkitty Sotkamojärven taakse juuri noille rannoille. 

Sotkamon varsinainen 1. kirkko oli hirsinen pitkäkirkko tornilla, ei siis ristikirkko. Se valmistui vasta Mansuetus Jacobin seuraajan, Erik Andersinpoika Cajanuksen (1628 -1691) aikana vuoden 1651 jälkeen.  Kirkon poltti eräs mielenvikainen vuonna 1692 ja samalla pappilan joka silloin oli ollut aikaisemmin lampena olleen rimmen kirkonpuoleisella rinteellä. ( Anders Pehrinpoika Laukka tuomittiin kuolemaan Sotkamon kirkon ja pappilan tuhopoltosta.)

"Suullinen perimätieto kertoo, että ensimmäinen kirkko olisi ollut Anttilanniemelle päin, seuraava kirkko pappilan pellolle päin 4. kirkon eli ns. vanhan kirkon paikalla. Olivatko kirkot siis nykyisen parkkipaikan kohdalla? Kansan keskuudessa on liikkunut myös perimätietona, että Kekkolanniemen nyt jo järveen purkautuneella kangasrannalla olisi ollut kerran kirkko, pappila ja hautausmaa." - On varmaan ollut Paltamon srk:nan aikoihin, sillä jossain Sotkamonkin seuduilla on täytynyt olla hautausmaita useampiakin kuten myös ehkä Kalmoniemellä Kuhmossa päin. Vielä 4.kirkon aikana 1800-luvun alulle saakka haudattiin vainajat nykykirkon takana olleeseen nyt jo metsittyneeseen vanhaan hautausmaahan.  Sen jälkeen on "Ihalaisenkangas" toiminut hautausmaana.- Vanhojen kirkkojen muistomerkki löytyy kirkkopuistosta kirkon takaa. 

Mansuetus Jacobin arvellaan Paltamon seurakunnan aikoina asuneen myös Kekkolanniemellä, joka sijaitsee Nuasjärven rantamailla Korvanniemen seudulla. Siellä sijaitsi Turunkorvan tila ja kyläkin oli sama nimeltään, jossa asui Kajaanin linnan virkamiehiä, nimismiehiä ja Pietari Brahen vouteja ennen Simo "Hurtan" visiittiä Sotkamossa n.1709-1723. Hurtan jälkeen taas Kajaanin virkamiehet asuttivat vielä taloa 1730-luvulle saakka. Turunkorva siirtyi 1740 mennessä sitten Henrik Meriläisen perheelle.  https://sotkamo.karttatiimi.fi

(Korvanniemen Turunkorvan tila on sittemmin jaettu useampaan osaan:Vanhatalo/Uusitalo, Kantola, Erola jne.)

Turunkorvassa jatkoi siis Siikajoelta muuttanut talonpoika ja leski Heikki Heikinpoika Saarela/Heickilä  ( sukunimeksi sittemmin Meriläinen (mereläisyytensä mukaan) 2.puolisonaan  Elin Heikintytär Kärnä Ylisotkamon Kärnälästä, vihitty 1732 Oulussa. - Heikin 1.pso ja lastensa äiti kuoli 1731 Mankilassa, joten Heikki lapsineen tuli vasta sen jälkeen Sotkamoon. Heikin Heikki- ja Matti-pojista suku on levinnyt Meriläisinä laajalti pitkin pitäjiä yhtyen mm. Puron Lukkareihin Erik Matinpoika Lukkarin (s.1834 Purolla) pson ollessa Martta Valpuri Mustonen s. 11.6.1836 Jormas 10 Lindulasta ( Kivelä) ja Pohjasmäki 19.  - Martan äiti oli Anna Margareta Matintytär Meriläinen s. 12.5.1798 Turunkorvassa. - Martta Valpuri s.1836 oli myös isänsä isänäidin Anna Matintytär Partasen s.1735 jälkipolvena sukua Erikin jälkipolville Riekinrannan Valkolasta ja ollen lisäksi myös äidinpuoleisen esi-isäni Klaussin sisko. - Sotkamon ja koko Kainuunkin vanhat suvut kietoutuvat monin sitein toisiinsa. Serkkuja löytyy talosta kun talosta. - Aikaisemmin Sotkamossa asui Pielisjärven Meriläisiä, joilla lienee kaukainen sukuyhteys geenitestien kautta Siikajoen sukuhaaraan.  Katso https://hiski.genealogia.fi/hiski?fi+t5538124 ja  Rippikirja 1728-36

3. kirkko 1694-1737 

"Kreivin aika oli päättynyt ja Kainuuta koetteli sodat ja suuri nälänhätä, kuten koko Suomeakin. Seuraukset noista sodan ja nälän vuosilta tuntuivat pari sukupolvea eteenkin päin. Osa asukkaista kuoli tai siirtyi joko pohjoiseen tai takaisin Savoonkin päin ja autiotiloja syntyi runsaasti. - Vuonna 1694 valmistunut  3. kirkko oli rakennusvirheen takia niin heikko, että se katsottiin vaaralliseksi. Pelättiin, että se voisi kovalla tuulella sortua ja niin se tuomittiin purettavaiksi ja uusi kirkko määrättiin sen sijaan rakennettavaksi. Varmaan olisivat sotkamolaiset jo aikaisemmin ryhtyneet kirkkoaan uusimaan, jos eivät ajat olisi olleet niin kovin vaikeat. - Kun 1700-luvun vaihteen ankarista koettelemuksista oli hiukan päästy toipumaan, seurasi sarkasota ja isonvihan hävitykset, jotka koko Pohjanlahden rannikkoa ja Kainuutakin raskaina koettelivat. Paltamon kirkon poltti vihollinen. Kajaani poltettiin kirkkoineen kaikkineen. Sotkamon kirkko jäi paikoilleen vain ryöstettynä ehkä huonokuntoisuutensa takia. - 1720-luvulla oli Kuhmonniemellä oma kirkkotupa ja hautausmaa kappalaisen asuessa silti Sotkamossa. - Kirjallinen tieto vanhan kirkon (1737) rakentamisajan jälkivuosilta mainitsee, että edelliset kirkot olivat olleet samoilla tienoilla kuin sekin." 

4. kirkko 1737-1894 

"Uudenkaupungin rauhan jälkeen (1721) tehtiin 3. kirkon purkupäätös, mutta vasta 1737 se toteutettiin. Sillävälin kuin naapuriseurakunnat saivat uudet kirkkonsa, olivat sotkamolaiset tyytyneet korjailemaan vanhaa kirkkoaan. Milloin naulattiin kello lujemmin kiinni, milloin korjattiin ikkunoita, milloin hankittiin uutta kalustoa. Samalla kumminkin mestari Knubb Paltamon kirkkoa rakentaessaan (1726) teki matkan Sotkamoon kirkkoa tarkastaakseen. Vuonna 1731 rykmentin adjutantti Remal tarkasti, mitä silloisen kirkon rakennusaineita voitaisiin käyttää uutta kirk­koa rakennettaessa, ja samalla laati laskelman, mitä lisätarpeita rakennukseen tarvittaisiin. Vieläpä hän sai vastaista varten melkoisen ennakkomaksun, jotta seurakunta saisi rakennustyössä käyttää hänen apuaan. Nämä rahat kuitenkin jäivät sille tielleen. Kajaanin kirkon rakennusaikana ( valm. 1734) Grels Nordling teki matkoja Sotkamoon osaksi vanhaa kirkkoa korjatakseen, osaksi uutta suunnitellakseen. Nordling toimi sitten myös Sotkamon kirkon rakennusmestarina. Rakennustöihin ryhtymästä esti varainpuute. Niitä saatiin osittain keruunkin kautta, jopa Ruotsin puoleltakin (esim. Göteborgin hiippakunnasta). Rakennuspuita taas seurakuntalaiset itse ajoivat kokoon, jokainen talo sovitun määrän. Rauta, mikä tarvittiin, ostettiin enimmäkseen oman pitäjän sepiltä ja oli siis oman seudun valmistetta. - Kesällä 1737 vanha kirkko purettiin, ja uuden rakentaminen alkoi. Lokakuussa oltiin jo niin pitkällä, että osa rakennuksesta oli katto päällä. Muu osa katettiin väliaikaisesti, ja jumalanpalveluksia voitiin jo kirkossa pitää. Seuraavana kesänä töitä jatkettiin, ja syksyllä oli kirkko jo siinä kunnossa, että kirkkoherra Kaspar Gröön saattoi sen syyskuun 8 pnä 1738 vihkiä seutukunnan arvohenkilöiden ja runsaslukuisten seurakuntalaisten läsnäollessa. - Nimeksi tuli 4. kirkolle Pyhän Kolminaisuuden kirkko. Sisustukseltaan se vielä ei ollut läheskään valmis, mm. penkkejä puuttui ja hautasijat kirkon alle oli järjestettävä. Vuosien varrella puuttuvia osia täydennettiin. Kymmenen vuoden kuluttua (1747) tehtiin kirkosta tämän nykyisen kirkon suuntaan kellotapuli. Sen rakennusmestarina oli Lauri Kähkönen, varmaankin oman pitäjän miehiä. Hänkö vai joku toinen lienee rakennuttanut Kuhmon vanhimman kirkon, joka valmistui muutamia vuosia myöhemmin? - Kirkon saarnastuoli oli tehty jo 1729-30 ja Lars Galleniuksen maalama alttaritaulu jo vuonna 1719, joten ne oli siirretty edellisestä kirkosta? Saarnastuoli porraskaiteineen ja alttaritaulu ovat nyt Kansallismuseossa. 

Seurakunnan 4. kirkko kävi pieneksi kunnan väkiluvun kasvaessa ja kirkon permantokin uhkasi jo luhistua, niinpä päätettiin rakentaa uusi temppeli. Syynä saattoi olla myös 1866 tapahtunut maallisen ja hengellisen hallinnon erottaminen toisistaan vuonna 1865 maalaiskuntien hallinnosta annetun asetuksen perusteella. - Sotkamon kunnan "syntymävuosi" on siten 1866. Syntymälahjakseen kunta sai 1867-68 nälkä- ja tautivuodet, jotka tappoivat silloisesta väestöstä neljänneksen eli yli 1300 henkilöä. - Näkäänkuolleiden muistomerkki on pystytetty vuonna 1938 nykyisen siunauskappelin taakse. - "Näiden nälkävuosien vainajille ja lukemattomille unohtuneille on Sotkamon seurakunta hautausmaalleen pystyttänyt muistokiven. Korkea risti kivijalustoineen osoittaa sitä paikkaa jossa suuren kuolovuoden uhrit lepäävät. Jalustassa on sanat: Sun ristis olkoon ainoa mun matkallain tien viittaaja (Vk. 49: 10). Ne vastaavat varmaan niiden monien mielialaa, joilta kaikki toivo tässä elämässä oli mennyt, mutta joiden mielissä kajasti risti ja sen mukana iankaikkisen elämän toivo." - Muistomerkin suunnitteli opettaja Matti Lukkarin tytär arkkitehti Ulla Hjelt os. Lukkari s. 1913 Juurikkalahdessa "teekkariajan" töinään. Siunauskappeli ja parkkipaikka ovat noiden hautojen päälle rakennetut. 

"Sotkamon vanhasta kirkosta ei käytettävänämme ole ollut mitään kuvaa. Jonkun valokuvan kuulemani mukaan pitäisi olla erään Sotkamon entisen pappisperheen jäsenen huostassa. Vanhain kertoman mukaan kirkko muistutti suuresti Kajaanin vanhaa kirkkoa. Kuitenkin se oli jonkun verran sitä isompi. Se oli ristikirkko. Keskellä oli kahdeksankulmainen pieni torni, jossa oli kupukatto ja katolla komea kukkoviiri. Alttaritaulu kuvasi Kristuksen kärsimistä. Varsinaisia seinämaalauksia, joita Paltamon kirkossa on niin runsaasti, ei Sotkamon kirkossa sanota olleen. Saarnatuoli oli kauniisti koristettu. Lieneekö ollut sama kuin se, jonka vanhempaa kirk­koa varten teki vuonna 1729 Greis Sommarfeltz. Ulko-oven edessä oli puinen vaivaisukko,

Vasta myöhään on opittu antamaan arvoa suomalaisten kansanmiesten kirkkorakennuksille. Siitä tulee ansio Heikki Klemetille, joka kirjoillaan on suomalaiset kirkonrakentajat vetänyt esiin ansaitsemattomasta unohduksesta. - Myöskin Kajaanin vanha kirkko sai suurta tunnustusta. Sitä ihaili ruotsalainen taiteilija kreivi Sparre, joka 1894 liikkui Kainuun mailla. Samalla kreivi Sparrella oli kuuleman mukaan ollut käytettävänään erään toisen taiteilijan Sotkamon vanhan kirkon rakennustapaa kuvaavia piirroksia. Erittäinkin ihastutti Sparrea se nerokas tapa, millä eri suunnilta tulevat hirret oli liitetty yhteen. Kovin pahoillaan hän oli ollut molempien vanhojen kirkkojen purkamisesta.

1800-luvun  puolivälissä ruvettiin suurempaa kirkkoa puuhaamaan ja rakennettiin uusi harvinaisen tilava Herran huone. Niinpä 5. kirkon eli nykyisen kirkon vihkiäiset pidettiin 1870. Aikaisempana sunnuntana oli ollut vanhan kirkon viimeinen jumalanpalvelus. Siinä jumalanpalveluksessa, niin kertoi eräs vanhus, joka kymmenvuotiaana poikana oli ollut mukana vanhaa kirkkoa hyvästelemässä, oli rovasti Helander saarnannut sekä puhunut kirkon vaiheista ja niistä papeista, jotka siinä olivat saarnanneet. Vanha kirkko jäi toistaiseksi paikoilleen. Tapuli oli purettu jo nykyistä kirkkoa rakennettaessa ja kelloja varten oli pystytetty tilapäinen soittoteline.

Vanha käyttämätön rakennuskin kunnossa pysyäkseen vaati hoitoa, ja tämä hoito kysyi kustannuksia. Sotkamon seurakunta oli rakentanut kalliin uuden kirkon. Varoja ei oltu noihin aikohin totuttu uhraamaan muihin kuin suorastaan välttämättömiin ja lain määräämiin tarkoituksiin. Sitä osoittaa muusta puhumattakaan se karsasmielisyydeltä tuntuva kitsaus, jolla noina vuosikymmeninä suhtauduttiin mm. kiertokouluihin ja niiden opettajiin. Vanhasta kirkosta oli sitäpaitsi yhtä ja toista haittaakin. Sen ympärillä harjoitettiin vallattamuutta. Ajattelemattomat tai ilkivaltaiset henkilöt tunkeutuivat ikkunoista ja ovista sisään, nostelivat lattiapalkkeja, siirtelivät kirkon alle haudattujen ruumiita tai luita ja tekivät muuta sopimatonta. Myöskin taikurit vanhain uskomusten vielä rehoittaessa kävivät kirkossa vierailuillaan. Sen ohessa katsottiin, että rapistuva vanha kirk­ko oli uuden läheisyydessä tulenvaarallinen ja saattoi korottaa palovakuutusmaksuja. Lisäksi tuli se seikka, että kunnalle ilmestyi uusia menoeriä. Rakennettiin nimittäin kansakouluja, ja pian huomattiin, että vanhan kirkon vahvoista hirsistä näissä töissä saattoi olla hyötyä.

Näyttää kuluneen runsas vuosikymmen ennenkuin vanhan kirkon kohtalo kirkonkokouksessa joutui virallisen keskustelun alaiseksi. Joulukuussa 1882 päätettiin kysyä kuhmolaisilta haluavatko he ottaa osaa vanhan kir­kon korjaamiseen muinaismuistoksi vai luopuvatko he kaikesta oikeudestaan kirkkoon. Seuraavana kesänä päätettiin anoa tuomiokapitulilta sellaista kirkonkokousta, jossa myöskin Kuhmo olisi edustettuna, ja jossa päätettäisiin, korjattaisiinko vanhaa kirkkoa, vai anottaisiinko lupa sen käyttämiseen kansakoulujen rakennusaineiksi. Tämä kokous pidettiin joulukuun 9. päivänä 1883 jäävittömän pappismiehen toimiessa puheenjohtajana ja kihlakunnan kruununvoudin edustaessa valtiota. Kuhmolaisten edustaja sanoi kuhmolaisten tahtovan, että vanha kirkko säilytettäisiin muinaismuistona, mutta jos sotkamolaiset sen vastoin kuhmolaisten mieltä purkavat, vaativat he osastaan 1500 mk, koska olivat olleet mukana kirkoa rakentamassa. Jos sotkamolaiset pelkäävät sitä tulenvaaralliseksi uudelle kirkollensa, niin saavat he laittaa varjeluskeinoja millaisia tahtovat. Niiden kustantamiseen kuhmolaiset eivät ota osaa, eivätkä myöskään osallistu mihinkään korjaukseen.

Sotkamolaiset taas huomauttivat, että kuhmolaiset eivät ole aikoinaan vaatineet osuuttaan. Koska kirkolla ei muinaismuistoarvoa ollut, ja vanha saarnatuoli sekä sakariston pöytä oli jo 1877 luovutettu muinaismuistoyhdistykselle, päätettiin nyt, että pyydettäisiin lupa kirkon purkamiseen ja käyttämiseen kansakoulurakennuksiin. Seuraavan vuoden kesäkuussa kuvernööri antoi suostumuksen tehtyyn pyyntöön. Kun kuhmolaiset, joilta korvaus oli evätty, eivät hakeneet päätökseen muutosta, saavutti se lain voiman.-  Kuhmo oli itsenäistynyt vuonna 1853 omaksi seurakunnakseen.

Kun kirkonkylän kansakoulu ei kir­kon puita tarvinnut, jäi se vielä vuosikymmeneksi paikoilleen seisomaan. Vasta syyskuussa 1893 ilmoitti kirkonkokous, että kunnan on vanha kirkko pois korjattava, ettei sen vuoksi olisi mitään syytä uuden kirkon palovakuutuksen korottamiseen. Kirkon purkaminen tapahtui kuitenkin vasta kevättalvella. Sen suoritti urakkamies. 

Kun torni kirkon päältä vedettiin alas, kutsuttiin kansakoululaiset avuksi sitä kaatamaan. Sen päistikkaa pudotessa vääntyi suuren kukkoviirin tanko siihen asentoon, jossa se siten oli. Hirret vedettiin rekikelillä Naapurinvaaralle. Niistä rakennettiin se koulutalo, joka paloi 1919. Kirkon pohja tasoitettiin, joten lattian alla olevat hautapaikat peittyivät. Käypä kalusto oli jo aiemmin siirretty nykyiseen kirkkoon. Pari vanhaa kirkonarkkua sekä kukkoviiri olivat vielä 1938  kirkon eteisen sivukomerossa? - Missä lienevät nykyään?

Näin oli Sotkamon vanha kirkko siirtynyt muistojen joukkoon. Myöhemmin tuli Kajaanin kirkolle sama kohtalo. Jäljellä on Kainuun kolmesta isonvihan jälkiaikana rakennetusta sisaruskirkosta vain vanhin, Paltaniemen kuvakirkko, joka juuri maalauksiensa ansiosta monta vaaraa vältettyään on saanut jäädä paikalleen todistamaan jälkipolville ankaran hävityksen aikaa seuranneesta rakennuskaudesta."

5. kirkko eli nykyinen kirkko vihittiin käyttöönsä 1870.

"Historialliset rakennelmat ja menneisyyden aistimukset heräävät eloon sisälle kirkkoon astuttaessa. - Kirkon suunnittelijaksi oli valittu arkkitehti Johan Oldenburg. Hän suunnitteli ristikirkon, johon mahtui peräti 2300 sanankuulijaa. Kirkon länsipäädyssä kohoaa 53 m korkea kellotorni, jossa on kaksi kelloa, joista vanhempi on valettu 1745 ja nuorempi 1762. Kauniin alttaritaulun, joka esittää Kristuksen ylösnousemusta on maalannut suomalainen taidemaalari Severin Falkman. Kirkossa ei ollut lämmityslaitteita, joten Jumalanpalveluksia pidettiin talvella vain sunnuntaisin, muulloin käytettiin läheistä pappilan pirttiä. - Ensimmäinen peruskorjaus tehtiin kirkossa 1954-55. Tällöin siihen asennettiin höyrylämmitysjärjestelmä ja kirkkosalia pienennettiin itäpäästä, että saatiin kaksi seurakuntasalia siten, että salista erotettu osa jaettiin korkeussuunnassa kahtia. Näin saatiin salit rippikoulua ja hautajaistilaisuuksia (alasali) varten. Ennen 1954 peruskorjausta kirkkoon oli tehty urkulehteri länsipäätyyn ja talvisodan aiheuttamat kahden palopommin aiheuttamat reiät kirkon katossa ja permannossa oli korjattu. Vihollinen oli tulittanut tätäkin kirkkoa myös konekiväärein. 1950-luvulla tapahtuneessa peruskorjauksessa, jonka suunnitteli arkkitehti Aarne Timonen, kirkko maalattiin sekä sisältä että ulkoa ja kirkon koristemaalaukset suoritti taiteilija Lauri Välke. Peräseinän maalauksen aihe, Kristuksen taivaaseenastuminen liittyy saumattomasti alttaritauluun. Öljymäen rinteille taiteilija on antanut Vuokatin piirteet. - Vuonna 1997 saatiin vihdoin uudet urut, jotka sijoitettiin kirkkosalin eteläsivulle ilman varsinaista urkulehteriä ja kirkko maalattiin ulkoapäin. Kirkkoon mahtuu nyt n. 1500 sanankuulijaa."      (5. kirkko Erkki A. Kemppaisen laatiman kokoomatiedon pohjalta 1997) - Kesällä 2022 uusittiin paanukatto. 

27. Erinäisiä hajatietoja vanhoista kirkollista ja maallista tavoista 1600-luvulla

Lähde: Pappi ja paikallisyhteisö, Käkisalmen läänin luterilainen papisto 1600-luvun lopulla paikallisyhteisössään tuomiokirjojen valossa

"Vanhasta kansanuskosta peräisin oleva usko yliluonnolliseen, noituuteen ja taikuuteen oli voimakasta vielä 1600-luvulla ja myöhemminkin se oli osa ihmisten konkreettista maailmaa, maailmankuvaa ja jokapäiväistä elämää. Aineellisen maailman rinnalla eli vahvasti näkymätön henkimaailma, joka kykeni vaikuttamaan aineelliseen maailmaan. Siitä ovat osoituksena esimerkiksi lukuisat noituusoikeudenkäynnit sekä tapaukset joissa yliluonnollisen on katsottu vaikuttaneen konkreettisesti joidenkin tapahtumien kulkuun. Noituus jaettiin vahingoittavaan mustaan ja parantavaan valkoiseen magiaan.

Turvatakseen kirkkoherran lesken ja lasten elannon kirkkolaki suosi pappien virantäytössä niitä, jotka menivät naimisiin lesken kanssa ja ottivat siten vastuun heidän elatuksestaan. ”Tästä pitä ne papit erinomaisest muistaman/jotca sen edesmennen kirckiherran huonen taitawat ylösauta ja turwata” (Kircko-laki ja ordningi 1686.)  Pappien leskien kohtalona näyttää usein olleen köyhyys puolisonsa kuoltua aikaisemmin. Papin leski sai asua pappilassa vuoden ajan miehensä kuolemasta. Tänä aikana valittiin uusi mies virkaan. Armovuoden aikana kirkkoherran virkaa hoiti sijainen, yleensä kappalainen. - Yleensä pappilassa oli papin oman irtaimen omaisuuden lisäksi seurakunnan kustantama ns. inventarikalusto, joka kuului kiinteästi pappilaan. Vuoden 1681 katselmussäännön ja maanlain mukaan oli määritelty ainakin se mitä rakennuksia pappilaan tuli vähintään kuulua.- Pappilat toimivat myös pitäjiensä sivistystason ja uusien toimintatapojen esikuvina sekä kauppapaikkoina. - Mikäli talonpojan tai torpparin vaimon mies kuoli, oli lesken avioiduttua uudestaan vuoden kuluessa tai lähdettävä lapsineen pois torpasta kuin torpasta. 

Kirkollisen esivallan suosituksissa todettiin, että ketään ei saanut lähettää kappalaiseksi ilman seurakunnan tahtoa, joten pitäjäläisten on täytynyt hyväksyä kappalainen virkaansa.

Käräjillä kohteen pyynnöstä annetut mainetodistukset olivat pääsääntöisesti hyviä, koska ”huonon” todistuksen antaja (käräjärahvas) olisi joutunut perustelemaan ja todistamaan väitteensä käräjillä. Rahvas ei esimerkiksi ryhtynyt yksin haastamaan kirkkoherraa käräjille, vaan yleensä siihen vaadittiin isompi joukko, jolloin kaivettiin esiin kaikki vanhat kaunat. Pappia kohtaan saatettiin tuntea pelkoa tämän kirkollisen auktoriteetin lisäksi siitä syystä, että ”yksinkertainen rahvas” uskoi tämän pystyvän kiroamaan ihmisiä: ”painu helvettiin” jne.

Rahvaalla ja esivallalla saattoi olla  toisistaan poikkeava moraalikäsitys. Rahvas saattoi katsoa  jonkun soveltuvaksi papin virkaan, vaikka hän oli rikkonut pahoin papistolle asetettuja normeja esim. syyllistyessään siveysrikkomukseen. 1600-luvulle tultaessa kruunu oli monopolisoinut itselleen oikeudenkäytön ja rankaisuvallan. Rikoksen tuomittavuuteen yhteisön sisällä vaikuttivat edelleen perinteiset kansanomaiset ajattelumallit oikeasta ja väärästä. Rahvaan oikeustaju erosi tiettyjen rikoksiksi luokiteltujen tekojen osalta kruunun ankarasta virallisesta linjasta. - Suullisen tiedonvälityksen aikana huhut ja puheet ovat edenneet nopeasti paikkakunnalta toiselle.

Seurakuntalaisten poissaolot kirkosta olivat puhdasoppisuuden aikana erityisen tarkkailun alla. Varsinkin rukouspäivänä ilman kelvollista syytä poissaolleet saattoivat odottaa papilta kovia nuhteita. Riittävä kristinopintaito oli puolestaan edellytys ehtoollisella käyntiin. Työnteko oli myös kiellettyä sunnuntaisin tai muina määrättyinä päivinä. 

Rahvaan ja esivallan moraalikäsityksen erot tulevat esille hyvin juuri suhtautumisessa sukupuolimoraaliin. Se mikä oli esivallan mielestä kiellettyä ja paheksuttavaa, oli rahvaan mielestä usein aivan normaalia. Esim. harkitsematon siveellisyysrikosten ilmianto viranomaisille katsottiin usein yhteisön moraalin vastaiseksi. - Yksinkertaisesta huoruudesta (vain toinen osapuoli naimisissa) sai naimaton sakkoa 1600-luvun lopulla 40 taleria ja naimisissa oleva 80 talaria.

1600-luvulla ylemmän ja alemman aatelin välisiin suhteisiin kuului yleisesti vastavuoroisuuteen perustuva Patronus-klientti järjestelmä, joka velvoitti ”palvelijan” olemaan ”isännälleen” kuuliainen ja uskollinen. Isännän puolestaan tuli suojella ja auttaa klienttiään tarpeen tullen esim. edistämällä tämän urakehitystä. Vaikka kyseistä kirjurin ja arrendaattorin välistä suhdetta ei voida sanoa varsinaiseksi patronus-klientti suhteeksi, arrendaattorin olisi kuulunut periaatteessa pitää alaisensa puolta.

Tuomiokapituli oli hiippakunnan korkein hallinnollinen elin, joka valvoi kirkon organisaation toimintaa. Valvontaan kuului mm. papiston tehtävänhoito ja kirkkokurin piiriin kuuluva käytös sekä uskonnollisen puhdasoppisuuden toteutuminen uskonnonharjoituksessa. Aiemmin tuomiokapitulin konsistorilla oli laajat oikeudet käsitellä papistoa koskevia oikeusasioita. Kuitenkin tuomiokapituli menetti päätäntävaltaa vuosisadan kuluessa yhä enemmän maallisille tuomioistuimille. Siitä tuli pitkälti papistoa valvova ja kurinpidollinen elin, jossa käsiteltiin esim. papistoa koskevia kunnianloukkausjuttuja. Papiston privilegioiden mukaan pappia ei kuitenkaan saanut syyttää maallisessa tuomioistuimessa tuomiokapitulin tietämättä. Konsistorin käsittelyyn viety tapaus palautettiin käsittelyn jälkeen maallisen tuomioistuimen päätettäväksi, mutta konsistorinedustajan tuli olla käsittelyssä läsnä. - Käräjiltä poisjättäytyminen oli rahvaan esivaltaa kohtaan yleisesti harrastama niskurointikeino koko 1600-luvun ajan.

Pormestari oli kaupungin hallinto- ja oikeuslaitoksen johtaja. Pormestari ja raatimiehet muodostivat pormestarin johdolla kaupungin raastuvanoikeuden, joka toimi tuomioistuimena sekä hallinnollisia päätöksiä tekevänä maistraattina. - Käräjillä riitatapausten yhteydessä veronvuokraajan puolesta todistivat usein voudit ja muut kruununhallinnon jäsenet, kun taas kirkonmiehet saivat tukea rahvaalta muun muassa hyvien mainetodistusten muodossa.

Rahvaan ja veronvuokraajien välejä hiersivät mm. arrendaattoreiden harjoittama omavaltainen verojenkeruu sekä hoveihin vaaditut liiat päivätyöt ja kyyditykset. Veronvuokraajien omavaltaisuutta korostaa se, että vaikka vuokrasopimuksessa oli erikseen kielletty rasittamasta rahvasta edellä mainituilla ylimääräisillä tai liiallisilla rasitteilla, muodostuivat ne nimenomaan rahvaan tyytymättömyyden aiheeksi. - Simon Affleckin ja arrendaattori Salomon Enbergin harjoittama talonpoikien sorto oli yksi merkittävä syy nälkävuosien 1697 talonpoikaiskapinointiin Pielisjärvellä.

Piispan pilkkaaminen oli vakava asia koska siinä hyökättiin korkean kirkonmiehen privilegioita ja kunniaa vastaan. Siitä voitiin tuomita jopa kuolemaan. Esimerkiksi Lohjalla tuomittiin 1670-luvulla talonpoika menettämään henkensä tämän sanottua piispan hankkineen koristeellisen miekankahvansa ”Tallinnan huorilta”.

”Papinheitto” liittyy vanhaan kansantapaan, jonka mukaan rahvas katsoi oikeudekseen erottaa kelvoton pappi heittämällä tämä konkreettisesti kirkkoaidan yli. Tällaisia papin heittoja oli sattunut vielä 1600-luvun alussa, vaikka niille ei ollut mitään oikeudellisia perusteita.

Kunnianloukkaukseen nopeasti vastaamisessa loukkaustilanteessa oli kyse usein vastavuoroisuuden ja tasapainon periaatteesta. Solvaukseen täytyi vastata siten, että loukkaajan status laskettiin vähintään yhtä alas kuin hän oli tehnyt loukatun statukselle, tai mikäli mahdollista esittää loukkaaja vielä huonompana. Jos loukkaukseen ei reagoitu, saatettiin helposti olettaa, että puheessa oli jotain perää. - Myötävalan vannojat todistivat kohdehenkilön olevan kunniallinen ja syytön rikokseen josta häntä syytettiin. Menettely oli vaihtelevasti käytössä aina vuoteen 1695 asti, jolloin se virallisesti lakkautettiin.

Maanlaki, jonka maakaaren 18 kap. totesi, että joka on hallinnut ostettua tai vaihdettua maata kolme vuotta kenenkään sitä kiistämättä saa hän pitää maan omanaan. ( Kuningas Kristoferin maanlaki 1442). - Kaupankäynti mm. Käkisalmen läänissä oli vilkasta ja maakauppaa harjoitettiin yleisesti. Rahatalous oli niin kehittynyttä 1600-luvun lopulla, että rahvas maksoi suurimman osan veroista rahana. Talonpojan viljelykset olivat keskimäärin 1–3 tynnyriä. Kaskipellot lisäsivät satoa ja talonpojilla tiedetään olleen jopa 11 tynnyrin kaskia. Sortavalan hovin kylvöt olivat puolestaan 1680-luvun alussa 40–50 tynnyrin suuruiset. Esim. rengin vuosipalkka vaihteli 12–23 taalerin välillä. - Tynnyri oli tilavuusmitta, joka 1600-luvulla oli viljaa mitattaessa noin 145 litraa ja 1700-luvulla noin 165 litraa. Nestemäista tavaraa mitattaessa tynnyri oli 48 kannua eli 126 litraa. Tynnyrinala oli peltoala, jolle kylvettiin tynnyrillinen viljaa eli esim. vuonna 1688 n. 0,49ha. (Wikipedia)

Kuningas Kaarle IX lisäsi käytössä olleeseen kuningas Kristofferin maanlakiin appendixin, joka otti käyttöön raamatusta lähtöisin olevan ankaran Mooseksen lain, joka antoi kuolemantuomion yli 70 rikoksesta. Tosin Mooseksen lain määräämät ankarat tuomiot leuteroitiin eli lievennettiin useimmiten sakko- ja ruumiinrangaistuksiksi.

Ehtoolliskieltoa käytettiin yleisesti rangaistuksena silloin kun henkilö oli esimerkiksi syytettynä rikoksesta maallisessa tuomioistuimessa. Ehtoolliskieltoa voitiin käyttää myös kurinpidollisena keinona henkilön toimittua kirkkokuria vastaan. Maanlain kauppakaaren 14. kappale mahdollisti ilman pysyvää asuinpaikkaa olevien henkilöiden velan ulosmittaamisen suoraan heidän omaisuudestaan. (Kuningas Kristoferin maanlaki 1442)

Pääsiäisraha oli pääsiäisen aikaan maksettu maksu papin suorittamista sielunhoidollisista toimista pitäjänkierrosten yhteydessä. Kymmenyksiä nimitettiin myös aprakaksi eli papinmaksuksi. Erosta rintamaiden papiston tuloihin esimerkiksi eteläisen- Suomen suurpitäjissä kirkkoherran tulot olivat jo 1550-luvulla 90–288 tynnyrin välillä.

Papinviitta (kaapu) oli papin viran ja säädyn ulkoinen symboli ja sellaisena arvokas. Viitan menettämiseen tai turmeltumiseen suhtauduttiin ilmeisen vakavasti. Esimerkiksi eräs kirkkoherra halusi estää viittaansa likaantumasta ja riisua sen mahdollisimman nopeasti saatuaan vertavuotavan haavan päähänsä tappelun yhteydessä.

1600-luvulla oli yleistä, että kappalaisen saama palkka ei riittänyt elämiseen, vaan toimeentuloa jatkettiin lainarahalla. Paikoin kappalaisen palkka saattoi olla vain 15 tynnyriä viljaa vuodessa." 

28. Tietoja Kainuun tapahtumista 1500-1800 aikakausina

Koko Kainuun ja Sotkamonkin 1500-luvulla alkaneet asutukset joutuivat tuon tuosta itärajantakaisten joukkojen hyökkäysten kohteiksi. Valtakunnassa käytiin monia sotia ja 1570-95 välistä ajanjaksoa kutsutaan pitkän vihan aikakaudeksi, 25-vuotiseksi sodaksi ja rappasodaksi. Silloin tuhottiin lähes kokonaan Kainuun ensimmäisen aallon asutus, jonka muistomerkki löytyy Kiehimäjoen suulta Paltamosta. Vielä 1596-97 Pohjanmaalla puhjennut Nuijasodan aika vaikutti Kainuunkin asutuksen kehittymiseen. Nuijasota oli suomalaisten talonpoikien kapina aatelistoa ja kuninkaan sotaväkeä vastaan. Se päättyi verisesti armeijan kukistaessa heikosti varustetut Pohjanmaan talonpojat, joita arvellaan surmatun n. 1500 henkeä. Talonpoikien aseina oli vain puunuijia ym. omatekoisia käteen sopivia työkaluja. Historiantutkimuksen keskeisiä selityksiä nuijasodan puhkeamiselle ovat olleet muun muassa sota-ajan ja ankarien katovuosien aiheuttamat rasitukset, sotaväsymyksen aiheuttama tyytymättömyyden purkautuminen, poliittinen kiihotus sekä lukumäärässä ja vauraudessa kasvaneen aatelin harjoittama talonpoikien riisto. Katso Nuijasota.

1690-luvun lopun ankara nälänhätä sekä vuosina 1700- 1721 vallinnut isovihan aika sarkasotineen osana Suuren Pohjansodan aikakautta tuhosi taas suuren osan jo verestävää kainuulaista asutusta. Suuren Pohjansodan alkuvuodet olivat Kainuussa melko rauhalliset. Rajarauhaa pyrittiin siis turvaamaan erillisellä sopimuksella, mutta nälkä, taudit ja kerjuulle joutuminen olivat kuitenkin vielä sotaa vaarallisempia. 

Kainuun ja Itä-Karjalan alueella rajarauhakäsite oli tunnettu jo 1600-luvun puolella valtakunnan käydessä sotia milloin missäkin. Paltamon kirkkoherrana toimineen, Johannes Cajanuksenkin (k.1703) neuvottelema erillinen rajarauha Kuusamon, Pudasjärven, Paltamon ja Sotkamon kohdalle rikkoutui lopulta sarkasodan puhjettua 1712. Tosin maaherrana toiminut Ehrensköld oli vuonna 1700 suhtautunut erillisrauha-asiaan viileästi, mutta taipunut siihen parin vuoden kuluttua todeten sen vähentävän uhkaa rajoillamme toiveella, että ”vaikka valtakunnan tasolla on sota, pienet rajanaapurit voivat asua rauhassa ja sovussa. ”

Rajarauhaa arvosti etenkin rajaseudun väestö ja markkinoita ja kaupankäyntiä jatkettiin sovussa puolin ja toisin. Ruotsin kuningas ja Venäjän tsaari olivat hyväksyneet myös rajarauhasopimuksen. Huonona puolena seurasi siitä, että rajaseudun puolustus laiminlyötiin lähes täysin. Kajaanin linnassa ei voitu pitää varusväkeä, koska palkanmaksaa ei tahtonut löytyä. Kajaanin rahvaan olisi itse pitänyt se tehdä ja heitähän ei montaa maksukykyistä liene kaupungissa ollut.

Syyksi sarkasotaan kerrotaan karjalaisten kauppiaiden Hilippa Simonpojan, Tuuppana Tiivonaisen, Iivari Perttusen ja Jaakko Rämsyn tehneen kauppaa Kajaanin markkinoilla jo edellisenä vuonna 4300 kyynärän (n.2250m) sarkakangaserästä oululaisen kauppiaan Jaakko Estlanderin kanssa. Kauppaa ei kuitenkaan tuolloin syntynyt ja sarka jätettiin Paltamon Hevossaareen tai Ristijärvelle odottamaan uutta yritystä. Tyytymättömänä pieleenmenneisiin kauppoihin kanteli tuo kauppias tulliviranomaisille sarasta, mistä oli kylläkin tulli jo kertaalleen maksettu. Mielivaltaisesti sarkaerä sitten tullipäällikön toimesta takavarikoitiin Kajaanin markkinoilla elokuussa 1711. - Siitäkös vienalaiskauppiaat vimmastuivat ja uhosivat kostoa, kantelijat tapettaisiin armotta ja koko Kainuukin saisi kärsiä. Paltamon kirkkoherraksi jo siirtynyt Erik Johaninpioika Cajanus yritti nyt sovitella, mutta ei onnistunut. Karjalaiset kauppiaat saivat koottua suuren kostojoukon, mukana olivat verovouti Simo Hurtankin viholliset. - Noin 140 miestä ja venäläisiltä ostetut aseet koholla lähti porukka kohti Kajaania.

Samaan aikaan oli kuhmolainen kauppias Perttu Sormunen ollut viljanostomatkallaan Nurmeksessa ja kuullut kostoretkikunnasta Mujejärven kylällä, niin silloin oli lähetetty Pielisen pitäjän sotilas Paavo Partanen viemään varoitusviestiä Sotkamoon. Tämä lähtikin, mutta ei kai kuitenkaan tosissaan uskonut monien muiden tapaan mitään pahempaa tapahtuvan eikä olisi halunnut turhaan pelotella ihmisiä. - Niinpä hänen kerrotaan nukkuneen jo toista yötä tipakselaisen Heikki Tervon pirtissä, kun kostajajoukko yllätti täysin varustautumattomat Sotkamon, Kajaanin ja Paltamon miehet 13. maaliskuuta 1712. - Påhl (Paavo) Partanen saattoi olla hyvinkin Valkolan Partasia ja esi-isäni Matti Partasen velipoika, joka oli sotilas. 

Toisen tarinan mukaan asialla olisi ollut tipakselainen Erik Klemettinen, joka toimi sanansaattajana sarkasodan alkaessa ja jolle toimitettiin ko. tieto, että venäläiset aikovat hyökätä Kajaaniin. Erik Klemettinen antoi kuitenkin viestin eteen päin viemisen toiselle henkilölle, joka matkalla unohtui nauttimaan Anders Klemettisen vieraanvaraisuudesta ja näin ollen Kajaaniin ei saatu ajoissa tietoa venäläisten aikomuksista. Sarkasota syttyi seuraavana yönä. - Olisiko siis Erik Klemettinen antanut viestin juuri Paavo Partaselle? ( Netti- Sukuforum Klemettiset ) 

Käydyssä kahakassa talot ensin ryöstettiin, ihmisiä rääkättiin ja tapettiin, lopuksi osa poltettiin ja sopivat otettiin vielä vangeiksi. Tuolloinhan puolustus oli vielä Kajaanin komppanian käsissä, joita johti maakapteeni, mikäli muilta töiltään ennätti. - Paljoa ei jäänyt jäljelle, kun Kajaanissa poltettiin 18 taloa ja kirkko ryöstettiin. Paltamossa (nyk. Paltaniemellä) kirkko ja pappila ryöstettiin makuuvaatteiden päällisiä myöten. Immolassa, joka oli pormestari Tammelanderin talo, sama juttu. Papit ja pormestari olivat onnekseen tuolloin matkoillaan ja henget säästyivät. 

Sotkamon Turunkorvassa mellastettiin eniten, ryöstettiin putipuhtaaksi ja onnistunutta retkeä juhlittiin tomerasti. Hurtan vaimo ja lapset otettiin vangeiksi ja vietiin Venäjälle. Kahden heistä kerrotaan palanneen vielä Suomeen. Itse Hurtta eli Simo Afleck oli säästynyt julmalta kohtalolta, kun hänen renkinsä oli näytellyt isäntäänsä, joka olisi poljettu tarinan mukaan läheiseen suonsilmään. ( Tarina 79 sentin syvyydessä )

Simo Afleck oli nimitetty samana vuonna tuoksi maamajuriksi, mutta hänellekään ei oltu maksettu hänen vaatimaansa palkkaa ja siksi hän kieltäytyi toimimasta. Hänen kerrotaan myös olleen poissa paikkakunnalta. Paltamon sotilaita oli ennättänyt kerääntyä Kajaaniin, mutta heillä ei ollut johtoupseeria ja siten takaa-ajokin jäi tekemättä. - Ehkäpä Hurtankin olisi kannattanut toimia asemansa mukaan menetettyään kaiken ahneellekin merkityksellisen. Tarinoita on jäänytkin tuosta Turunkorvan tuhosta elämään, ja itse Hurttakin kuoli myöhemmin, kaipa kohtalonsa ansainneena, vuonna 1725 oman käden kautta Lieksanjoen lossilla. Hänen poikansa jatkoi vielä isänsä perinteitä kunnes verotusvalta häneltäkin riistettiin.  - Hurtta viljeli myös Paltaniemen Kaikkolan maita, jotka olivat Sotkamon Arffmanneiden esiäidin, nimismies NIls Arffmanin Elsa-lesken nimissä. - Elsa myi ne raatimies Erik Uhlbrandtille 1725. Myöhemmin Elsan kerrotaan työskennelleen myös Hurtan perheen taloudenhoitajana Lieksassa. Hof Lägret.

Tuossa lyhyessä, mutta julmassa sarkasotatapahtumassa ryöstettiin ja poltettiin Sotkamon pitäjässä n. 60 taloa: niistä Alasotkamolta 11, Ylisotkamolta 13, Katermalta 11, Lentualta 9, Korpisalmelta 14. Kirkko vain ryöstettiin huonon kuntonsa vuoksi,  mutta pappilat poltettiin. - Edellinen pappilahan oli poltettu 1692 yhdessä kirkon kanssa. 

Hyökkäyksen aikoihin kirkkoherrana ollut Erik Erikinpoika Cajanus oli kuollut vähän ennen hyökkäystä ja levännyt laudalla hollanninpalttinaisessa kuolinkääriliinoissaan odottaen hautausta ja niinpä hänen kääriliinansakin olivat kelvanneet ryöstäjille. Venäläiset saivat myös haltuunsa kruununvoidin keräämät verorahat, joita oli toistatuhatta hopeashillingiä. 

Kansantarina Kuhmon entisen kirkkoherran K.A.Pfalerin ( 1885-) laatiman historiikin "Muistelmia Kuhmonniemen seurakunnasta" (painettu 1909) mukaan, kertoo, että ryöstöjoukko olisi saanut Sotkamon kirkonkellon alas ehjänä, sillä läheisestä Sopalan talosta oli haettu olkikasa, jolle kello oli pudotettu. Kello oli irrotettu ikenistään ja pudotettu tapulin olkikasan päälle. Se oli läpäisssyt pudotessaan molemmat välilattiat ja pohjalattiaankin jättänyt suun sijan. Veneellä olivat ryöstäjät sitä sitten kuljettaneet ensin Pirtti- ja Kiimasjärven sekä Ontojärven ja Vieksijoen kautta entiseen Ristijärveen eli nykyiseen Kellojärveen luullen pääsevänsä sitä kautta Venäjälle. Eksyttyään Kellopuroon ryöstöjoukko täytti kellon anastamillaan hopearahoilla ja upotti sen järvestä kolmanteen mutkaan noutaakseen sen myöhemmin. Matkaansa he jatkoivat tuhoten myös Ristijärveä. - Siitä lähtien on tuota aarretta sieltä etsitty, mutta tuloksettomana." 

Läheisessä Sopalan talossa oli isäntänä tuolloin Daniel Sopanen puolisonaan Carin Erikintytär Cajanus.  - Sopasetkin pakenivat tuolloin Jormaselle joko ennen tai jälkeen hyökkäyksen ilmeisesti pahemmin vahingoittumatta. 

Vuonna 1713 saatiin taas rajarauhasopimus voimaan, mikä oli tarpeen niin karjalaisille kauppiaille kuin kainuulaisillekin kaupankäynnin elvyttäjänä. Kajaanin linna menetettiin lopullisesti 24.2. 1716 venäläisten hyökkäyksen seurauksena. Yksittäisiä suomalaisia ja venäläisiä nälkäisiä rosvojoukkoja liikkui ympäri Kainuuta ahdistellen kantaväestöä, joka pakeni metsien piilopirtteihin. V. 1718 tekivät venäläiset vielä kostoiskun Nurmeksen ja Tipaksen kautta Sotkamoon. 

Vuonna 1720 saatiin taas rajarauha neuvoteltua ja lopullinen Uudenkaupungin rauha astui voimaan 1721. - Rauhasta huolimatta vihollisuudet jatkuivat puolin ja toisin nälän, tautien ja väkivallan ollessa jokapäiväisenä huolenaiheena. Niinpä piilopirtit, purnut, olivat kysyttyjä ja tuiki tarpeellisia, sillä vielä oli kestettävä pikkuvihan aika vuonna 1742, joka sekin vaati monia kuolonuhreja. Sen jälkeen olot hieman rauhoittuivat ja asutus ja yleinen kehitys lähti uuteen nousuun. Rauhallisempaa aikaa kesti 1800-luvun alkupuolelle Suomen sodan kynnykselle 1808-09.  (Lähteinä mm. eri historiakirjat ja netti)

29. Pikkuvihan uhrit Valkolassa

Pikkuvihan ajalta on jäänyt sukupolvelta toiselle tietona tarina äitini puolelta eli Riekinrannan Valkolaa koskettaneesta vihollisen hyökkäyksestä. Riekinrannan talot joutuivat sijaintinsa puolesta kärsimään rajantakaisten vihollisten hyökkäyksistä sijaitsemalla Kiimasjärven rantamailla ja Vienan kulkureitin varrella.  - Niinpä eräs tarina kertookin pikkuvihan 1742 aikaisista ajoista, jolloin useammastakin talosta näyttäisi ihmisiä kuolleen samoihin aikoihin.
”Rapparit olivat liikkeellä ja varoitusvalkea Kalmovaaran päälle sytytetty. Talojen väet kiirehtivät karkuun takamaastossa sijainneille pienille saunoille, varapirteille ja purnuille.  Vain Valkolan talon tytär halusi jäädä kotimökkiin, sillä häntä huoletti talon uuniin jääneet paistokset. Hän juoksi taloon takaisin ja samassa pelmahti rapparien joukko jo pihalle ja siitä sisälle. Kauhuissaan talon väki kuikisteli puiden takaa ja jatkoi sitten karkumaille. Rapparit mellastivat, pitivät nuotioita pitkin yötä ja huutelivat muutaman päivän talon läheisyydessä. - Väki palasi hiljalleen talolle ja kun päästiin pirttiin, nähtiin kauhistus: talon tyttö oli ripustettuna uunin sivuun, väkivaltaisen kuoleman irvistys kasvoillaan.” 

( Alkuperäinen teksti Kari Tervo tätini Eila Komulaisen muistojen pohjalta. Tarinassa näyttäisi olevan perää, mutta uhrina kirkonkirjojen mukaan olisi ollut Matti Matinpoika Partasen s. 1704 1.pso Marketta Antintytär Lämsä (1704-1742) ja heidän vuoden vanha Carin-tyttärensä. Heidät haudattiin kirkkoon eli vuonna 1737 valmistuneen 4.kirkon lattian alle. )

30. HENKIVERON PERINTÄÄ 1600-1700- LUVUILLA 

(Lähde netti: Marja Leena Ristimäki)

"Kun myllytullista siirryttiin henkirahan kantoon, perittiin uutta veroa kaikilta 12 vuotta täyttäneiltä henkilöillä. Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennen kuin verovelvollisuuden perustana olevia ikärajoja muutettiin. Vuonna 1652 nostettiin verovelvollisuuden alaikäraja 15 vuoteen ja yläikärajaksi määrättiin 63 vuotta. Vuodesta 1655 lähtien joutuivat kuitenkin yli 63 vuotiaat talonisännät verovelvollisiksi. 1650-luvulla voimaan tulleet ikärajat säilyivät sen jälkeen muuttumattomina kaksi vuosisataa, koko Ruotsin vallan ajan ja pitkään autonomian ajalla. Vuoden 1865 uudistuksessa korotettiin alaikärajaa yhdellä vuodella 16 vuoteen yläikärajan pysyessä muuttumattomana. Nämä ikärajat olivat sen jälkeen voimassa aina henkirahan lakkauttamiseen asti. 

Henkiraha oli alun perin tarkoitus kantaa kaikilta verovelvollisessa iässä olevilta, mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin useat väestö- ja ammattiryhmät saivat vapauden uuden veron suorittamisesta. - Valtakunnan ylin sääty, aateli, oli aluksi muiden säätyjen tavoin velvollinen maksamaan henkirahoja, mutta se pääsi vapaaksi tästä rasituksesta jo vuonna 1641. Tämä vapaus ei rajoittunut pelkästään aatelismieheen ja hänen perheenjäseniinsä, vaan se tuli koskemaan myös hänen palkollisiaan, mikä käytännössä tarkoitti asuinkartanoissa ja säterikartanoissa palveluksessa olevia. Vuonna 1652 vapaus ulotettiin myös säterien lampuoteihin, talonpoikaisiin vuokraviljelijöihin, mutta tämä etu poistettiin vuonna 1693. Siitä lähtien vain aatelismiehen henkilökohtaiset palvelijat olivat vapaita henkirahasta hänen perheensä jäsenten lisäksi. Aateli menetti tämän verovapauden vuonna 1865, jolloin myös monet muut ryhmät lakkasivat nauttimasta vapautta henkirahasta. 

Jo varhain myönnettiin sotaväessä palveleville vapautus henkirahan maksusta, piispat perheineen ja palveluskuntineen, hovioikeuksien aatelittomat asessorit, yliopistojen professorit ja ylioppilaat sekä koululaiset. Vapautettujen joukkoon kuuluivat myös eräiden yhteiskunnan kannalta tärkeiden ammattien harjoittajat kuten salpietarinkeittäjät, luotsit, eräät merimiesryhmät ja pyövelit. 

Pyrkimykset edistää teollisuutta hyödyn aikakaudella 1700-luvulla ilmenivät mm. siten, että teollisuuden harjoittajat ja teollisuustyöväki nauttivat vapautta henkirahasta. Tämä yleinen vapautus kesti kuitenkin vain muutaman vuosikymmenen, sillä vuonna 1766 se poistettiin valtaan tulleen myssyhallituksen toimesta. Manufaktuureissa työskentelevät ulkomaalaiset mestarit ja kisällit pysyivät kuitenkin edelleen vapaina. Pyrkimykset lisätä valtakunnan väkilukua johtivat siihen, että vanhemmat monilapsisissa perheissä vapautettiin henkirahasta 1700-luvun jälkipuoliskolla. Määräaikaisia vapauksia saivat taas kivitalojen rakentajat. Tuosta voisi olettaa, että kyllä naispuolisetkin merkittiin tai ainakin maksettiin heistä. Tai ainakaan en mistään löydä mainintaa että naiset olisivat saaneet erivapauksia. Mutta pitää muistaa, että nämä henkikirjat eivät ole täydellisen luotettavia, koska perustuivat henkilön omaan ilmoitukseen keitä taloudessa oli." 

31. Katkelmia Eric Castrénin akateemisesta kirjoituksesta          vuodelta 1754 (Eric Castrén)

 https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/52268/fv12708.pdf?sequence=1

                                   I JESU NAMN !

HISTORISK och OECONOMISK BESKRIFNING ÖFWER CAJANABORGS-LAN,MED WEDERBÖR ANDES TiLSTÅDIELSE , UNDER OECOMOMI« PROFESSORENS oat KONGL. SV. WETTENSK. ACADEMIENS LEDAMOTS H" PEHR KALMSINSEENDE, FÖVM4GISTER KRANTSENS ÄRHÅLLANDE, TIL ALMÄNT OMPRÖFWANDE FRAMGIF- W£N I ÅBO ACADEM. ÖFRE SAL, DEN 13. JUNII 1754-

ERIC CASTRÉN

Alkuperäinen teksti käännetty ChatGPT-ohjelmalla. Käännös vaatii hieman omaa päättelyä. Koko alkuperäinen teksti löytyy ylläolevasta linkistä. 

ESIPUHE

Nämä tähän asti kohtaamamme esteet, kuten tietämättömyys ja käsityksen puute isänmaamme sijainnista, sen luonnollisesta luonteesta ja olosuhteista, voivat kohtuudella olla merkittäviä. Maatalouden ja talouden parantamiseksi tarvitaan perinpohjaista tietoa paikasta, sen luonnollisista edellytyksistä ja eduista. Ei myöskään aina ole niin, että luonto on jakanut lahjansa tasaisesti kaikkialle; yksi alue voi olla toisia suotuisampi, kun taas toinen voi olla vailla niitä. Siksi tarvitaan erilaisia apuvälineitä ja menetelmiä luonnon tukemiseksi ja maatalouden parantamiseksi. Kahdesta tärkeimmästä välineestä, tiedosta ja taiteesta, jotka on sovitettava erityisiin olosuhteisiin ja jotka muodostavat perustan taloudellemme, ei voida luopua. On välttämätöntä, että tarkka ymmärrys luonnosta ja paikan ominaisuuksista edeltää ja helpottaa näiden välineiden käyttöä.

Vaikka emme voi tarkasti ennustaa tulevaisuuttamme, aika jolloin maa (uudessa nousussa suuremmalla painoarvolla) on alkanut uudelleen hyökätä, kun on tullut vakuuttuneeksi isänmaan tuntemisen välttämättömyydestä ja hyödyllisyydestä. Korkeasti sivistyneet yhteiskunnat, laajasti sivistyneet ja maatalouden konferenssien kokeneet miehet, jotka ovat omistautuneet isänmaan hyvinvoinnin edistämiselle, ovat myös korostaneet isänmaan tuntemisen tarvetta ja tietäneet kuinka paljon yleinen hyvinvointi siitä riippuu, sekä siitä että taloutta ei voida tuoda yleisten ja turvallisten sääntöjen alaisuuteen, ennen kuin olemme riittävän tietoisia kunkin paikan tilanteesta ja ominaisuuksista jne.

Rakkaudesta syntymäseutuuni olen valinnut tämän nykyisen aiheen "KAJANABORG-LÄN" julkaistakseni sen toisessa akateemisessa kirjoituksessani, ja erityisesti sen taloudesta. Tarkoituksenani on osaltani tuoda yleisesti esiin tämän maan luonne ja ominaisuudet, asukkaiden elinkeinot ja täydentää tietovajetta, joka monilla maanmiehilläni on ollut tähän asti. Niin syrjäinen tai lähellä Ruotsin rajaa sijaitseva maa ei ole voinut välttyä kansalaistensa huomioilta; kokemus vahvistaa samoin, että tämä paikka on ollut melkein täysin peitetty pimeyteen, ja ne jotka ovat tunteneet sen, ovat tienneet sen vain nimeltä.

Hyväksyn mielelläni, että tästä kuvauksesta puuttuu paljon, osittain ajan lyhyyden vuoksi, joka ei ole antanut minulle mahdollisuutta tarkastella kaikkea niin perusteellisesti kuin haluaisin, osittain myös välttääkseni liiallista pituutta, jota tilanteeni ei salli.

Lisäksi toivon, että tässä työssä on tilaa harkinnalle tämän alueen maataloudesta ja sen parantamisesta. Koska kaikki lukijat eivät voi olla yhtä mieltä tai samanlaisia, on turhaa odottaa, että tämä työ olisi alttiina yhtenäiselle arvioinnille. Silti toivon, että ne, jotka ovat kiinnostuneita yleisen hyvinvoinnin edistämisestä, suhtautuvat myönteisesti näihin muutamiin sivuihin.

(Sivu 15/17 ) Vesaisen jälkeen Suomalaisten johtajana oli rohkea ja urhea mies Clemens Erichsfon tästä läänistä, joka myös Kuningas KARL IX:n aikana palkittiin uskollisuudestaan ja rohkeudestaan kunnianosoituksilla. Tämän sotaretken jälkeen Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa myös tuki Cajanaborgin perustamista samassa tilaisuudessa (b). Vuonna 1616 nämä Cajana-asukkaat ovat myös kolmessa paikassa voittaneet joukon vihollisia ja vallanneet useita lippuja, jotka vuonna 1669 vietiin Göteborgiin ja esiteltiin siellä kuninkaalle Carl Gustaville kunnianosoituksena (f). Myös vanhoina aikoina naiset täällä eivät ole antaneet pelon estää itseään vihollisen julmuudesta, vaan ovat yhdessä miesten kanssa lähteneet sotaretkille, mistä yleisessä tarinaperinteessä on vielä monia kertomuksia.) 

Paikallinen väestö täällä kuulee huhuja, joiden mukaan heidän mökkinsä ja talonsa, erityisesti maaseudulla, ovat usein ilman lukkoja. Eikä voida kieltää, että he ovat taipuvaisia muihin paheisiin.

Osa maalaisväestöstä on hyvin kiinnostunut riimujen laulamisesta ja runoilemisesta, kuten täällä monilla muillakin alueilla. He käyttävät myös uskomattoman hienoja ja monimutkaisia riimuja, joita he voivat käyttää tiettyinä tilanteina lausuakseen voimakkaita sanomia; kuitenkin ei ole varmaa, onko näitä riimuja tarkoitettu mihinkään muuhun. Myös Hedendomessa on säilynyt joitain outoja tapoja ja perinteitä, joita jotkut ovat tallentaneet ja joita vieläkin löytyy täältä ja sieltä maasta; siksi niitä käsitellään laajemmin tässä käsittelyssä.

Kalevan jälkeläiset ovat säilyneet, mutta samalla todistetaan, että heidän lapsensa ja lastenlapsensa eivät ole saavuttaneet isänsä suuruutta. Viimeaikaisina aikoina ei tiedetä myöskään, että laji olisi tuottanut mitään erityisen huomionarvoista, paitsi äskettäin kuolleen valtavan suuren Daniel Cajanuksen, joka kuoli muutama vuosi sitten (Hollannissa. Hänen pituutensa oli 3 kyynärää ja 2 jalkaa. Tämä Cajanus-suku on yleisesti ollut keskikokoista, eikä heidän joukossaan ole ollut erityisen pitkiä yksilöitä. Mitä heidän kasvatukseensa tulee, se ei ole ollut millään tavalla poikkeuksellista tai erilainen muiden sukujen kasvatuksesta.

Mainitun Cajanus-provastin käsikirjoitus, (f) Tästä kerrotaan piispan, J. Cajanin, visitointipöytäkirjassa vuodelta 1701, pidetyn Marian ilmestymisen päivänä, joka löytyy Kajaanin tuomiokapitulin arkistosta. Tämä asiakirja sekä muut samassa arkistossa olevat asiakirjat, jotka ovat voineet palvella minua tässä työssäni, ovat olleet suuri apu, ja Consistorii Notarien, Herra Maisteri Abr. Frosteruksen, ystävällisesti antamana olen saanut niistä tietoa.

Sivu 23:  Välittömästi kaupungin perustamisen jälkeen vuonna 1652 täällä rakennettiin myös kirkko, joka oli koristeltu kauniilla pukukankaalla, jonka Ruotsin drotsi, kreivi BRAHE, oli lahjoittanut. Vuonna 1712 tämä kirkko kuitenkin tuhoutui osittain ryöväävän sotajoukon toimesta, ja toinen omaisuus tuhoutui ja ryöstettiin täysin, joten kirkonkelloissa ja kalkissa jäi jäljelle vain 22 talaria kruunua ja vanha kalkki (4). Linnoituksen onnettomien tapahtumien jälkeen tämäkin kirkko joutui vihollisen saaliiksi ja tuhoutui kokonaan. Myöhemmin, vuonna 1734, rakennettiin kaupungin toiseen päähän uusi kaunis ristikirkko, mutta se ei ole vielä saavuttanut täydellistä valmistumistaan. Tulevaisuudessa ei myöskään näytä olevan erityisen toiveikasta.

Silti seurakunta arvostaa suuresti kuninkaallista lahjaa, 1200 talaria kruunua, jonka armoitettu kuningatar ULRICA ELEONORA on antanut kirkon hyväksi. Näillä varoilla on ostettu kaunis kullattu hopeakalkki ja lautaset sekä arvokas ehtoollisleipäritilä, jotka koristavat ikuiseen muistoon Korkeasti Kuninkaallisen Kuningattaren korkealla nimellä. Täällä on myös kaksi pientä kelloa, joista suurempi hankittiin äskettäin."

Uhleå träsk (Oulujärvi) on tässä seurakunnassa tunnettu järvi, ja siitä, missä Uhleå-joki alkaa tai missä Uhleå-joki saa alkunsa, tämä järvi ulottuu suoraan Manamansalon rantaan noin 25 mailin matkalla. Manamansalon saari on noin 25 mailia pitkä ja noin 1 mailin levyinen. Siellä kerrotaan olevan 27 pientä saarta. Jotkut näistä saarista sisältävät kalastuskohteita, jotka ovat muualla maassa harvinaisia. Tämä Uhleå-järvi ulottuu myös noin 4 mailin päähän Koillis-Suomen jokeen ja Sopalan tilalle. Lisäksi tämä Uhleå-järvi jatkuu noin 4,5 mailin matkalla Kajaaniin, kunnes se laajenee Kajaanin kaupungin ja linnan kohdalla. Manamansalon lisäksi asutulla saarella on useita muita pieniä saaria, osa mänty- ja kuusimetsää ja osa lehtimetsää, jotka kaikki lisäävät maiseman viehätystä. Järvestä löytyy seuraavia kalalajeja: hauki, ahven, särki, siika, muikku, lohi, harjus, järvilohi, lahna, säyne, made ja taimen, vaikka taimen onkin vähäisempi ja pienempikokoinen.

Vaikka tämä järvi vanhojen karttojen mukaan olisi ollut melko hankala kulkea, kalastus on nykyään vähentynyt verrattuna menneisiin aikoihin. Randojerfwi ( Kiando? ) on myös yksi suurimmista hiekkasärkkien peittämistä järvistä. Se on 47 mailia pitkä ja 1 maili leveä, ja siinä on useita suurempia ja pienempiä saaria. Aiemmin muikku oli tässä järvessä varsin runsas, ja Uhleå seurakunnan viljelijät harjoittivat kalastusta näillä rannoilla siihen aikaan, kun nämä rannat olivat vielä asumattomia. Suolijerfwi on huomattava monista saaristaan, joita on yhteensä 21 kappaletta, vaikka tämä järvi onkin vain puoli mailia pitkä ja leveä. Siellä on myös saari, joka on pyhitetty hautapaikaksi. Näljängäjerfwi, joka on 5 mailia pitkä ja leveä, on tunnettu pitkään kaivetusta "Slömalmenista". Olisi mahdollista lisätä tietoa täällä olevien monien saarten ja luotojen määrästä sekä selvittää niiden laajuutta, missä ne sijaitsevat ja miten ne ovat kalastuksen kannalta varustettuja, sekä miten verkosto järviä, jokia ja virtauksia, jotka kulkevat toisiinsa kiinni, saavat alkunsa Venäjän rajalta.

Tämä viittaus kuvaa paikallista vesistöä ja sen käyttöä liikenteessä. Paikalliset asukkaat ja venäläiset kauppiaat käyttivät alueen vesiteitä liikenteeseen, ja vesiliikenne oli tärkeä osa taloudellista toimintaa. Erityisesti mainitaan, että paikalliset voivat käyttää veneitä Uhleå-joen yli, kun taas muut, jotka matkustavat vaikeasti kuljettavien koskien ohi, joutuvat vetämään veneensä maihin ja kantamaan sen yli.

Tekstissä viitataan myös siihen, että olosuhteet eivät salli laajempia myllyjä tai sahoja, ja siksi ihmiset ovat päätyneet käyttämään pienempiä, puroissa toimivia myllyjä, jotka hyödyntävät kevät- ja kesäaikojen virtaamia. Samoin todetaan, että lähialueen metsässä kasvaa puita, joita voitaisiin käyttää rakennustarpeisiin, mutta suuremmat puut eivät ole käytännöllisiä, koska niitä ei ole mahdollista kuljettaa etäisten sijaintien ja puuttuvien kuljetusmahdollisuuksien vuoksi.

Lisäksi mainitaan, että alueella on monia koskia ja virtauksia, jotka voisivat tarjota paikat vesivoimalaitoksille, mutta niitä ei ole vielä hyödynnetty täysimääräisesti. Myös muita vesivoimarakennusmahdollisuuksia, kuten kalateitä ja myllyjä, harkitaan. Teksti antaa kuvan alueen geografisista ja taloudellisista olosuhteista sekä siitä, miten paikalliset asukkaat käyttävät luonnonvoimia päivittäisessä elämässään.

Teksti kuvaa, miten alueen vesistöt ovat vaikuttaneet maaston muokkaantumiseen. Se mainitsee, että alueelle ei ole rakennettu laitureita, mutta maaperä on muuttunut vesistöjen vaikutuksesta, kun virtaavan veden mukana on kulkeutunut maata ja mullaa. Tämä on johtunut laskeutuvista jokirannoista ja tulvista, jotka ovat tuoneet mukanaan maaperää ja kiviä. Vesi on myös kuljettanut mukanaan savea, mikä on tehnyt rannoista korkeampia.

Lisäksi mainitaan, että kevät- ja kesäaikojen virtaukset ovat aiheuttaneet tulvia, jotka ovat nostaneet vedenpintaa. Kevättulvat ovat erityisen voimakkaita, kun runsas lumi sulaa. Kuitenkin lumen nopea sulaminen ja sen kuluminen vähentävät tulvariskiä. Yleisesti ottaen teksti kuvaa alueen maantieteellisiä piirteitä ja niiden vuorovaikutusta veden kanssa. Se korostaa myös, miten eri ilmiöt, kuten sulava lumi ja sade, voivat vaikuttaa veden virtauksiin ja tulviin alueella.

Tämän seurakunnan alueella on useita korkeita ja pitkiä vuoria, joista korostan seuraavia, joita paikalliset väittävät olevan korkeimmat ja vaikuttavimmat: Urala kylässä sijaitsevaa Kallat-vuorta pidetään yli kymmenen kyynärän korkuisena. Lähellä tätä on toinen, hieman pienempi vuori nimeltä Korpiwara. Suolijärven kylässä sijaitseva Sikkawara-vuori on myös melko korkea; paikalliset väittävät, että se joskus ääntelee itsestään, mistä Suolijärven asukkaat osaavat talvella ennustaa säämuutoksia ja erityisesti myrskyjä. Kesällä sama vuori tupruttaa savua yli vuorokauden ajan sateiden edellä. Nuottiwara, joka sijaitsee Auho ja Suolijärvi kylien välissä, on myös melko korkea, ja sanotaan, että sen huipulta voi nähdä kesäisin koko yön. Puolango kylässä on myös kaksi merkittävän korkeaa vuorta, toinen nimeltään Leppiwara ja toinen Kuoretvara. Näljängä kylässä sijaitseva Räckywara-vuori on myös varsin korkea.

Joidenkin paljon pienempien kukkuloiden väitettiin olevan selvästi näkyvissä koko yön pimeänä aikana, verrattuna edellä mainittuun Nuottiwara-vuoreen, joka on tunnetun lammen vieressä. Tämän tosiasian havaitsi kirkkoherrani, C. Mag. Johan Wtchman, kesäkuun alkupuolella Hoffan ja Rukajärven välillä tarkastaessaan mainittua lampaa. Hän merkitsi, että jalka muuttui näkymättömäksi klo 23.45 ja jälleen näkyväksi klo 00.10. Tämä voisi antaa aihetta uskoa, että maapallon napojen korkeusero ei juuri eroa niistä paikoista, jotka yleisesti tiedetään olevan näkyvissä keskiyön auringon alla.

( Sivu 67/65) Jos Hisis linna ( Hiiden linna?), joka väitetysti oli tässä seurakunnassa, olisi riistetty, niin kuin useammat kertoivat (huomauttaen monien tarinoiden tämän linnoituksen merkityksestä), he kertoivat, että siellä, missä linna oli oletettavasti ollut, on ainakin jonkin verran korkea vuori pitkällä rinteellä, ja koska siellä ei ole jälkiä linnan jäännöksistä, muiden on vaikea pitää tätä Hisis linnaa olemassa olevana. Tulevat vuodet voivat tuoda lisätietoa tästä asiasta.

Katkelmia Kajaanista sivulta 29 lähtien

Tässä haluan lyhyesti käsitellä näitä kohtaloita, joita tämä kaupunki on kokenut ajan myötä. Lisäksi kaupunki ja sen ympäröivä maa, josta on mainittu 6. §:ssä, ovat kokeneet vaikeuksia viime vuosina voimakkaan väestönkasvun aikana, mutta vuoteen 1697 mennessä täällä ei ollut vielä sataa asukasta (a). Vuonna 1712 kaupunki kuitenkin joutui osittain ryöstetyksi ja poltettiin venäläisten Kazakien toimesta, jotka olivat hyökänneet kaupunkiin Tukholmasta käsin, kuten aiemmin mainittiin. Joitakin asukkaita joutui myös väkivaltaisen kuoleman kohteeksi. Lyhyen ajan kuluttua, vuonna 1716, kaupunki oli vihollisen piirittämä ja tuhoutui täysin linnoituksen valtauksen yhteydessä. Kaupunkilaiset, jotka olivat etsineet turvaa linnoituksessa ja saivat määräyksen puolustaa sitä, joutuivat osaksi vangituiksi ja vietyiksi pois, osaksi surmattiin. Tämän jälkeen kaupunki on kokenut monia vaikeuksia, jotka ovat aiheuttaneet monien asukkaiden jättävän kotinsa ja muuttamaan maaseudulle. Vuonna 1742, kun Kemin ja Cajanan komppania oli kaupungissa, tulirokko iski ja monet ihmiset lähtivät kaupungista. Vuonna 1743, Venäjän vallan aikana, kun talvella oli noin 100 miestä Coffakeina ja kesällä yhtä suuri määrä sotilaita majoitettuna täällä, kaupunki koki monia vaikeuksia liikenteen suhteen ja muissa asioissa.

Noin 100 asukasta, joista osa oli jonkin verran varakkaita; kuitenkin vuonna 1721 täällä oli vain 24 köyhää, ja suurin osa heistä oli palannut Venäjän vankeudesta. Tästä vuodesta lähtien väkiluku on kuitenkin kasvanut, kuten vuoden 1733 veroluettelon tiivistelmä osoittaa, lukuun ottamatta lapsia ja niitä, jotka ovat iäkkäitä jne. veroluetteloista ilmenevät.

Melko harvat sodasta palanneet kaupunkilaiset eivät ole harjoittaneet kauppaa pitkään aikaan, eivätkä he ole saaneet muita tuloja kuin vähäiset maanviljelykset ja työt maanviljelijöiden luona. Sitten he ovat osittain harjoittaneet kauppaa oluella ja viinalla, erityisesti markkina-aikoina ja juhlapäivinä, ja alkaneet vähitellen hankkia itselleen varoja. Viime aikoina osa kaupungin asukkaista on myös aloittanut tervanpolttoa, mihin kaupungin laajat metsät tarjoavat hyvän tilaisuuden. Tervaa kuljetetaan kesällä veneillä Uhleån jokea pitkin alas Uhleåån ja myydään siellä 12 ja puolen tynnyrin hintaan. 

Näinä vuosina, kun Venäjän kauppa Höga Öfwerhetenin määräyksestä siirrettiin Cajanaan, osa kaupunkilaisista on hankkinut Venäjän kauppiaiden kautta noin 100 tynnyriä liinaa ja hamppua, osittain omilla varoillaan ja osittain toisten varoilla. He ovat sitten kuljettaneet näitä Tornioon, Brahestadiin ja Vanhaan Karlebyyn ja myyneet ne siellä. Tämä korkean viranomaisen huolehtima järjestely Venäjän kaupan osalta on nykyään ainoa keino, jonka avulla tämä taloudellisesti heikko kaupunki voi odottaa turvallista tulovirtaa. On myös toivottavaa, että ei-kaupalliset tarkoitukset eivät häiritsisi tätä hyödyllistä ja hyvin perusteltua järjestelyä. Yleisöllä on tästä suuri etu, kun liikennettä rajoittavat tullit ja muut vastaavat maksut estetään, mitä muuten tällä rajaseudulla olisi vaikea saavuttaa. 

Tätä varten pidetään vuosittain kaksi markkinatapahtumaa. Ensimmäinen niistä on toukokuun alkupuoliskolla ja toinen talvella, joulumarkkinoiden aikana. Tämä markkinatapahtuma, erityisesti talvella, on merkittävä; se houkuttelee kävijöitä Uleåsin, Brahestadin, Kokkolan, Nykarlebyn ja joskus Vaasan ja Pietarsaaren kaupungeista, jotka tuovat mukanaan tupakkaa, mausteita ja muita tuotteita. Myös ympäröivät maalaiset, erityisesti Karjalan ja Savon asukkaat, tuovat erilaisia nahkatuotteita, voita, talia, hampun- ja pellavanpäitä jne. Täällä näkyy myös paljon Venäjän kauppiaita Repolasta, Pohjanmiestä, Wuotkiniemestä, Venäjän Kemistä, Sordavalasta, Karjalan Kannakselta ja jopa Aartangelistä, jotka tuovat mukanaan pellavaa, hamppua, lankaa, kaikenlaisia lastuja, nahkoja, kengänpohjia, käsineitä ja paljon muuta. He tuovat myös lohta ja siikaa, jotka talvella tuodaan melkein tuoreina Valkoiseltamereltä (a). Ennen piiritystä markkinat olivat täällä paljon merkittävämpiä, koska talvella kauppiaita saapui Pietarista, Turusta ja useimmista Pohjanlahden rannikon kaupungeista sekä useista venäläisistä kaupungeista, jotka toivat mukanaan kaikenlaisia tavaroita.

Tämä kaupunki voisi vahvistua ja kehittyä niin, että se voisi tarjota tällaiset edut ja helpotukset, ei ainoastaan Cajanan läänille vaan myös erityisesti Karjalalle ja Savonialle, se olisi suuri hyöty ja etu. On yleisesti tiedossa, kuinka Karjalan ja Savonian asukkaat joutuvat talvella suureen vaivaan ja aikahukkaan kuljettaessaan tavaroitaan Uleåsiin pitkän matkan takaa. Jos tämä kaupunki voisi toimia välittäjänä ja edistää kaupankäyntiä, se olisi hyödyksi niille alueille, jotka voisivat myydä tuotteensa täällä ja saada kaiken tarvitsemansa.

Tässä etäällä sijaitsevalla läänillä on etu, että se voi tuoda tavaransa Uleåseen kesällä kolmimastoisten veneiden avulla, jotka voivat kantaa 10, 15 tai 20 tynnyriä painoa, monien voimakkaiden virtausten läpi. Mutta tämä ei voi tapahtua ilman maatalouden ensisijaista huomioon ottamista. Puolimatkassa olevat rakentajat joutuvat käyttämään kaksi tai kolme viikkoa aikaa ja heidän on pakko tehdä useita pieniä uudistuksia kesän aikana, koska he eivät voi kerralla kuljettaa kaikkia tavaroitaan näiden kuivien virtausten läpi.

Jos tämä kaupunki voitaisiin jollain tavalla perustaa, se voisi tuoda merkittävää apua ja tukea ympäröiville alueille. Tähän voisi merkittävästi vaikuttaa tieyhteys tämän läänin ja Karjalan sekä Savonian välillä. Eräästä tällaisesta tieyhteydestä kerrotaan lyhyesti, että Pielisjärven seurakunnasta Venäjälle kuljetetaan vuosittain 60 tynnyriä voita ja 300 naulaa haukea, jotka muuten menisivät Cajanaan. Kuinka paljon muista Karjalan seurakunnista vastaavia tuotteita voitaisiin huomaamatta kuljettaa Venäjälle, on helppo arvata. Karjala ja Savo saavat myös tällaisesta kulkureitistä korvaamatonta hyötyä, sillä kuten aiemmin mainittiin (4. kohdassa), tämä lääni on eristetty maayhteyksien osalta Karjalasta ja Savosta. Siksi karjalaiset ja savolaiset maanviljelijät, jotka haluavat osallistua Keski-Suomen markkinoille, joutuvat nykyään kuljettamaan tuotteensa lähimmän vesireitin ääreen, raahaamaan ne sieltä maata pitkin lähimpään vesistöön ja sitten edelleen täällä käyttämällä kuljetusaluksia. Tämä vaatii suurta vaivaa ja vaivaa, ja luonnon itsensä pitäisi antaa syy selvälle vesireitille. 

Jotta tämä voisi tulla selvemmäksi ja jotta voitaisiin tunnistaa paikat, joissa kulku Savonian maaherran alueelta tähän lääniin voitaisiin avata helpoimmin, haluan antaa lyhyen kuvauksen maayhteyksistä, jotka erottavat Cajana-läänin Karjalasta ja Savosta. Willmanjärvestä läpi koko Savonian ja Karjalan virtaava laaja Sääksjärvi tai Siikajärvi ulottuu sen oikean haaran kautta Pielisjärvelle Salmin kylään Nurmin kappelikunnassa, missä se kohtaa pienen Haapajoen nimisen joen, joka johtaa vettä kohti itää aina uusille maileille Manselän suoalueen pohjoisessa päässä, missä vedenjakaja on Sotkamon seurakunnan rajalla. Noin mailin päässä Manselän suoalueen pohjoispäästä, tai siitä, missä Haapajoki alkaa, on toinen vesiyhteys, nimeltään Manselänjoki, joka saa alkunsa mainitulta suolta tai Manselän suosta ja laskee pohjois-luoteeseen sen loppupäässä, virtaa noin 1 mailin matkan läpi muutamien pienten järvien kautta Kiandojärvelle, joka kuuluu Sotkamon alueeseen. Sieltä alkaa sitten suora veneväylä Kiando- ja Nuasjärvelle 4 uudessa mailissa Cajanaborgin alle.

Mainitut Haapajoki ja Manselänjoki ovat tähän asti kestäneet kesäiset tulvat ja kosteampina kesinä 1-2 tuuman (laiva-) kuormien färssiä, mutta kuivempina aikoina on vaikeaa saada edes tyhjä kaksimasto vene liikkumaan missään. Nämä joet ovat nykyään täynnä lauttoja ja puutavaraa, ja ne ovat nyt entistä hankalampia navigoida.

Nämä virrat voitaisiin kuitenkin melko helposti kaivaa uudelleen ja olisi myös käytännöllistä perustaa kanava mainitun suon läpi. Tämä suon läpi kulkeva matka olisi noin puoli mailia pitkä. Lisäksi suosta voitaisiin luoda kanava, joka toimisi erityisesti sateisina päivinä virtaavana lähteenä, jotta pienet ojat tai vesiväylät voivat virrata sieltä, muodostaen toisen haaran Manselänjoelle ja toisen Haapajoelle. Jos kustannukset eivät ole liian korkeat, tämä olisi erittäin tärkeä hanke ja se voitaisiin toteuttaa melko pian.

Katkelmia Sotkamosta alkaen sivulta 70 ( 68) 

Sotkamon seurakunta rajoittuu idässä Venäjään, lännessä Paltamoon, etelässä Iisalmiin ja pohjoisessa Kuhmoon tai Karjalaan. Siitä, mistä seurakunta on saanut nimensä, ei ole varmaa tietoa; kuitenkin näyttää todennäköiseltä, että se on saanut nimensä lähellä sijaitsevasta Sotkajärvestä. Sotkajärvi puolestaan on saanut nimensä suomenkielisestä sotka-linnusta, joita asuu runsaasti samassa järven ympäristössä.

Seurakunta on noin 64 mailia pitkä ja 4–6 mailia leveä. Siinä on nykyään 217 asuttua ja 31 asumatonta tilaa, eli yhteensä 391 asuttua ja 10 asumatonta veromäärää.

Sotkamo käsittää useita suurempia ja pienempiä järviä ja lampia, joista suurin osa on kalaisia, ja ne sisältävät samanlaisia kaloja kuin Paltamon järvet. Alueella on myös useita jokia ja puroja, jotka yhdistävät järvet ja virtaavat läpi seurakunnan. Nämä vesireitit alkavat Venäjän rajalta, ja niitä käyttävät usein paikalliset asukkaat veneillään matkustaessaan Kajaaniin. Kaikkea tätä voitaisiin kuvata yksityiskohtaisemmin, ja niiden määrä ja ominaisuudet voitaisiin tuoda esille, kun tilaisuus tarjoaa siihen mahdollisuuden. Joillakin alueen saarilla on myös korkeaa kasvillisuutta, ja erityisesti Witsamon kylässä on huomattava saari, jolla on useita avautumia, joista hauet ja ahvenet usein nousevat.

&31. sivu 72

Kyseessä olevat vuoret kylässä ovat tunnettuja Vuokatti-vuoria, jotka Herr Tuneldin Ruotsin maantieteellisen kuvauksen mukaan vahvistetaan olevan puoli mailia korkea, 3 mailia pitkä ja 1,4 mailia leveä. Tämän vuoren kukkulalta löytyy (luotettavan paikallisasukkaan kertoman mukaan) ensin pieniä saaria, joissa on mustaa ja sameaa vettä, eikä kalastusta voi tapahtua; kuitenkin hieman kauempana vedessä on myös kaksi muuta pientä saarta, joissa vesi on täysin valkoista ja kirkasta. Toisessa näistä saarista sanotaan olevan käärme tai (kuten kerrotaan) käärmeet, jotka joskus näkyvät ja väitetään olevan niin suuria, että ne muistuttavat suuria ovensilmiä tai pienempiä käärmeitä. Aikaisemmin yleisen kertomuksen mukaan tästä Vuokatti-vuoresta on kuulunut voimakkaita paukahduksia Tickalanniemeen, lähimpään tilaan; koko niemen kerrotaan tärisevän ja murtuvan. Tästä vuoresta sanotaan myös, että kesällä nousee useita savupatsaita, joita paikalliset pitävät varmoina sateen merkkeinä; välillä kerrotaan myös tupruttavan savua talvella, vaikka ei tiedetä, mitä se voisi ennustaa. Ålfävaraberg (Ohravaara?) , joka sijaitsee 4 mailia etelään Sotkamon kirkosta, väitetään myös olevan hieman korkea; sen huipulla sanotaan olevan kaksi pientä saarta, noin 20 tai 50 syltä pitkä ja leveä, suunnilleen kivenheiton päässä toisistaan: näissä on joskus saatu haukia ja ahvenia. Täällä on myös vuori nimeltä Taipivara tai Hopiavara, jonka kirkkoherra Herra Mag. Mathesius mainitsee käsikirjoituksessaan Österbottenista, sivu 16.  Rautaa ja terästä valmistetaan myös täällä seurakunnassa; rautamalmia louhitaan soista ja saarista kuten Paltamossakin. Mustaa rautamalmia löytyy myös joiltain kallioilta, vaikkakaan ei runsaasti, ja se sisältää painoltaan kaksi kertaa enemmän kuin muut harmaa ja punainen malmi. Sulfidikiisua? löytyy joistakin vaaroista, etenkin Talvivaarasta.

Ennen pitäjässä, kuten 16. vuosisadan alussa mainittiin, noin 1647, perustettiin erillinen pastoraatti, ja silloin myös ensimmäinen kirkko rakennettiin, mutta se poltettiin vuonna 1691 kekseliään miehen toimesta. Sen jälkeen toinen kirkko rakennettiin, mutta sekin rapistui. Nykyinen kirkko on rakennettu vuonna 1737. Tämä kirkko, kuten myös aiemmat, on puurakennus, ja siinä on kaksi pientä kelloa. Yhtä vähän täällä kuin muissakaan kirkoissa ei ole kellotapulia, koska ne aikanaan ryöstettiin ja tuhottiin kokonaan vihollisen toimesta. Vaikka täällä Sockenissa ei ole ollut kappelia nykyiseen asti, on asukkailla jo ollut etuoikeus siihen, että Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa on suonut heille armosta luvan rakentaa kappeli Kuhmoniemessa ja Korpisalmi-kylässä, ja tähän tarkoitukseen on yhtä armollisesti myönnetty yleinen keräys koko valtakunnassa.

Mitä tulee asukkaiden elinkeinoihin Paldamon kunnassa 17., 18., 19., 20., 21. ja 22. kohdassa, lyhyesti sanottuna, se voi myös soveltua tähän kuntaan; puolet asukkaista harjoittaa täällä samaa ja samanlaista elinkeinoa, eikä maan sijainti myöskään edellytä poikkeusta tästä. Näyttää siltä, että on tarpeetonta käydä tässä laajemmin läpi elinkeinoja. Täällä on kuitenkin eroa siinä, että tässä kunnassa harjoitetaan kalastusta ja tervan polttoa. Tämä johtuu siitä, että asukkaat, jotta he voisivat päästä Uleån markkinoille, ovat pakotettuja kulkemaan Koiwukosken ja voimakkaan vesiputouksen (ämmä) ohi Cajanan kaupungin läpi, ja he kuljettavat veneillään tervaa ja muita tavaroita Cajanaan. Mutta jos voitaisiin löytää jokin puhdas vesikulkutie välttäen tätä haittaa, ja se voitaisiin kohtuullisin kustannuksin avata kaupungin ohi; tai jos voimakas virta voitaisiin tehdä navigoitavaksi asianmukaisilla koneilla, mikä ei olisi mahdotonta, tämä kunta voisi saada siitä merkittävää hyötyä ja etua.

Tämä kunta sisältää runsaasti erilaisia järviä ja pienempiä lampia, joista suurin osa on melko kalaisia ja niillä on samaa kalastuskantaa kuin Paldamon järvillä. Täällä on myös useita jokia ja puroja, jotka yhdistävät järvet ja virtaavat kunnan läpi. Ne alkavat Venäjän rajalta, ja niitä pitkin sekä kalastajat että muut ihmiset voivat kulkea veneillä Cajanaan. Kaikki tämä voitaisiin kuvata yksityiskohtaisesti, samoin kuin niiden määrä ja ominaisuudet, kun tilaisuus siihen tarjoutuu. Joitakin kasvaneita pieniä saaria on myös täällä, erityisesti Witsamo-kylässä, jolla sanotaan olevan pieniä avautumia, joissa hauet ja ahvenet usein liikkuvat.

Tähän haluan lisätä muutaman sanan asukkaiden ajanlaskusta tässä maakunnassa. Tähän tarkoitukseen ja selkeyden vuoksi haluan mainita joitain vuosilukuja, joista aikaisemmin on aloitettu ajanlasku: "1600-luvun ensimmäinen puolisko, 1608 Johan Otte Sonin maanjako. (a) 1611 poistumisvuosi tai Karkuwuofi. 1621 kuningas GUSTAV ADOLPH ratsasti Saresmäen, Käkilaxin ja Saresniemen läpi. 1616 toinen poistumisvuosi tai karkuwuofi. 1669 synkkä vuosi, 1675, 1676, 1677 suuret nälkävuodet Österbottenissa. 1676 sotavuosi. (b) 1687 16-18 vuotta ja kallis aika Österbottenissa, 1694, 1696, 1697 valtavat nälkävuodet, 1710 13. maaliskuuta kenkien lyönti. (c) 1716 14. helmikuuta Cajana-linna valloitettu. (a) Nykyään maalaisväki laskee ikänsä rauhan solmimisesta 1721, Pouta-kesä 1720, jolloin oli poikkeuksellisen kuiva ja lämmin kesä, Yxinäinen Hallawuosi 1731, jolloin yöfrosti vahingoitti yleisesti kasvustoa täällä alueella, Kemiläis Talwi 1742, jolloin Kemi Company oli täällä rajan puolustuksessa, Kasacka Talwi 1743, tai viimeinen Venäjän ylivalta-aika. Samoin uskotaan, että nämä viimeaikaiset talvet ovat heidän ikänsä merkkejä.

Talven monien kestävien päivien lisäksi, joista täällä paikoin puhutaan seuraavina kesinä, pidetään seuraavat merkit luotettavina ennusteina tulevasta säästä. Kesäisin, kun aurinko näyttää olevan ympäröity hieman himmeällä sateenkaarella, ilma on usein tyyntä. Samoin talvisin, kun kuu on ympäröity, ennustetaan huonoa säätä. Hevoshaan ympärillä auringonlaskiessa ja noustessa näkyy myös varma merkki tulevasta säästä. Kesällä, kun tornihuuhkajat lentävät ja huutavat hevosten laskeutumisen jälkeen, odotettavissa on selkeä sää. Samoin, kun kesällä kaste tippuu hevosten laskeutumisen jälkeen, mikä tekee maan käsistä tai jaloista märän. Kun ärhäkkäpyyt nousee korkealle taivaalle, yleinen uskomus on, että lämpötila pysyy tasaisena.

Naakka? tai pöllö kuulostaa pahalta, ennustaen kylmää; samoin tapahtuu, kun kurjet kirkuvat paljon. Jos hämähäkit rakentavat ahkerasti ja venyttävät verkkojaan, sateet seuraavat; sama tapahtuu myös, kun koira syö ruohoa ja siat kantavat heinää suussaan, tai kun tuuli puhaltaa voimakkaasti mutaisella tiellä ennen sadetta tai kun vesi liikkuu nopeasti synkän sateen jälkeen, erityisesti vesialtaissa. Pohjoinen tuuli taivaan osissa uskotaan myös ennakoivan lumisadetta ja sadetta. Kun sumu nousee ja alkaa sataa noin kello 6 aamulla, sade kulkee nopeasti ohitse, salama ei myöskään kestä kauan, ja päinvastoin. On myös varma merkki sateesta, kun paksut pilvet liikkuvat ylös aamulla päinvastaisesti nousevaan aurinkoon; sama pätee, kun savu laskeutuu maahan kesällä tai kun muurahaiset nousevat lehtien väliin. Kun talvella tulisijaan pannusta puusta nousee paljon kipinöitä, pidetään sitä merkkinä sulamisesta tai huonosta säästä; sama pätee, kun talvella näkyy punaista taivaalla. Kun höyheniä kertyy lintujen höyheniin, se ennakoi myrskyistä säätä, erityisesti siellä, missä höyhenet kerätään. Jos keväällä näkyy usein sääskiä hevosten ympärillä ja hevoset hikoilevat ikään kuin läpi, pidetään sitä heikon sadon merkkinä; samoin uskotaan, kun käki kuuluu keväällä liian aikaisin, kun lumi vielä peittää maan.

Noin vuonna 1700 täällä tapahtui poikkeuksellisen voimakas sade, jonka jäljiltä Paldamon seurakunnassa ja Uralan kylässä on edelleen jälkiä syvistä uurteista maassa. Vuonna 1710 koettiin voimakas ja rajallinen myrsky, tunnettu nimellä "Jakobsmässan", jota vastaavaa voimakkuutta ei ole sen jälkeen koettu. Vuonna 1731 erityisesti Näljängan alueella Paldamon seurakunnassa satoi voimakkaasti, mikä johti peltojen pinnalla olevien vesimassojen luomiin uruihin ja maan huuhtoutumiseen jopa kahden kyynärän korkeuteen tilalla. Wäderwirfwel, voimakas myrsky, kulki Salmin kylän yli viime kesänä aiheuttaen laajoja vaurioita eräälle tilalle. Myrsky kaatoi talon katon, vei mukanaan joitakin närekeräsiä ja kaatoi myös puita, mukaan lukien paksuja mäntyjä, kahden uuden mailin matkalla, ja näiden puunrunkojen leveys oli kyynärä.

Halutaan mainita jotain menneistä taikauskoisista tavoista. Vaikka nämä tavat ovat opettajien vaivannäön ja voimakkaan vastustuksen vuoksi suurelta osin katoamassa ja hävinneet, niitä esiintyy edelleen niiden keskuudessa, jotka harjoittavat tällaisia taikauskoisia käytäntöjä. Jotkut noudattavat edelleen tiettyjä päiviä ja järjestävät toimintansa niiden mukaan. Esimerkiksi he eivät aloita minkäänlaista matkaa eivätkä avaa lihakapuletta eivätkä aloita uudenvuodenkeruuta maanantaina, jota yleisesti kutsutaan ja pidetään katehian tai kadetin päivänä. He eivät myöskään kehrää torstai-iltaisin, eivät paukuta tai pudota mitään raskasta pihoilla ja taloissa perjantaina ja erityisesti Yrjön päivänä, koska se saattaa aiheuttaa voimakkaampia ukkosmyrskyjä kesällä. He eivät myöskään nylje tai korjaa heinää Olofin päivänä, jotta karja ei vahingoitu. On myös pidetty erittäin epäonnekkaana antaa pois mitään karjaa ennen Vuodenaikajuhlaa. Lisäksi uskotaan, että kaikenlaiset onnettomuudet voivat seurata, jos esi-isien perinteitä ja tapoja ei noudateta tiettyinä päivinä.

Yksi tärkeä päivä entisaikoina on ollut "kekri" tai "pyhäinpäivä". Sitä juhlitaan kahdella tavalla, osittain pakanallisen perinteen mukaisesti kunnioittaen entistä suomalaista jumalaa Kekriä ja osittain katolisen perinteen mukaisesti kunnioittaen edesmenneitä pyhiä tai niin sanottuja "kirkonherroja". Pakanallisen perinteen mukaan juhlaa vietetään seuraavasti: Allhelgondagenin aattona tai hyvin varhain samana aamuna teurastetaan karitsa, mieluiten puolen vuoden ikäinen. Se keitetään ilman että siihen rikotaan yhtään luuta, eikä jätetä mitään jäljelle, ei edes sen nahkaa, ennen kuin se asetetaan kokonaisena pöydälle. Sen jälkeen se syödään kokonaan jättämättä jäännöksiä. Koska myös tonttujen uskotaan liittyvän tähän nimeen, heille valmistetaan ruokaa ja juomaa aaton aattona, kaikesta, mitä on saatavilla, osa kylissä karjan hyvinvoinnille, osa salaisten asioiden onnelle, osa suurten puiden ja suurten kivien lähelle pelloilla tai metsässä ja vastaavissa paikoissa, riippuen siitä, mitä esi-isät perinteen mukaan vaativat. Mutta mitä katolisen perinteen mukaan tehdään pyhimysten muistoksi, koostuu siitä, että isäntä ottaa heidät vastaan pimeässä pihalla Pyhäinpäivän aattona, saattaa heidät saunaan, joka on valmistettu heille kylmällä ja lämpimällä vedellä, sekä saippualla. Siellä on myös pöytä erilaisilla ruoilla ja juomilla. Isäntä viihdyttää heitä siellä hetken ja saattaa sitten ulos pihalta seuraavan päivän pimeydessä, yleensä kutsuttuna "Musta lauantai", paljas pää paljastettuna ja oluen ja viinan virtautuessa heidän seuratessaan poispäin pihalta.

Havaitessaan, että saadut merkit pyhien miesten kylvämästä oljesta jäävät veteen, siitä otetaan merkki tulevasta hyvästä ja hedelmällisestä vuodesta. Jos kuitenkin huomataan, että osa oljesta on palanut tai siitä on jäänyt hiiltä, se ennustaa tulevaa sadon epäonnistumista. Athanafastin päivää, jonka juhlimista pidetään tarpeellisena, jotta kaikki taloudelliset hankkeet olisivat menestyksekkäitä, lukuun ottamatta peltoviljelyä, voidaan viettää milloin tahansa, koska, kuten aiemmin mainittiin, karjaa ei saa myydä ennen sen juhlaa. Sitä ei ole sidottu mihinkään tiettyyn päivään, vaan sitä juhlitaan yleisesti päivänä, joka on peräisin esi-isien perinteestä ja on käytössä joissakin tiloissa. Sen juhlimiseksi teurastetaan lammas, ja molemmat ruoka ja juoma valmistetaan ylenpalttisesti. On huomionarvoista, että ennen kuin tämä liha, joka käsittää sekä pään että kaviot jne., on ensin nähty ihmisten toimesta, ei mikään eläin voi siitä syödä pienintäkään palaa. Siksi ei myöskään ole sallittua, että koirat ovat läsnä teurastuksen aikana, ja sen jälkeen lihan sisäelimet ym. säilytetään ja haudataan maahan, jotta ei enää olisi rottia ja muita tuholaisia, jotka voisivat päästä sinne. Ne, jotka ovat omistautuneita tälle perinteelle, tuputtavat myös tulen ympärille talonsa Thomaan päivänä, jotta tulipalot voidaan välttää. Juhlana he eivät käytä vettä, jotta kärpäset ja muu tuholaishyönteinen eivät lisääntyisi pihalla. Juhlan aikaan he eivät myöskään anna tulen näkyä talostaan, jotta varislinnut eivät syöisi viljaa pelloilta talvivarastossa; tällöin myös mies, joka on täysin alasti, menee auraamaan pelloilla, ja niin kuin he tekevät heinää, sallitaan ainoastaan, jotta kauran villiintyminen voitaisiin torjua.

Juhlapäivänä annetaan ruokaa heinäsirkoille ns. kuminamyllystä tai puutahnasta, ja kanat saavat kauraa astiasta, jotta ne voisivat munia paremmin. Muussa tapauksessa kanoille ei anneta ruokaa, eikä sioille tai muille eläimille anneta ruokaa tai vettä koko päivänä. Stefanoksen päivänä varoittaa väki yli pyykin kuivatessaan, ja jotta ne voisivat paremmin, laitetaan samaan päivään kirkkomaalle tynnyrillinen viiniä. Laskiaisena ei pidetä tulta, vaan ihmiset menevät aikaisin lepäämään. Pääsiäisen aikaan pyhäpäivät vietetään samaan tapaan kuin edelliset päivät alkaen kiirastorstailta. Jos kiirastorstaina isäntä kiertää kolme kertaa ympäri talonsa, pitäen toisessa kädessä viemärikuppia ja kattilaa sekä toisessa kädessä luudan ja vasaraa, ja suussaan palan tulisijan noki, samalla raahaten köyttä tai tulitikkua, niin sillä tavoin uskotaan, että kaikenlainen epäpuhtaus, erityisesti käärmeet, voidaan karkottaa talosta. Pitkäperjantaina ihmiset kuljettavat vettä jostain vieraasta kaivosta, ja samalla pestään lehmät, joille annetaan vettä Kofkällasta, ja eteenpäin lähtevät marjat tai puinen orvokki. Pääsiäismaanantaina asetetaan lähde puoliksi lehmän selän päälle, joka kantaa sen koko kesän; kaikki karja harjataan myös pääsiäisaamuna oljilla ja aikaisin nousee yöpaikoistaan heinänkeruusta, joka on tuotu metsästä kiirastorstaina. Lasten kasteessa, kihlauksissa, metsästysmatkoilla ja lintujen pyynnissä on myös useita erilaisia taikauskoisia käytäntöjä, joista halutaan pidättäytyä väärinkäsityksen välttämiseksi.

Tämä on se, mitä olen ehtinyt kertoa hyvin rajallisessa ajassa kotimaastani ja sen asukkaista. Koska aihe itsessään on laaja, en ole voinut käsitellä sitä täysin. Erityisesti olen joutunut olemaan hyvin lyhytsanainen käsitellessäni Sotkamon kuvailua. Samalla pyydän ystävällistä lukijaa arvioimaan tätä työtä asianmukaisesti ja, mikäli sopii, rohkaisemaan muita tuomaan esiin omia ajatuksiaan ja oivalluksiaan eri aiheista isänmaamme hyväksi.   

Muita lähteitä:  Jorma Keränen: Kirkko Kainuussa 450-vuotta ja Kainuun historia I

Lataa, lue ja kuuntele netistä löytyviä vanhoja elinolojen kuvauksia esim: 

Syvällä sydänmaassa: https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/48751

Yle areena: Kainuun tuntemattomat suuruudet

Äänite: Sotkamon murretta osa 28:  Sotkamon murretta osa 28   

EläväMuisti:  Rivilotta    

Tietoja muista Sotkamon kylistä löydät linkistä asuminen ja ympäristö

                          &&&

Tutustu myös netistä löytyviin sukuseuramme lehtisiin vuodesta 2010 alkaen.

Lukkarinen-Lukkari sukuseura ry  (LUKASUISSA mm. Puron sukuhaaran jäseniä:  Marla Lukkari nro 10 2008 s. 16-17,  Riitta Lukkari nro 23 2020 s. 13-14, Sukurakkautta Sotkamossa nro 12 2010 s. 10-15 Eino Korhonen/ Arja Latvala,  Eversti Matti Lukkari nro 15 2012 s.10-11, Yrjö Tuunanen nro 10 2010 s. 18-19, Koukussa pianoon Sauli Zinovjev nro 11 2009 11-12,  Kaarina Lukkari Kainuun asutusta ja Sotkamon 375-vuotisjuhlaa nro 25 2022 s. 12-14. Lisäksi Lukkarin laki  vuodelta 1619. s. 15.

 Muita sukuhaaroja: Pilketalon poika  nro 16 2013 s. 13-47 ja  nro 17 2014 s. 10-38 op. Atso Lukkari, Kofferon-Koistilan sukuhaaraa, isä lähtöisin Alasotkamon Teerivaaran  Vesakolta. 

- Professori Vilho Lukkarinen nro 12 2010 s. 24-25 (Sotkamon vanhan Laatikkalan Kari-sukuhaaraa, sukutaulu 284 sekä muistokirjoitus nro 24 2021 s.13.

- DNA-tutkimus sukututkimuksessa nro 16 2013 s. 10-12 Jaana Lukkari   ( Kofferon-Koistilan /Ontojoen Raketin sukuhaaraa)  sekä Perikainuulaiset sukua toisilleen nro 24 2021 s. 16-17.

- Muistio Tammimetsän istutustapahtumasta 2021 nro 24 2021 s. 10-11 sekä Teija Lukkarin muistolle ( Torinkylä Tervolasta)